Lipunkantaja.
1.
Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä
se oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät
seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin
toisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle:
"Maata, -- maata pojat!" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja
kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin
seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen
ympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo
kiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn
ensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.
Mutta satoikin -- satoi rautaa -- tällä tienvierteellä!...
Ei kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain
sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat
tappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon
pinkoitetut kielet.
Tämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden
ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan
savussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen
kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen:
"Lipulle, pojat, lipulle!"
Heti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan
savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas
uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta
kertaa otettiin sen varsi, -- vielä lämminnä, kuolevan kantajan
kädestä ja nostettiin taas, -- ja kun päivän laskiessa rykmentin
jäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi
tuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka
siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.
Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin
osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta
saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki
kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa,
tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä,
joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän
vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan
mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui
överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!...
No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen
sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti
vänrikin-nauhat.
Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta
tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka,
joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina,
otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina
pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan
päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla --
korkealla yli petoksen ja tappion.
Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa
kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä
nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä
vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani
kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat
tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä
katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"
Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n
ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli
jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen
kantajana.
2.
Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys,
tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja
maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain
puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina
kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa
juurelle. Päälliköt -- sotilaat -- kaikki olivat kadottaneet
toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo
kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an,
kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta
sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin
everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka
oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty
imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen
ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja
aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi
hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä,
uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun
liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten
juoksuhautain yli.
Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä
suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli
koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen
telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut
nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän
vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni!
Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet
heitä... He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet
miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli
sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin
varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän
antaumaan viholliselle ilman tappelua.
"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten... Liputko jättää viholliselle
samassa, kun kaikki muutkin -- kiväärit -- kuormasto -- kaikki...
"Ju... Ju... Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani
eivät he kuitenkaan saa..." Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan
kaupunkiin päin.
3.
Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit,
porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä.
Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää
marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään.
Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:
"Ottaa minunkin lippuni!... Oih!... Mahdotonta!... Kuka oikeuttaa
hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa,
nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja
pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun... se on minun kunniani;
minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"
Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin;
mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt:
ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa
päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin
häntä tahtosi seurata.
Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti,
hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei
hevillä hellittänyt.
Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!"
-- Viimmein aukeni eräs ikkuna:
"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";
"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"
"Kaikki liput ovat asehuoneessa... sinun tarvitsee mennä vaan sinne
ottamaan kuittisi..."
"Kuittini?... Mitä minä sillä te'en?..."
"Se on marskin käsky."
"Mutta, herra översti..."
"Mene hit... ja anna minun olla!"
Ja ikkuna sulkeutui.
"Kuitti... kuitti..." kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi
hän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli
asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.
4.
Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään
olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt
kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus
kylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä:
viisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa
odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet
niiden takana joukoissa paljain päin -- kaikki tämä teki samallaisen
vaikutuksen, kuin hautajaiset.
Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa
tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä,
kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja
nuo taidetekoiset lipunvarret -- kaikki tämä kunniarikas pulskeus
tahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen
maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui
kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi
preussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä
valvomassa.
Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa
paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut
murretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin
moni muukin pyhä, joka on saastutettu -- ja teistä jokaisen kanssa
riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.
Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän
ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte
Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet
sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.
"Hornus, nyt on sinun vuorosi... Sinua huudetaan... Mene ja ota
kuittisi!"
Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!
Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja
kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään
kuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan,
sotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen
kehoittavan: "Lipulle, pojat, lipulle!" Hän näki ne kaksikolmatta
toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin
kannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. -- Ja voi! sinä
päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä
kuolemassakin. Ja nyt!...
Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen
vimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä
lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle
päänsä päälle huutaen: "Lipull..." Mutta ääni takertui kurkkuunsa.
Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. -- Tuollaisessa
raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua
kaupunkia -- tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua --
ei mikään uljuus elää. -- Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.