Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti.
Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän
asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen
näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi
määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan
keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen
joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan
professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan.
Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan,
voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt
sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa —
ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan.
Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin
huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui
omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa.
Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin
sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen
luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli
sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään
tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman
torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui
kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa
olisi häväisty.
Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli
hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä
ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli
harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata
ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin
erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös
korvausta.
Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään
loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi
murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta
lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan.
Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin
hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että
päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja
kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä.
Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen
pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti
kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja
niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista
tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään
olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa.
Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden,
vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää
voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen
tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi
siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys:
verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen.
Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti
suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut.
Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin
käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei
olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin
kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen:
Potilas kuului suurimpiakin tuskia kärsiessään kieltäytyvän ottamasta
morfiinia. Niinä hetkinä, jolloin hänen tajuntansa oli hämmentynyt,
hän pyrki ylös vuoteesta ja näytti etsivän jotakin. Ravinnosta hän
ei koskaan kieltäytynyt, vaikka hänen sisustansa nykyisin oli vain
pelkkänä haavana ja kuohuvana mätäpesänä. Näihin tosiasioihin sekoittui
luonnollisesti myös taruja, jotka hoitohenkilökunnassa herättivät
erikoista vastakaikua. He väittivät tuolla kurjimmalla olevan Herkuleen
voimat. Eräältä hoitajattarelta hänen sanottiin melkein musertaneen
nivelen luurankokätensä puristuksella, ja hoitajatar itse muka voi sen
koska tahansa todistaa.
Herra Wotawan, joka oli niin monta vuotta tuntenut tämän potilaan,
täytyi tuon tuostakin pudistaa päätään:
»Ihme ja kumma: Tohvelisankari! On aina pelännyt naisiansa! Eikä halua
kuolla!»
Mutta palava ja lahoava liha makasi tietämättä maineestaan,
kuolinkamppailun museoesineenä. Mielellään olisivat sääliväiset ihmiset
antaneet hänelle, mitä puuttui. Mutta tajuttomassakin tilassa hän
huitoi ympärilleen tuntiessaan morfiiniruiskun lähellään.
Aamupäivän kuluessa ei tämän museoesineen huone ottanut tyhjentyäkseen.
Uteliaita, sairaalaveljiä, lääkäreitä tuli ja meni. Professorejakin
kävi siellä ylioppilaineen, koettaen määritellä tätä erikoislaatuista
kuolemankamppailua. Myöskään mielisairaslääkärit eivät jääneet
tulematta vilkaisemaan Fialaa, todetakseen, eikö hänen houraileva
suunsa toisi mitään käyttökelpoista ilmi niin vitkaan kuolevan sielun
syvimmistä pimennoista. Tässähän saatiin katsella kuolemaa ikäänkuin
ajan suurennuslasilla.
Siihen aikaan oli yliopiston opettajana eräs vanha herra,
skandinavilainen, nimeltä Cornelius Caldevin, hyvin suosittu ja
paljon käytetty sydäntautien erikoislääkäri. Hänen tapansa oli antaa
potilailleen käsittämätöntä rohkeutta, riippumatta siitä, oliko
heidän tilansa hyvä vai huono. Tämä rohkaiseva kyky oli Caldevinissa
varmaankin sielunhoidollinen lahja. Sillä todellisuudessa hän oli
lääketieteen alalle joutunut jumaluusoppinut, ja tämä lannistettu
jumaluusoppinut alkoi esiintyä iän mukana. Virkatoverit hymyilivät
hänen jonkinlaista mielenylennystä ja hurskautta vihjaaville
puheilleen, ikäänkuin hän olisi tekopyhä. Mutta hän oli taitava
taudinmäärittelijä, erikoiskyky alallansa ja tuloksellinen tutkija,
mitä kokenein lääkäri, niin että kernaasti annettiin anteeksi hänen
»epätieteelliset» sivuhuomautuksensa.
Myös Caldevin tuli muutamien ylioppilaiden kera Fialan vuoteen ääreen.
Ja tavallista kauniimpi oli hänen eleensä, kun hän laski kätensä
viheliäisen miehen otsalle, jolta hän nosti sen vasta lähtiessään.
Hän puhelikin hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka tässä huoneessa
oli yleisenä tapana puhella äänekkäästi, koska ei luultu huoneessa
olevankaan kuulevia korvia.
Näin puheli Caldevin, sikäli kuin hänen sanojansa saattoi erottaa,
sillä hän ei ainoastaan kuiskannut, vaan hän puhui epäselvästi ja
katkonaisesti:
»Katsokaahan nyt... hyvät herrat Katsokaahan nyt tätä sydäntä!»
Ja hän kuunteli valtasuonta:
»Hyvä, se toimii vielä... Vähän vielä toimii... Hyvät ystävät...
Ihmissydän ... Se ei ole vain... No niin... Anatominen sydän... Toimiva
elin... Kone, niinkuin olemme oppineet... Kampeen kiinnitetty elämä,
riippumaton tahdosta... ja niin edespäin... Hyvät herrat... Meissä on
jotakin... mikä on sydämen kuningas.»
»Herttakuningas!»
Muuan julkea ääni ylioppilaiden joukosta oli sepustanut tämän
sukkeluuden. Vanha herra vaikeni äkkiä nolostuneena. Lisäksi hän oli
kohdannut tuon toimeliaan apulaislääkärin katseen. Se hämmensi häntä
eikä hän enää voinut sanoa sanaakaan.
Mutta apulaislääkäri tunsi selittämätöntä raivoa ja sähisi itsekseen:
»Pölkkypää.»
Samaan aikaan astui kaksi nuorta miestä portista Alser-kadulle: ne
olivat tohtori Burgstaller, sama, joka pyhäinmiestenpäivänä oli ottanut
Fialan vastaan sairaalaan, ja hänen kurssitoverinsa tohtori Kapper. He
päättivät mennä tavalliseen kahvilaansa. Kapper maistoi pari kulausta
tilaamastaan maidosta:
»Inhoittava juttu tuon kuolemattoman tapaus!»
Burgstaller oli yhtä mieltä toverinsa kanssa. Toisetkaan ihmiset
eivät kuolleet tiedekunnan käskystä. Kapper tunsi tulleensa väärin
ymmärretyksi:
»Kuuleppas! Minä tarkoitan jotakin muuta. Katsohan oikeata köyhälistöä
kuoleman hetkellä. Se on yksinkertaisesti ylentävää. Heillä ei
ole pelkoa eikä mitään vaatimuksia. Asia on loppuun käsitelty.
He ovat alistuvia, tyytyväisiä, rauhallisia. Kaikki proletaarit
kuolevat samalla lailla. Vain poroporvarit kuolevat kukin tavallaan.
Pienimmätkin. Kullakin poroporvarilla on oma tapansa haluta välttää
kuolemaa. Se johtuu siitä, että hän pelkää kadottavansa elämän
mukana jotakin muutakin. Pankkitilin, rasvaisen säästökassakirjan,
arvossapidetyn nimen, tai huojuvan sohvan! Sanalla sanoen: Porvari on
se, jolla on jokin salaisuus...»
Kapper katsoi hämmästyneenä ja riemuissaan eteensä. Hänen oli
onnistunut lausua hämärä, mutta sattuva mietelmä. Burgstaller siemaisi
toisen konjakkilasinsa, ennenkuin huomautti:
»Huomio, Kapper! Sinä joudut politiikan pyörteisiin, mutta
ryhtyisimmekö riitelemään jo kello yhdeltätoista?»
»Se ei ole lainkaan poliittista!»
»Sitten se on kirjallista! Ja siitä minä en ymmärrä mitään.»
Selitykseksi mainittakoon, että nuori tohtori Kapper oli
julkaissut useita kynänsä tuotteita radikaalis-kaunotaiteellisissa
aikakauskirjoissa. Loistavatyylisiä, hyvin sorvattuja ajatustuotteita.
Burgstaller katsoi ystävällisesti häntä silmiin lausuessaan:
»Ystäväni, sinähän puhut jo kuoleman moraalista! Minä puolestani olen
tähän mennessä havainnut, että todella vastahakoisesti kuolee vain yksi
ihmislaji. Tahdotko tietää, mikä? Te juutalaiset!»
Kapper katsoi maitoonsa. Hänellä ei nyt ollut halua tarttua tähän
puheenaiheeseen. Ja mitähän Burgstaller siitä ymmärsikään. Eipä silti,
että hän, Kapper, olisi halunnut väistyä! Se ei ollut hänen tapaistaan!
Hän oli merkinnyt kaikki kirjoittamansa oikealla etunimellään »Jonas»,
vaikka väännös »Josefiksi» oli kyllin helppo. Välinpitämättömästi hän
siis sivuutti Burgstallerin hyökkäyksen ja alkoi kertoa siitä, mikä oli
tarttunut hänen mieleensä:
»Eilen olin itse kymmenen minuutin verran sen Fialan luona. Minun on
tehnyt mieleni tarkata tätä tapausta. Pikku poroporvari! Ei mitään
muuta kuin ummehtunut pieni poroporvari! Mutta pään hän on saanut.
