Vasta samana hetkenä, jolloin Fiala kosketti valkoista vuodetta
eräässä sisätautien sairaalan ummehtuneessa salissa, näyttivät hänen
ruumiinsa vaikeat sairaudet puhkeavan esille, eikä niitä ollutkaan
vähän. Vuode kai oli ne loihtinut ilmi, tuo kapea, valkoiseksi lakattu
metallikapine, joka ei ole vuode, missä levätään, nukutaan, uneksitaan,
rakastetaan, vaan näppärän niukka koje sairaanaoloa varten. Ihmeellistä
vain oli, että ihminen, jolla oli tämmöiset vaivat ruumiissaan, oli
voinut viikkomääriä pysytellä pystyssä, hoitaa tointansa ja niin
perusteellisesti salata omaisiltaan ruumiinsa todellisen tilan. Jo
alussa keksittiin useita taudinilmiöitä, ja musta taulu hänen päänsä
yläpuolella oli tiheämmin töhritty liitukirjoituksella kuin kenenkään
muun tässä salissa.
Sittenkun rouva Fiala oli selvinnyt ensi säikähdyksestään, valtasi
hänet vakava suuttumus puolisoonsa senvuoksi, ettei hän itse ollut
huomannut ukkonsa olleen jo niin kauan sairaana. Kun joku syytti häntä
huolimattomuudesta, kasvoi tuo suuttumus hänessä. Sulkeutunut ja
salaperäinen oli Karl aina ollut. Ja sennäköinen hän oli kuin ei osaisi
laskea kolmeen. Kuka heitä ymmärtää? Noita miehiä! Klara tuki häntä
parhaansa mukaan tässä hänen vihassaan. Hänen mielestään oli selvää,
että vuoteessa makaamisen, kuumeen, kotoa pakenemisen taakse kätkeytyi
viekas tarkoitus, harkittu omanvoitonpyynti, hyvinmietitty suunnitelma,
jotakin arvokasta talteen pantavaksi. Kukapa muuten lähtisi ilman
mitään neuvottelua kotoa ja asettuisi sairaalaan? Lisäksi mies, joka
vielä äskettäin on ollut terve kuin elämä itse.
Rouva Fialakin oli sitä mieltä, että hän ahtaudesta ja köyhyydestä
huolimatta voisi kotona hoitaa miestään paremmin. Hänen suuttumuksensa
kohdistui nyt sairaalaan. Olihan yltympäri tunnettua, että lääkärit
ylioppilaita opettaakseen eivät ensinkään halua parantaa yleisten
sairaalain potilaita, vaan päinvastoin huolellisesti kehittelevät
tauteja uhrien ruumiissa voidakseen ne sitten sievästi esittää
oppilaille.
Ensi aikoina Fiala yhä edelleen osoitti päättäväistä kärsivällisyyttä.
Hän ei ollut kuihtuneemman näköinen kuin pyhäinmiestenpäivänä.
Hiljaisena ja melkein jännittyneenä hän lepäsi vuoteellaan kuin
hiljaisuus olisi jonkinlaista työtä, jota täytyi suorittaa tarkasti.
Kun oli väittämätöntä, nousi hän myös aterioiksi. Sinivalkeassa
mekossaan hän istui sitten pöydän ääressä muiden »liikkuvaisten» kanssa
ja söi hitaasti lujalla tahdonponnistuksella annoksensa viimeiseen
lusikalliseen asti.
Joka päivä tuli hänen vaimonsa luvallisena aikana tervehtimään häntä.
Hän katseli eukkoaan ystävällisesti ja hajamielisesti. Joka päivä
toi vaimo jotakin uutta teetä tai jotakin keitettä torilaukussaan,
jonka hän salaa kuljetti turhan pelokkaana hoitajien ohi huoneeseen.
Nämä juomatkin, laitakaupunkien keittiöissä valmistetut taikaseokset,
tyhjensi Fiala kuuliaisesti.
Usein tuli Klara sisarensa mukana. Mutta hän ei tyytynyt lietsomaan
murhetta langon vuoteen vieressä, vaan ulkokultaisen makeana alkoi
kääntää päätänsä sinne tänne, kohota tavantakaa istualta, kunnes ei
enää voinut pidättää itseään, vaan nousi mennäkseen puhuttelemaan muita
sairaita. Asiallisuutta teeskennellen hän astui varpaillaan lähemmäksi,
ja hänen haikea hymynsä oli tarkoitettu ilmaisemaan hänen tietävän
enemmän ja päässeen asioista täysin selville, mikä taas yllytti kaikki
paljastetut hänen ympärillään yhteiseen salaliittoon. Ja hyvin pian
hän tunsi ja tiesi joukon häpeällisiä tapauksia. Hän oli nähnyt,
että hoitajat joivat parhaan osan iltapäiväkahvista ja sekoittivat
jäännökseen vettä. Hän oli pitänyt silmällä toisia hoitajia, jotka
jakoivat keskenään sairaskakut. Ylihoitajan hän oli tavannut lyömässä
erästä potilasta ja pian senjälkeen käytävässä suutelemassa sievää
sisarta.
»En tahdo sanoa mitään. En ole mitään nähnyt. En mitään! Mitä se minuun
kuuluu?!»
Niin tämä vakoilijatar vakuutteli, samalla kun sähisevä kieli uskoi
kauhistuneille korville kiusallisia paljastuksia.
Tiedetään, että Klara ei voinut sietää minkään tavaran hukkaantuvan
hyödyttömänä ja hänen kätköihinsä joutumatta. Kerran hänen täytyi
täällä kestää kauan vaikeita vaivoja. Hänen edessään oli tarjotin,
jolla oli ruuanjätteitä. Eräälle lautaselle oli jäänyt jonkun
sairasraukan ateria koskemattomaksi. Vanhapiika sai käyttää kaiken
sotataitonsa, keinotellaksensa lihapalan ja kolme kylmää perunaa
hameensa taskuun. Fiala oli sen huomannut, mutta katseli sitä vain
rauhallisesti, sillä hän keräsi nyt voimia toista taistelua varten.
Noin marraskuun lopulle pysyi tilanne tällaisena. Kuume nousi ja
laski vuorotellen. Mutta sitten tuli molemminpuolinen keuhkotulehdus.
Niinkuin kaksi tiikerikissaa ne nujersivat miehen. Hän oli hukassa.
Lääkärit olivat loppuun asti käsitelleet tätä potilasta ja määräsivät
hänet siirrettäväksi erääseen toiseen sairashuoneeseen.
Rouva Fiala kutsuttiin ylilääkärin toimistohuoneeseen. Professori istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Ensimmäinen apulaislääkäri seisoi hänen
vieressään. Äkäisenä piirteli sairaalan esimies allekirjoituksiaan. Hän
murahti apulaislääkärille:
»Omaisiako?»
»Fialan rouva, herra professori! Numero kolmessa...»
Ylilääkäri teki kirjoitustuolillaan puoliympyrän ja tarkasteli rouva
Fialaa.
»Niin, hyvä rouva...»
Silloin hän näki eukon alaleuan olevan nöyrästä, jopa matelevasta
kauhusta riipuksissa. Hän — vieläkin kaunis mies — tunsi ruumiillista
pahoinvointia katsellessaan vanhojen akkojen naamoja. Ja hän kääntyi
taas pöytäänsä päin, viitaten apulaislääkärille:
»Puhukaa te!»
Apulaislääkäri hymyili. Sitten hän korjasi ilmeensä tyvenen raukeaksi:
»Hyvä rouva! Teidän tulee pysyä tyynenä. Tietysti on tehty kaikki
tarpeellinen ja mahdollinen ja tehdään vastakin. Kahdeksan, korkeintaan
kymmenen päivää täytyy miesraukan vielä kärsiä. Olkaa varma, mitään ei
laiminlyödä. Mutta tyynenä teidän tulee pysyä, kuten sanottu...»
