Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun
talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari
Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on
olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle
vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä
huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta
vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen,
vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä
menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta
rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko
pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa
juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen.
Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden
laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä
herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä
ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka
sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja
onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin
toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää
joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan
palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin.
Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät
ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa,
joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo.
Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt
päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina
tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee
piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan
hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on
lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa
asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala
tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin
arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan
sitten unohtuneita aikoja.
Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se
on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset
rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä
reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten
delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan
kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra
Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi
jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa.
Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan
ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. _Sitä_
hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan
perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi
vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen,
torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan
sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa.
Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi
sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua
lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen
asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos!
Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei
ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa
säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi
säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan,
millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka
Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin
laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö
vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä?
Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät
ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut
edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on
ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet
kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa
tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on
aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa!
Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten,
ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on
näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies,
entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala
johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera
yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta.
Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan
liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää
naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa
uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa.
Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen
kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy,
kun hän on yksin.
Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä
muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen
oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra
Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei
ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet
tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut,
että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti
hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet
kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa
herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän
kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on
varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka
tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle
suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin
vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut
niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri,
jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä,
mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi?
No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi
vaipunut syvemmälle kuin hän!
Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän
jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi
tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien
laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko
kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu
kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt
turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti.
Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla.
Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka
päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata
kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka
noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko
moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana
astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein
koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen
ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi
tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen
ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai
toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä,
ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää?
Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna
kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon
muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja,
joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri
ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on
samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen
tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla
ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta?
Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä.
Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin
itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan.
Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi
keittiöön äkkiä avautuisi.
Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut
juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on
verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin
ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle
sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille.
»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?»
Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään,
vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää
hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi.
Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina
— sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa
turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja
rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan.
Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla
vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin
toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno
pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin
hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa
eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä
tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa
tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen
tarvitse joutua laitokseen.