Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta.
Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain
jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään
muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman
hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä
jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain
hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on
kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä
hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka
vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu
pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa
vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa
hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos
jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai
koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä
etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia
raivonpurkauksia.
Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään
suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja
pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa
sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin
purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa
tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan
miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee:
»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?»
Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen:
»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin
aina!»
Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän
puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla
kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita
kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa
hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn.
Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää
vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita,
pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita,
käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara
latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä.
Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala
kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti:
»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua
varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja...»
Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja
kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien
ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain
ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin
muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla
varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää,
jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei
anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole
aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole
oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä,
minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo
tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat...
Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii
nöyrästi sivuhuoneeseen.
Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin,
joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä
hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää
jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista
sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin
paljon muutakin.
Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen,
päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin
tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa
on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen
rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi.
Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen
selvästi nuorista, joilla se on köytetty.
Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä.
Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän
nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä
hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa,
että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä.
Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman
vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella
pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava
tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla.
Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja
koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä.
Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella
vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä.
Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä
hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus
inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla.
Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on
toivottavaa! Ei mitään!... Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta
suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi.
Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään
varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee.
Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran
vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden
yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa
herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt
kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja
nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä.
Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä
mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman
päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala
voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi,
hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja
viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!»
Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman
ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään
viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää
toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet
häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden
vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka
on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän
juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt
muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden
käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet
nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava
basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti
talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa:
»Rauhanaikaista käärelankaa!»
Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala
livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta
kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu
käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta,
silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin
kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa
yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan
oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa
vaimoansa:
»Älä hänestä välitä!»
Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin
muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin,
kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä,
ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan
Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen
salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi.
Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma,
kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja
tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan.
Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut
syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan.
Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa.
Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia:
»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän.
Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen:
»Ja koska... maksetaan... ne rahat?»
Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa
uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista:
»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua...»
Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa:
»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!»
Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja
katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän
kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan.
Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin
sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl
on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja
paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa
olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa
sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät
laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin
värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus.
Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat
eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen,
minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta
laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä
juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan.
Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän
tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta.