Mutta Fiala seisoo lujana ja rautaisena portilla, vaakunaportillaan.
Kenenkään muun kuin itsensä tähden hän ei siinä seiso. Portti on leveä
ja korkea. Hän täyttää sen. Valtavan lämpimänä kietoo painava turkki
häntä. Hänen kolmikolkkansa hipoo portinpäällyskaarta. Sauvalla hänen
kädessään on suuri voima. Tässä on hänen odotettava. Kuka on käskyn
antanut, ei hän enää muista. Mutta käsky on käsky. Ja mitä ei ole
täytetty, se on täytettävä. Ihanaa on olla käskynalaisena. Ihanaa
omistaa tehtävä. Keittiössä naisten joukossa käy vanhaksi. Fiala ei ole
vanha eikä väsynyt. Reipas ja iloinen hän on kuin nuori karhu.
Viideltä hänet vapautetaan. Sillä kellonlyönnillä tulee vapautus.
Kirkontornin kello leimuaa, ja kuin arpapelissä juoksevat mustat ja
punaiset tuntinumerot näkyville. Nopeasti perättäin, kärsimättöminä
ne hypähtävät esille: kaksitoista ja seitsemäntoista, kahdeksan ja
satakaksikymmentäkuusi. Tuhansia tunteja julistaa siten kello, vain
viidettä tuntia ei.
Fiala tuntee haltioituneena velvollisuutensa: olla vartijana, antamatta
houkutella itseään pois! Ei kenenkään! Olla vartijana, päästämättä
ketään sisään! Niin kuuluu käsky. Taivas tietää, mitä ylhäällä
istuntosalissa neuvotellaan. Herra ylijohtajan hän on jo päästänyt
menemään. Silloin tulee herra Pech:
»Siirtykää sivuun, Fiala!»... »Tämä on minun paikkani!»... »Täytyyhän
minun päästä virkaani»... »Onko teillä kulkulupaa?»... »Minähän kuulun
virastoon!» ... »Se ei lainkaan kuulu minuun. Käsky on käsky!»...
Ja yhä uudelleen tulee Pech, joskus yksin, joskus mukanaan pieni poika,
jonka hän tahtoo keinotella portin läpi. Mutta Fiala on paikallaan.
Pech vetää guldenin taskustaan, pyöreän hopeaguldenin. Fiaiaa ei
lahjota. Vain omansa, omansa hän tahtoo saada, palkkansa, ja sillä
hyvä! Kellosta hyppivät esille tunnit, mustat ja punaiset. Kuin uimarit
ne näyttäytyvät ylhäällä ponnahduslaudalla heittäytyäkseen virtaan.
Ja katu kulkee ohi rientoineen, jotka hän tuntee alusta asti. Arkoina
silmäilevät ohikulkevat koululaiset hänen mahtiansa. Mutta hänen
ilmeensä pysyy liikkumattomana. Irvinaamat eivät ole häntä varten. He
tahtovat häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan. Kalistelevat luistimillaan,
kierittelevät pieniä palloja edellään. Vähät siitä! Hän ei kiinnitä
mitään huomiota tyttöihin, jotka pujahtavat ihan läheltä hänen
ohitseen, jopa kuiskailevat hänelle. Sen hän jo tuntee. Se ei kutita
eikä kiusaa häntä. Kaikki aikanaan!
Vaikeaksi vain käy, vaikeaksi, kun rykmentti marssii ohi: keisarillinen
jalkaväkirykmentti n:o 11, harmaat takinkäänteet. »Pataljoona se—i—s!»
Itse eversti Swoboda kohottautuen satulassa, nostaa paljastetun miekan
komennukseen. Hänellä on kuusenoksia päähineessään. Kaikki kaksoisrivit
ovat täynnä kuusenoksia. Sitten kaikuu huuto pitkin katua: »Joukkueen
johtaja Fiala!» Mutta Fiala ei huuda: »Täällä!» Hän tietää: hän ei saa
ilmoittautua. Ja yhä jatkuvasti kaikuu huuto: »Joukkueenjohtaja Fiala!»
Rykmentin soittokunta järjestyy. He soittavat kunniamarssia, soittavat
»O du mein Österreich».
Fiala tuntee muulin, joka vetää suurta rumpua. Soittokunta lähtee
liikkeelle. Miehet heiluttavat ja kääntelevät soittokoneita tahdissa.
Ja komppanian rivit heiluvat ja kääntyvät marssiastunnassa, auringon
kirkkaasti paistaessa. Viittojen kahistessa he marssivat tiehensä.
Ampumaradalle, manöövereille, kenties myös vain huvittelemaan.
Monet ystävänsä hän on siinä joukossa hyvin tuntenut. Tällä kertaa
hän ei saa heidän kanssaan hullutella: ei pelata korttia, ei mennä
tanssiin, ei oluen ääressä viettää yötä. Hänen täytyy seisoa ja yhä
seisoa portillaan. He ovat jo kaukana poissa. Ja jäljellä on vain
yltyvä musiikin tahti! Hän tuntee sykähdyksiä lihassaan ja veressään.
Mutta usein on myöskin yö. Yhä uudelleen on yö. Silloin tunnit,
punaisina ja mustina, eivät enää hypi kirkontornin kellosta, eikä
kirkon tornikaan ole paikallaan. Mutta kaikkien ovien eteen pitkin
katua on pantu tuhka-astioita. Tuhkaa on siroiteltu kaikkialle.
Fiala on vahdissa. Raskaana, kamalan tuskallisena painaa käsky hänen
sydäntään. Hän seisoo paksussa turkissa kuin pohjattomassa tynnyrissä,
joka pitää häntä pystyssä. Kultaiset kalunat ovat sammuneet. Hattu,
turkki ja puku peittävät ja verhoavat hänet kuin suru. Franzl tulee
torilaukkua kantaen. Franzl on pieni kuoppaposkinen lapsi, raajarikko,
hänen poikansa. Sentähden hänen täytyykin tehdä pikku raajarikon
hyväksi jotakin kauheaa.
Hänen täytyy aina juoda kaikki tee, jonka poika tuo hänelle mustassa
torilaukussa. Mutta se ei ole lämmintä teetä, vaan kiehuvaa, ei
ei, se on sinervää tulta, sokeritonta tulta, jonka hän, ei yhdellä
siemauksella, vaan kulaus kulaukselta nielaisee. Ja spriiliekit alkavat
nuoleskella, kuluttaa hänen ruumiinsa sisäseiniä. Mutta ulkoseinä, iho,
pysyy kylmänä. Jos hän nyt voisi sulkea silmänsä, ei hän tietäisi enää
mistään. Mutta hänenhän täytyy tietää, jatkuvasti tietää, niin kauan
kuin vapautusta ei kuulu. Eikö hän ollut kyllin usein vartiomiehenä
yhdeksännessätoista rykmentissä? Ja nyt tuntuu hänestä kuin hänelle
olisi määrätty rangaistus huonon palveluksen, huonon elämän tähden.
Porttiarestilla hänen täytyy ne sovittaa. Kuka onkaan antanut sen
käskyn? Mutta ajatteleminenkin on kiellettyä. Sillä ken ajattelee,
nukahtaa.
Taas seisoo Pech hänen vieressään: »En ymmärrä teitä, Fiala!
Heittäytykää vain pitkällenne! Kohta on kaikki kunnossa. Sehän on
niin helppoa!» Hänestä se ei ole lainkaan helppoa. Ilmettäkään hän ei
saa värähdyttää kuullessaan moista huolimattomuutta ja kiihoitusta.
Parempi sitten on katsella tuhkanharmaalle kadulle. Siellä tulee esille
ahdistava näky.
Hän näkee tuomiorovasti Kabrhelin, kotiseutunsa papin. Hän on lihava
ja ontuu. Kabrhel kantaa kuin pyhässä juhlakulkueessa Herran ruumista
hopeisessa loistoarkussa. Kaksi kappalaista astuu hänen rinnallaan.
Mutta etunenässä astelee opettaja Subak, kirkkolippu korkealla kädessä.
Ja loppupäässä pari hurskasta, joilla on maalaisvaatteet. Fiala
katsoo tahallaan syrjään. Häntä peloittaa näiden korkeahattuisten
ja hopeanappisten olentojen näkeminen, ikäänkuin nämä vanhat
talonpojat olisivat isällisen uhkaavassa suhteessa häneen ja hänen
rangaistukseensa. Mutta kulkueessa on myös hurskaita eläimiä taimpana.
Isännöitsijän mustat härät ja lehmät, jotka Fiala hyvin tuntee.
Nyt tuomiorovasti kääntyy porttiin päin: »Polvistukaa!» käskee hän.
Ja kulkue polvistuu kadulle. Härät ja lehmätkin polvistuvat hartaina.
Silloin kunnianarvoisa Kabrhel kohottaa pyhäinjäännöksen tottelematonta
rippilasta kohti, ja hänen äänensä värisee: »Polvistukaa kaikki!» Mutta
Fiala, niin kernaasti kuin hän sen tekisikin, ei saa polvistua. Hän
tietää: Vielä täytyy tapahtua, mitä ei ole täytetty. Voi, suuren synnin
hän on tehnyt, kun ei ole toisten kanssa polvistunut. Senvuoksi julkeat
eläimet rankaisevatkin häntä. Vihaisimpia ovat hanhet, jotka äkkiä
sadoittain vaapertavat kylälammikostaan, tunkeilevat hänen jalkojensa
ympärillä ja kiukkuisina papattavat hänelle. Hän tietää, kuinka
vaarallisia nämä kiihtyneet pedot ovat. Kenties hän juoksisi tiehensä,
jos voisi liikuttaa jalkojaan.
Mutta silloin alkaa katu kohista ja muuttuu hänen kotiseutunsa
virraksi. Hän tuntee tarkasti pensaat, onkimispaikat, uimarannat,
ravustamispaikat. Mutta minkätähden toinen ranta on nyt niin kaukana?
Se ei häntä hämmästytä. Pitäisikö sitten Tonavan olla Praterspitzin
luona kapeampi? Ihanalta tuntuu, että sen pienet laineet ajautuvat
hänen portilleen asti. Mutta joki ei tarkoita hänelle hyvää. Kalarutto
on puhjennut. Tuhansia haukia, karppeja ja vielä suurempia kaloja ui
veden pinnalla suomuksettomine, inhoittavine mahoineen. Haaskojen haju
tunkeutuu maailman läpi pilviin asti. Silloin alkaa koeteltu rukoilla
Jumalaa:
»Rakas Jumala! Seison tässä, koska minua on käsketty. En siitä syystä,
että itselleni jotakin haluaisin, seiso tässä, en palkan tähden. Olen
kuitenkin lapsesta asti toivonut omaa pientä kotia. (Mutta puutarhassa
pitää olla auringonkukkia.) Taloa et minulle kaiketi lahjoita. Mitään
iloa en saane. Voi, minkätähden täytyy minun niin paljon kärsiä, minun,
Fialan, eikä kenenkään muun!?»
Fiala on aikoja sitten tiennyt, että oikealla hetkellä lausuttu
harras rukous aina auttaa. Hän on tehnyt hyvin rukoillessaan. Sillä
nyt lankeaa sumu. Ystävällinen syyssumu verhoo niin sakeana paljaat
lämpimät pellot, että perunanuotioita ei voi nähdä, ainoastaan
haistella. Ja ystävällinen sumu tunkeutuu myöskin kohtalonportille
rauhoittamaan portinvartijan sielua. Sillä mitään hän ei enää näe
ympärillään. Suurena ja yksinäisenä hän saa nyt seistä ja kestää
Jumalan näkymättömässä maailmassa. Hänen kuulapäinen keppinsä tukee
häntä, hänen jäykkä turkkinsa pitää häntä pystyssä. Mitään ei enää
tarvitse tapahtua. Kun hän vielä muistaisi laulun, jonkin vanhan
böömiläisen laulun, laulaisi hän sen, sillä mieluista on seistä sumussa
ja mullantuoksussa, suloista on seisten maata avaruudessa. Silloin
häntä alkaa nukuttaa. Silloin hän sulkee silmänsä...