Michelangelo, ajattelen, ja että pienimmätkin poroporvarit tässä
tilanteessa käyvät 'plastillisiksi'. Silloin hän, luonnollisesti
houreissaan, alkaa puhua. Ja mitä hän sanoo! Ihan jäykistyin,
kunniasanallani!»
Burgstaller joi kolmannen konjakkinsa.
»Näin hän sanoi: "Se on täytetty! En voi vannoa, kuuluiko se oikeastaan
'täytetty' vai 'täyttynyt' vai 'täyttymys'." Samapa se, mutta sata
kertaa hän korisi: 'Se on täytetty!'»
Silloin Burgstaller iski suuttuneena kämmenellään pöytään:
»Akka, pidä jo suusi! En tahdo kuunnella sisarten juoruja enkä
hoitajain satuja! Minä tahdon rauhaa! En tahdo tänään enää kuulla
mitään tuosta kauheasta sairaalasta. Katsohan mieluummin ulos!»
Ja todellakin! Kadulla vilisi elämä... Ei lumi eikä loka estänyt
liikennettä. Ja elämä oli pukeutunut satojen polviin saakka paljaiden
naissäärien muotoon, joiden uhkean lämpimässä sävelessä Burgstaller
väräjävin huulin riippui kiinni. Hänen ei tullut mieleensäkään
puhuessaan kääntää tästä näystä päätänsä:
»Mitä sinä teet tänä iltana?»
»Minäkö? Tänä iltana? Kuinka niin?» Burgstaller kurkisteli yhä
ikkunasta.
»Mies! Oletko hullu? Onhan nyt Sylvesterin päivä! Terve, voitto ja
kosto! Huomenna en ole juhlapäivystäjänä, Kapper! Tiedätkö mitä? Tule
mukaan tänä iltana!»
Mutta tohtori Kapper loi kopeana ja synkkänä silmänsä maahan:
»En voi. Minun pitää tehdä työtä.»
* * * * *
Näinä päivinä rouva Fiala mielellään pakeni keittiönsä yksinäisyyttä.
Hän kävi naapurien luona, istui talonmiehen vaimon luona, ja mitä
enemmän hän sai sääliä osaksensa, sitä enemmän hän itki. Kaikille hän
kertoi kauheista elämyksistä, jotka öin päivin kohtasivat häntä. Kerran
oli hänen miehensä hattu katsellut häntä ikäänkuin hurjin silmin.
Toisen kerran oli ukon takki riippunut paikallaan liikkumattomana ja
tyhjänä, mutta äkkiä muutti nuhteleva takki muotoaan, ja hän oli mennyt
tainnoksiin. Ja vainaja oli myöskin »ilmestynyt» hänelle.
Tästä näkee, että pitkän ja merkillisen kuolinkamppailun vielä
kestäessä rouva Fiala luuli miehensä jo kuolleen. Toisin ajoin hän
katseli pilkallisesti ihmisiä ja huusi riehaantuneena, että saataisiin
vielä nähdä, että hänen ukkonsa hyvinkin voisi parantua ja tehdä koko
ilkeälle maailmalle kepposet. Mutta millainen hänen mielialansa olikin,
hän itki, itki koneellisesti ja säännöllisesti.
Vähemmän säännöllisiä ja ajan kuluessa yhä harvinaisempia olivat hänen
sairaskäyntinsä. Eihän hän voinut auttaa, matka oli pitkä, hän vanha,
raitiovaunussa ajo kallis; ruuan viemisessä ei ollut mitään järkeä, ja
ennen kaikkea, miehen näkeminen järkytti häntä niin syvästi, että hän
itse joka kerta surusta sairastui.
Kolmesta omaisesta siis vain Franzl vietti yöt päivät sairaalassa.
Alussa oli tahdottu ajaa hänet pois, mutta hän ymmärsi tehdä itsensä
hyödylliseksi, ja niin ottivat hoitajat, kun tultiin tarkastamaan,
hänet suojelukseensa.
Oli onni, että Fialan palkka maksettiin edelleen ja liike omasta
aloitteestaan oli lähettänyt lahjana kolme miljoonaa. Vanha rouva
käytti ajatuksissaan jo osan noista rahoista hautajaiskuluihin. Sillä
olihan selvää, että hänen miehelleen kuului kaunis kolmannen luokan
hautaus ja että hänen hautansa ajan vaikeuksista huolimatta oli
merkittävä.
Ikävä kyllä olivat rouva Fialan henkiset kyvyt yhtä lyhytnäköiset
kuin hänen silmänsä pitkänäköiset ja lukemiseen mahdottomat. Nyt, kun
hän eli yksinään Klaran kanssa, kun hänen ei enää tarvinnut puolustaa
sisartaan, nyt kasvoi hänessä sanomaton pelko ja avuton viha Klaraa
kohtaan: sillä sen hän ainakin tajusi, että hän nyt oli turvatonna
ainaiseksi joutunut tuon ilkimyksen valtaan.
Tähän saakka hän ei vielä ollut paljastanut Klaralle salaisuutta. Mutta
niin vaikea oli saada selvää konekirjoituksesta, niin vaikea ymmärtää
»Tutelian» moniehtoista kieltä. Tuntikausia hän istui keittiössä
tavailemassa. Mutta kuinka hän nykikin silmälasejaan ja puhdisteli
niitä esiliinalla, ajatuksettomana hämärsi kirjoitus hänen silmissään.
Klara oli nuorempi, ja hänellä oli paremmat silmät ja parempi pää.
»Hänhän on aina hyvin oppinut ja laskenut, se viisas!» Mutta juuri
tässä viisaudessa oli vaara. Rouva Fiala taisteli vielä hetken
itsenäisyytensä puolesta. Mutta päivästä päivään kävi Klaran ylivoima
vastustamattomammaksi, kun hän tuli kotiin, sinkautti saalismyttynsä
nurkkaan, kiersi ympäri keittiötä kuin paholainen, raivoisana
kurkisteli patoihin, totesi varkauksia ja laatikkoihin murtoja ja pani
toimeen häliseviä kohtauksia käytävässä.
Eräänä iltana rouva Fiala ei enää jaksanut kestää epävarmuutta ja
salaisuutta. Ja hän näytti sisarelleen vakuutuskirjan. Klara meni
asunnon ovelle ja piti paperia porraskäytävän valossa. Vinossa, melkein
korvalla roikkui hänen likaisen päähuivinsa solmu, hänen silmänsä
vilkkuivat, nenä tuhisi, ja suussa näkyi himokas kieli. Hän luki
asiakirjan kahteen ja kolmeen kertaan, sitten pisti sen taskuunsa:
»Minä menen heti näyttämään tätä herra tohtorilleni!»
Rouva Fiala kävi epäluuloiseksi:
»Mitä sinä tarkoitat, Klarinka?»
Mutta Klarinka nauroi ja oli kiihdyksissään vähällä paiskata paperin
vasten sisarensa silmiä:
»Tuossa on! Luuletko, että minä tahdon pitää sinun roskaasi! Ethän
kuitenkaan saa siitä mitään!»
Marie Fialan ääni alkoi nöyrästi väristä:
»Mitä sinä sanot? Minkätähden en saa mitään?»
Mutta Klara ei salannut ilkeää iloaan:
»Koska siinä niin sanotaan! Jos Karl kuolee ennen tammikuun viidettä
päivää, et saa mitään...»
Klara oli olevinaan syvästi loukkaantunut pistäessään asiakirjan
uudelleen taskuunsa:
»Ainoastaan sentähden, että olen kunnon ihminen, ainoastaan sentähden,
että olen hyvä, menen nyt herra tohtorini luo.»
Rouva Fiala palasi keittiöön. Hän istuutui arkulle, missä Franzl
tavallisesti istui, ja koetti saada ajatuksen, tämän uuden ajatuksen
päästä kiinni. Noin puolen tunnin perästä häämöitti jotakin hänen
harmaassa sielussaan. Kuin sähkövirta kävi kauhu hänen ruumiinsa läpi,
niin voimakkaana, että hän tunsi metallin makua kielellään. Se oli
ensimmäinen ja ainoa kauhun tunne Jumalaa kohtaan, mitä hän eläessään
sai kokea.
Jotakin hirvittävää tapahtui. Sitä ei voinut ajatellakaan. Hänen
miehensä, joka jo kauan oli maannut kuolleena, ei kuollutkaan.
Vakuutuksen vuoksi hän pakotti itsensä elämään. Hänen tähtensä, joka jo
kauan sitten oli hänet hyljännyt ja menettänyt!
Rouva Fiala kömpi pystyyn, päästeli järjettömiä kirkaisuja ja
sellaisena kuin oli, ilman päällysvaatetta, juoksi ulos talviseen
ilmaan. Talonmies tuijotti hänen jälkeensä.