Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun
hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle.
Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan
käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen
taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä,
kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala,
sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa
taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo
osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka
hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on
perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin
tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu
kovin merkilliseltä.
»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!»
Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän
pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta
saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja
mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene
ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki
oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus
olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin
tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt
siitä omansa.
Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän
tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo
on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla
suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten
käyneet liian suuriksi.
Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän
kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja
kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla
ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia!
Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa
olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka
hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja
olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä.
He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu
kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa.
Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon
kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi
turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja
keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan
samaksi henkilöksi.
Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta
valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen,
joka heti avaa arkipäivälle oven.
»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!»
Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan
kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta
ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen
puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä.
Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja
tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan
Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran
tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei
voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä
suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu
ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä
syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on
hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että
Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet.
Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan
ei enää voi mitään tehdä:
»Missä Franzl on?»
»Hän on puita hakemassa.»
Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies.
Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on
kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä..
Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään,
ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille:
»Mitä on tekeillä?»
Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset
silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen
omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa
emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman
ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän
tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin
asiaan kuuluu.
Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti
ilmeikkäällä päällään:
»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.»
Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä
kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän
ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä
hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän
kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin
ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi
antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä
valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen:
»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa,
torin varrella?»
Rouva Fiala myöntää vilkkaasti.
»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän
hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka!
Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö
niin?»
Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään.
»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö?
Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista
mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi
säveleksi:
»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään
tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa
pörssissä!!»
Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi
ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta
Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan
murhenäytelmäänsä:
»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä
peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä!
Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun
tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa... Kylläpä
katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen
minä nyt loinen.»
Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan
pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää
sen:
»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja
asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että
kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa
he ovatkin.»
Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin,
tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti
naurahtaen huudahtamaan:
»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani
onnistunut!»
Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa
mukaan odottamatta ja huokaisten:
»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!»
Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut
valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin,
nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa
edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä
hihallaan:
»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla
kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten
enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen
palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt!
Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka
kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa
haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?»
Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin
nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä:
»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi
kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen,
on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen
pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!»
Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on
hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa:
»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.»
Mutta pian hän oikaisee:
»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon.
Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.»
Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin
vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen
vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu
äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi:
»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!»
Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä
hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on
mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon,
sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset
ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi
huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois
tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen
kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja,
silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä
lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie
Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä
ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä
valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja
arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet
tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin
harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä
merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri
se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena
heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää:
»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.»
Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta,
ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on
varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine
ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo
epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään:
»Päähautuumaalla voisitte katsella...»
Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala
upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän
seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran
ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä
tarjoaa hänelle käsivartensa.
Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta
lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala
kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on
tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy:
»Senkin pojan lurjus!!»
Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa.
Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle,
ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa
hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja
ikuisesti kuin kohtalo!
Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita
tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa
käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä
ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa
kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat
varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi
palkatut Etelä-Amerikkaan.
Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta
vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan
jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta,
jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että
pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on
usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä
senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee
hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista
uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten
huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas
vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän
oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa
miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat
Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika
kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala
ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä
entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin
kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties
vielä kauemminkin!
Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä:
»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?»
Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena
ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu
keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän
mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän
kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja
kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne
sivuhuoneeseen.
Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin
ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä
kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema
ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä
lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän
lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa
kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää
kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi
saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan.
»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?»
Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen
ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen,
jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo:
»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette
voittanut päävoiton.»
Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla
pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten
Schlesinger ahtaa hänen päähänsä:
»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten
hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos
olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä
rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?»
Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka
hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen.
»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä
tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo
koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon.
Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat
maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja
toiseksi olisitte ne menettänyt!»
Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen
ehdottomasti.
»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala!
Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä.
No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole
mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin
elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne.
Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne
huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä
ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin...?»
Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa
kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin.
»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt
huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä
menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut
kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai
kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat
prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!»
Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään.
Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa:
»Ja koska... maksetaan sitten... ne rahat?»
Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta.
»Täällä sen täytyy olla mainittuna... Tässä... Ja sitoudumme, jos
kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen...»
Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa:
»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan
vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan
jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin
kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee
nykyään vain Tutelia!»
Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää
Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger
vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan.