Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon
nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin
merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja
juhlallinen välipala.
Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta
kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen
syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää
laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa
oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan
jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello
kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa
varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja
palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi
tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan
ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi
siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta.
Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä.
Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne.
Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen
työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain
Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei
ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää
harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja
hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties
Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli
marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin
talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun
takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra
Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät.
Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona.
Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla
pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät
oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin
päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä.
Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa,
jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja
kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä
kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston
portille.
Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin
kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin
näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen
numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita
hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista
uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä
tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien
uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä
levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien
tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä
lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata.
Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja
ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli
läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista,
harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty
kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja
kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja
katarrin lemu.
Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään
häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset
lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla
tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa
rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle,
tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa
jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat
turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä
ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen
pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle
kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin
juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja.
Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten
vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla,
on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi
siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää
löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan
alla.
Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien
polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He
raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin,
varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat
hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä,
tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien,
lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas
eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja
missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien
ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa
tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he
halusivat tehdä vierailun.
Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät
toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä
seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen
pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan
huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat
hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka
heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja
liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta
tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan,
niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli
keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti
lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin.
Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri
hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi
voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen.
yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden
salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien
pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten
muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa.
* * * * *
Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi
mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli
kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa
sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin
poikakaan puhunut sanaakaan.
Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky:
»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu
hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että
pääset pian takaisin... ennenkuin naiset tulevat.»
Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen.
Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua.
Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta
Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi
odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän
käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään
vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan.
Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen
katsomatta.
Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko
hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä
kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen
katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän
ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti
hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä,
huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen
numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet
mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän
saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti.
Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen
kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja
jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena
almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi,
kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja
taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä
joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas
matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden
alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin
vuoden lopun jälkeen.
Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää
pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi
ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa.
He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika
kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt
ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia,
jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä.
Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi
aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta,
sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä
äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei
myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä,
että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla
kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu
päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien
lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun
molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi
hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut
odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä
olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä.
Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen
läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen
virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin:
»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä
ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta
luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän
mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?... Helpoksi ei tämä asia käy. No,
saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!»
Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa
merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli
täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän
teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti
tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra
Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla
äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei
mitään erehdystä tapahtuisi:
»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä.
Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan
kansalainen. Katolinen.»
Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta».
Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen,
jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa
oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan
sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti,
»juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä
viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet.
Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi
sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen
aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi,
hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon».
Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä
vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret
housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset
kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä.
Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki
Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat
hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi:
»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?»
Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi:
»Riisuutukaa!»
Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen
uskallettua, peruutti hän.
»Pitäkää vaatteet päällänne!»
Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi
Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos
nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti
siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan
ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon.
Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti
saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen
ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan
sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää
päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan.
Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen
kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen.
»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!»
Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta.
Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja
kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan.