Peli piljaartia.
Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa
rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja
kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää
tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa.
Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan
nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen
toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa
laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu
riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.
Sade -- loka -- vilu -- nälkä -- synkkä, raskas sää -- vihollinen,
jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä -- kaikki tämä herättää syvää
alakuloisuutta.
Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?
Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat
uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat
ilmanrantaa kohden. -- Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina.
Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?
Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista
vieläkään tullut.
Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla
tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa
huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat
noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin
ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan
marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana
pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla
ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille
asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat
karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät
hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä
riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa
kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.
Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä
kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina
seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut
kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina
jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua
tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys,
tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen
menoon.
Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa
syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä,
korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin,
ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki
loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka
liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat
vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa
olevansa pääkorttierissa.
Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja
lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan
läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa
housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta
hietikko-pihaa.
Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille
päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on
avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki,
mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.
Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen
sekä kilisevien lasien melua.
Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa
sotajoukko odottaa käskyä.
Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä
ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
Piljaarti!... Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo
siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin
tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta,
pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät
häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen
töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki
kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki
hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo
kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit
hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja
sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta
näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin -- kaikki tämä johtaa
mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän
levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä
sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja
muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.
Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty,
sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä
voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän
ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä
siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on,
kuten sanotaan: _tulevaisuuden mies_...
Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino!
Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että
pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet
ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa
tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja
tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne
moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!
Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja
vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.
Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä
täristää ikkunoita.
Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski
ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän
juuri ottamaisillaan takapaukon -- sillä _takapaukko_ juuri onkin
hänen paras -- avunsa.
Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja
saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan
preussilaiset todellakin hyökätä...?"
"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On
vuoronne, kapteeni!"
Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena
tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka
ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin
vieressä...
Yhä vaan _yltyy_ meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä
kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva,
syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa.
Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit
rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja
kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti
seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.
Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei
mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
"On vuoronne, kapteeni!"
Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla
nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee
aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat
pelin hänen edukseen.
Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita
kuvaavista kasvoistaan.
Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen.
Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion
ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.
"Herra marski! Herra marski!"
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!
Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa
piljaartikeppi kädessään:
"Mikä on! -- Mitä puuttuu?... Eikö täällä ole: edes vartiota?"
"Mutta, herra marski..."
"Hyvä... hetken perästä... Pitäisi toki, tuhat tulimmaista!
ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"
Odottaa hänen käskyään!
Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä
sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa.
Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset
seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä
tällaiseen toimettomuuteensa.
Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei
käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana
ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.
Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja
heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo
veri...
Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt
etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin
tiikeri:
Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää
merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää
ainoastaan yksi.
Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli
puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy
ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä
piiristä.
Nyt viimeinen hyökkäys!
Sitten syvä hiljaisuus!
Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja
epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä --
niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.
Sotajoukko on täydessä pa'ossa!
Marski on voittanut pelinsä!