Mutta niin ei ollut sallittu. Häntä huudetaan. »Fiala!» luulee hän
kuulevansa, mutta se kaikuu »Tutelia!» Rikoksesta tavatun kauhu
viiltää hänen lävitseen! »Käskystä!» Ja hän repäisee silmänsä auki.
Kirkontornin kello on poissa. Pyöreän reiän läpi näkyy kappale punaista
taivasta. Kaikkialta kuuluu torventoitotuksia. Manööverit lopetetaan
iltarummun viimeisillä lyönneillä. Ja hurja töminä lähenee. Hän tuntee
tuon hullunkurisen majesteetillisen töminän, juhlallisen kulun, joka
vyöryy Schönbrunnista Mariahilfer-katua pitkin. Etunenässä poliiseja
ratsain, sitten henkikaarti ja heidän keskellään kimovaljakon vetämät
hovivaunut kullattuine pyörineen ja lyhtyineen. Kansallishymni pauhaa
lippujen huumaamassa ilmassa. Vihreä höyhenviuhka heiluu kaukaa
ystävällisesti. Fiala tietää, että vapautus lähenee jyristen. Nyt on
pidettävä varansa, astuttava oikealla hetkellä esiin ja huudettava
ensimmäiselle tapaamalleen päällikölle:
»Ilmoitan kunnioittavimmin, kuolema tullut!»
Hänelle osoitetaan sitten paikkansa kultaisessa kulkueessa, joka kiitää
katujen läpi.
Aika onkin jo täpärällä. Sumu on muuttunut. Se vallitsee eteisessä
paksuna savuna, hehkun ja liekkien puhkomana. Mutta kuka tukkii
paruillaan tien? Kadun tulee olla vapaa. Täällä ei siedetä mitään
sulkua. Hänen ja lähenevän, ihanan, välillä täytyy olla vapaa ura.
Mutta joukko tanssii hänen ympärillään. Se tahtoo työntää vapautetun
takaisin savuavalle portille, jonne hän ei enää kuulu. Ja nyt hän näkee
joukon. Silloin kuohahtaa koko hänen olemuksensa vihaan ja epätoivoon.
Sata Marieta ja viisisataa Klaraa tunkee häntä takaisin vankilaan,
missä hän kuitenkin on kestänyt loppuun asti ja kauan sitten voittanut.
Kaikki Mariet kantavat kädessään seppelettä ja itkevät. Kaikki Klarat
heittävät ilkeitä luutia hänen kasvoihinsa. He koettavat salaa sitoa
hänen käsiään rauhanaikaisella käärelangalla. Noidat ovat syypäitä.
Aina ne ovat sulkeneet hänet sisälle. Nyt, kun vapautus jymisee yhä
lähempänä, nytkin ne tahtovat ruikuttaen ja kiroillen sulkea häneltä
tien. Mutta Jumalan kiitos hänen käsivartensa on taas vahva, ja hänen
sauvansa kuula säihkyy...
* * * * *
Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan
kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä
illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää
pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on
menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja
hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä.
Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka
kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä
puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän
jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää
kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja
jalat liikkua peitteen alla.
Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle
tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja
katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy
Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen
täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa
lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin
näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet
silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis
nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat
harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti
saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo
pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin
kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä,
sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä.
Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää
maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo
seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli
kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului,
kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä.
Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas
itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut,
että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni
häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin,
astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen
valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää
pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan
rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo
sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!»
Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat
esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin
kadonneen univormun tahrainen kaluna.