Vanhus tuijotti herraan. Yhä vielä riippui hänen alaleukansa nöyrän,
jopa matelevan kauhun lamauttamana.
Kun apulaislääkäri ei käsittänyt, mitä vielä oli tehtävä, ojensi hän
eukolle kätensä:
»Hyvästi!»
Pitkästi, kunnioittavasti uikuttaen rouva Fiala mateli ovelle. Mutta
ulkopuolella hänen tuskansa yltyi ulvonnaksi.
Jokaisella sairaalaosastolla on pari pienempää huonetta muutamine
vuoteineen, jotka ovat määrätyt kuoleville. Kuolevat erotetaan
kernaasti muista potilaista. Sellaiseen huoneeseen kantoivat hoitajat
herra Fialan. Siellä oli neljä vuodetta kuolemaan vihittyjen
käytettävinä. Yksi niistä oli tyhjä. Toisessa makasi, tuskin
pieluksista erottuen, nuorehko, tiedottomalta näyttävä mies. Mutta
lähimmässä vuoteessa, vastatulleen vieressä, makasi — niin oli Jumala
säätänyt — herra Schlesinger.
Asiamies oli ollut oikeassa: »Juutalaiset tupakoivat liiaksi!» Mutta
tupakanpoltto ei suinkaan ollut yksin syynä hänen huonoon, raukenevaan
sydämeensä, elinlihaksen rappeutumiseen, turmeltuneisiin verisuoniin.
Hän oli huomannut loppunsa lähenevän, kun vasen käsivarsi oli käynyt
yhä hervottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Pikemmin olivat syypäitä ne
monet portaat, jotka johtivat asiakkaitten luo. Mutta hyvä Jumala,
täytyihän monen ihmisen kuolla viidenkymmenen ikäisenä! Kenties oli
syynä ahnas levottomuus, hätä, kouristuksentapainen kiihko aina olla
liikkeellä, aina matkalla, vaikkapa vain sen verran, että sai astua
toiselta jalalta toiselle. Lempo tietäköön, mikä aina on kuoleman syynä!
Ei herra Fiala enempää kuin herra Schlesingerkään hämmästynyt
tapaamisesta täällä. Tuskin he vaihtoivat edes tervehdystä. Ja sitten
lepäsivät vierekkäin vakuuttaja ja vakuutettu. Ja hiukan etäämpänä
kolmas. Kaikilla kolmella oli se tunne, että he syöksyivät eteenpäin
laivassa tai autossa, ja he antautuivat innokkaina vauhdin vietäviksi.
Mutta kun terve astuu huoneeseen ja näkee nuo kolmet ruskeankeltaiset,
käpristyneet kasvot ja kuulee tämän kolminkertaisen hengityksen, työtä
täynnä olevan hengityksen, luulee hän äkkiä ymmärtävänsä noiden kolmen
neulovan jotakin. Niin, heidän hengityksensä on kuin lanka, paksu,
rasvainen lanka; he kaivavat neulan kovaan kankaaseen ja vetävät langan
kahisevan, kirskuvan kankaan läpi. Niin he neulovat kuolemaansa. Ja
tämä kuolema on paita tai säkki, kudottu karkeimmasta, halvimmasta
näkymättömyyden kankaasta. Tuntikausia he neulovat, väsymättä,
tasaisesti.
Vain Schlesinger keskeytti silloin tällöin työnsä. Lukuunottamatta
»Neue Freie Presseniä», joka säännöllisesti joka päivä tuotiin
hänelle, oli hänen yöpöydällään vielä kolme kirjaa. Näistä oli
kaksi kiihoittavia romaaneja lainakirjastosta, kolmas suurikokoinen
painos Heinen runoja kultareunaisena ja kuvitettuna, jommoisina ne
vuosikymmeniä sitten olivat suuresti suosittuja. Tämä nide sisälsi
Schlesingerin nuoruudenmuistot. Se oli kerran esittänyt rukouskirjojen
ohella hänen vanhempiensa kirjastoa pienessä böömiläiskaupungissa.
Hän tarttui milloin sanomalehteen, milloin kirjoihin, mutta ei jaksanut
lukea. Niinpä hän laski kaikki taas pois käsistään, vain tuon raskaan
niteen täynnä runoja hän antoi pitemmän aikaa levätä peitteellään.
Silloin äkkiä aukeni ovi, ja muhkean hoitajan ohjaamana ilmestyi
kynnykselle hyvin pieni nainen, joka varmaankin oli ikivanha.
Niin pieni oli eukko, että hänen kädessään retuuttamansa kulunut
samettilaukku melkein laahasi maata. Schlesinger liikahti. Hän oli
tuntenut äitinsä. Hoitaja opasti kääpiömäisen vanhuksen varovasti
vuoteen viereen ja työnsi hänelle tuolin. Kului minuutteja ennenkuin
lausuttiin sanaakaan. Vihdoin kuului ohut, melkein lapsellinen ääni
laulavasti sanovan:
»Lapseni! En näe minkä näköinen sinä olet!»
Ja jälleen loputon pysähdys, ennenkuin poika lausui tervehdyksensä.
»Pikku äiti, mitä uutta kuuluu?»
»Mitäpä uutta nyt kuuluisi?»
Kysyvällä vastauksella suoriutuu laulava ääni kaikista kysymyksistä,
jotka koskevat maailman asioita.
Sitten rouva Schlesinger hypisteli kiihtyneenä laukkuaan:
»Onko sinulla myös hyvä ruoka, lapseni?»
Vihdoinkin sulku aukeni, ja avuttomat, mustien liinaisten
puolikäsineiden verhoamat kädet vetivät pienen käärön esille:
»Ennen söit niin mielelläsi leivoksia. Olen tuonut sinulle leivoksia.»
Poika ei vastannut mitään. Pitkiä minuutteja hiljaisuutta.
»Lapseni, sinun pitää syödä! Syö, lapseni!»
Mutta nyt tuli vuoteelta melkein valittava ääni:
»Voinko sitten syödä, äiti?»
»Sinun täytyy syödä, syöminen tuo terveyttä!»
Lapsenäänen kaiku kuului hetken. Sitten levisi hiljaisuus uudelleen,
ja vain kuolevain hengitys työskenteli uutterasti. Mutta äkkiä tarttui
Schlesinger runoniteeseen ja antoi sen äitinsä käteen:
»Pikku äiti, näetkö? Tämä on vielä Kralowitzista.»
Ja silloin tapahtui jotakin selittämätöntä ja kammottavaa. Eukko
tunnusteli kirjaa joka taholta, alkoi epäselvästi puhua itsekseen,
liukui äkkiä alas tuoliltaan, ja hänen näyttäessään vielä kurjemmalta,
viallisemmalta, jopa pienemmältä nyt kuin istuallaan alkoi lapsenääni
pikkuviisaasti kuin koulussa lausua:
»Olen pikku prinsessa Ilse,
koti mulla on Ilsenstein.
Sua lemmin mä, armas kulta,
tule luokseni, omaksein.»
Ympäristö, sairaus, kuolema, kaikki oli olematonta. Ylpeänä ja
riemastuneena sanahelinästä äiti katsoi eteensä. Mutta se ei riittänyt.
Kolmannesta vuoteesta, tuolta, missä tuntematon hengitti uutterasti,
hirnui nyt terävä, järjetön nauru, helvetillisen huvin nauru, joka
muuttui vinkunaksi ja vihdoin valitushuudoksi. Ikäloppu oli sitä
mieltä, että tämä nauru vaati häneltä vielä muita säkeitä, mutta muuta
ei johtunut hänen mieleensä kuin böömilämen lastenloru, jonka hän nyt
lausui vakavasti:
»Katsos, kuinka kelvoton
Meidän pikku poika on.»
Hän istuutui taas. Ja uudelleen alkoi loputon äänettömyys. Ja näytti
siltä kuin Schlesingerin äiti nyt myös ottaisi osaa kuolevien miesten
hengitystyöhön. Kun paksu hoitaja nouti hänet, oli jo hyvin pimeä.
Mutta silloin hän sanoi:
»Lapseni! Nyt näen, että olet hyvin huonon näköinen!»
* * * * *
Näky oli hävinnyt. Kuumehoureiset luulivat taas ajavansa armottomassa
pikakulkuneuvossa jyriseviä katuja ja siltoja pitkin. Ja pistos
pistokselta, hengenveto hengenvedolta he neuloivat näkymättömän
kuolemansa säkkiä.
Vielä ei hämärä ollut huoneesta väistynyt, kun eräs ääni jälleen
häiritsi hiljaisuutta, keskeytti kiireisen menon ja työn. Mutta tällä
kertaa se oli Fialan ääni, eikä se kaikunut lainkaan kuumeiselta
ja sekavalta, vaan hyvin selvältä, hyvin järjelliseltä. Tämä ääni
puhutteli herra Schlesingeriä, ja sen täytyi useita kertoja toistaa
huutonsa, ennenkuin puhuteltu kavahti hereille ja vääristynyt
naama kääntyi Fialaan päin. Sopimattomaan aikaan oli ääni noutanut
hänet syvyydestä, hänen etsiessään, ei yhdeksästä synnytyksestä
mieleltään heikontunutta vanhusta, vaan äitiään. Mutta maanmiehestä
ja kuolintoverista se oli yhdentekevää. Hän ei edes katsonut
Schlesingeriin, vaan muovaili ankarasti ja harkitusti kysymyksensä kuin
pöytäkirjaa varten. Eikä hänen peitteellään ollut runokirjaa, vaan
seinäkalenteri:
»Ja jos kuolema sattuu ennen täytettyjä kuuttakymmentäviittä vuotta,
mitä saavat omaiset silloin?»
Nämä sanat olivat todellakin lainopillisen mietiskelyn hedelmä,
jota monien päivien aikana oli kypsytetty kuumeessa ja tuskissa.
Mutta herra Schlesingerissä ne loihtivat sellaisen raivohulluuden,
ettei hän terveenä ollessaan ollut moista koskaan kokenut. Hän nousi
istualle, mitä hän heikkoutensa vuoksi ei muuten olisi jaksanut,
heitti pois peitteen ja polvistui vuoteessaan. Hänen silmänsä
pullistuivat ulos päästä, ja hänen hampaansa kalisivat vihasta.
Sillä tuossa naapurivuoteessa ei maannut oikeastaan herra Fiala,
vaan sellainen kurja raukka kuin hän itsekin, siinä makasi hänen
hukkaantunut elämänsä, epäonnistuminen, ummehtunut asunto, josta hän
itse ei milloinkaan ollut pelastunut, siinä makasi kurjuus, kahleet,
järjettömyys, jokapäiväinen tunkkaisuus! Ja humaltuneena tästä vihasta,
intohimoisesta kostonhalusta, tuntematta enää sanojaan hän huusi:
»Täyttäkää... täyttäkää... kuudeskymmenesviides ikävuotenne!
Päinvastaisessa tapauksessa käy huonosti, nuolette näppiänne! Vaikka
rukoilisitte Rothschildia ja Jumalaa... niin pelkkä tyhjä jää käteenne!»
Mutta nyt Schlesinger vierähti takaisin ja alkoi hiljaa vaikeroida,
itkeä ja huutaa apua. Hoitaja tuli. Lääkäri tuli. Ruiske sai
itkunpuuskan taukoamaan. Hetken perästä hän neuloi taas, mutta nyt
hyvin nopein pistoin näkymätöntä säkkiänsä.
Mutta Fiala ei ommellut. Yhä edelleen hänellä oli kalenteri polvillaan.
Kuumeen ja hajoamisen kauhistuttaviksi vääristämät ukonkasvot
tuijottivat, mutta nyt jo ylevästi, kattolamppuihin. Kulmakarvain
välissä kiristyi selvästi valtava uurre, synkkä tahdon merkki, jota
hänen terveytensä päivinä ei ollut milloinkaan havaittu.