X.

Taivas on harmaa, maa kulo, vesi musta. Puszta on jättiläispaarit,

joille kuollut kesä on laskettu. Sumuisessa ilmassa saapuvat loputtomat

korppiparvet peijaisiin. Öisin taas kuuluu kaislikoista susien

valittava ulvonta. Oli niin alakuloinen syksy, ettei koskaan enää

luullut kevään saapuvan. Ja syksyn kolkossa harmaudessa värjötti

petshenegien kutistunut kansakunta, ponnistellen toivottomana kuin

kohmettunutsiipinen kurki.

Kun ensimäiset härmäyöt saapuivat, palasivat Begen leiriin ne

suurpetshenegiläiset lähettiläät, jotka Tyrák kaani oli pannut matkalle.

Kahden saapuivat valakialaiset herrat; monta palvelijaa ja hevosia

oli heidän saattueessaan. Ilmestymisellään ja oudoilla puvuillaan he

herättivät suurta huomiota leirissä.

Heidän päällikkönsä oli ilveksen näköinen ukko. Hänen punainen partansa

ulottui vyöhön asti; pörröisten kulmakarvojen alla välähtelivät

viekkaat kissansilmät. Hän saattoi olla noin kahdeksankymmenen vuoden

vanha ja pääsi tuskin käymään enää, mutta kun hänet nostettiin hevosen

selkään, istui hän siellä lujasti kuin ilves kauriin seljässä. Hänen

toverinsa oli tumma jättiläinen. Iho oli niin musta, että häntä hyvin

olisi voinut luulla neekeriksi; hänen käsiään, niskaansa, vieläpä

poskipäitäänkin peitti musta karva. Koko hänen leirissäoloaikanaan ei

kukaan kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Nuorukaisen kerrottiin olevan

kaanin vahvimman miehen, ukon taas kaikkein viekkaimman. Tosiasia oli,

että ukko osasi niin laverrella Haramvárin ispaanille, että tämä laski

heidät rajan yli, vieläpä antoi heille aseellisia palvelijoitaankin

saattajiksi.

Suurpetshenegit, joita senaikaiset kirjuriteinit nimittivät nimellä

crudelissimi bissani [julmimmat petshenegit. Suom.], asuivat Valakiassa

ja Etelközissä. Kun he kokosivat heimonsa, voivat he lähettää sotaan

jopa satatuhatta ratsumiestä, niiden joukossa maailman nopeimmat

ratsu- ja tarkimmat jousimiehet. He olivat magyarien peljättyjä

vihollisia näiden vanhoilla vaellusretkillä. Magyarien maanvalloituksen

edellistä aikaa peittävään sumuun heittävät petshenegien kanssa käydyt

hävityssodat tulisen hohteen.

Jos petshenegikansakunnat rauhan aikanakin olisivat voineet totella

yhteistä ruhtinasta, niin on mahdollista, että Itä-Europalla nyt olisi

toinen muoto. Mutta he eivät olleet kansalliseen kuriin kykeneviä

niinkään suuressa määrässä kuin heidän magyarilaiset veljensä.

Silloin-tällöin joku suuri kaani saattoi heidät järjestymään joksikin

ajaksi, mutta kun ruhtinaan silmän lumousvoima loppui, niin paikalla

nämä kuumaveriset kansakunnat hyökkäsivät toistensa kimppuun, levännein

voimin kuin puskevat pässit. Heidän maansa oli tulinen kattila,

joka aina kiehui ja kuohui veristä vaahtoa. Matkustaja ei hevillä

rohjennut kulkea heidän maansa läpi. Veriset melskeet pakottivat

aikoinaan surbanilaisen päällikön Thonuzóbankin luopumaan kuhisevasta

petshenegiläisestä mehiläispesästä ja kulkemaan Unkarin rajavuorten yli.

Lähettiläät astuivat nyt Alpárin telttaan. Jätettyään nuorelle

päällikölle tavanmukaiset lahjat kaanin isällisten tervehdysten kera

kertoi vanhempi heistä itämaisella kukka- ja hunajakielellä Tyrák

kaanin asian.

Kaani varustautui kaikkine suurine petshenegikansakuntineen hyökkäämään

Konstantinopolin keisaria vastaan ja tahtoi avukseen myöskin Alpárin

miekan. Ehkei hän niin suuresti ollut miekan tarpeessa kuin sen

innostuttavan loiston, joka vielä silloinkin ympäröi suuren Thonuzóban

suvun nimeä.

Kaanin suureen yritykseen oli nytkin, kuten kaikkiin petshenegisotiin,

syynä personallinen loukkaus. Muuan Kegen niminen petshenegipäällikkö

kieltäytyi tottelemasta Tyrák herraa ja pakeni telttaväkineen

kreikkalaiselle alueelle. Keisari ei ainoastaan ollut antamatta

kapinoitsijaa takaisin tämän herran käsiin, vaan vieläpä otti hänet

hyvin suosiollisesti vastaan ja jakoi maata hänen väelleen. Tyrák

herra tästä suuresti suuttui ja lähetti sanan keisarille, että hän

ensi keväänä tulee häntä tervehtimään Konstantinopoliin ja pyytämään

hyvitystä kärsimästään loukkauksesta. Hän aikoi asettaa ratsaille

kahdeksankymmentätuhatta miestä ja luotti siihen, että hän nostattaen

kapinaan kreikkalaisen ikeen alla huokaavat bulgarit ja serbialaiset

voi murtaa keisarikaupungin lujat muurit.

Suuri kaani ehdotti Alpárille palkkasoturisopimusta, tarkalleen

määräten, minkä arvon antaa hänelle yhdistyneissä joukoissa ja kuinka

suuren osan myöntää hänelle yhteisestä saaliista.

Lähettiläät antoivat päällikölle viikon miettimisaikaa. Alpár jäi

yksikseen telttaan lahjoineen. Tyrák herra oli lähettänyt hänelle

kultavitjat, hopeisen juomasarven, kaukasialaisen miekan, persialaisen

satulaloimen ja kappaleen kreikkalaista silkkiä.

Kun päällikkö silitti kädellään silkkiä, joka välkkyi kuin liekehtivä

tuli, lehahti häntä vastaan suloinen, tuttu tuoksu... Samanlainen

omituinen tuoksu levisi Angyikan vaatteistakin! Se oli Konstantinopolin

tuoksua, jonka nuori päällikkö kuvitteli aina leijailevan siellä

marmoripalatsien ja keisarin puistojen päällä. Yhä uudestaan

hän silitti silkkiä, joka välkkyi, kahisi ja tuoksui kaukaisen

ihmekaupungin kiihoittavana symbolina. Ja silloin valtasi hänet sama

intohimoinen, kiihkeä kaipuu, jota hän tunsi jo kerran Temesin rannalla

Zenóbian kertoessa kaupunkien kaupungista. Oi, kultainen Byzantium!

Alpár katsahti teltan avoimesta ovesta ulos. Aution pusztan

yläpuolelle, lohduttoman harmaalle taivaalle oli muodostunut

pilvenrepeämä, jota kultaisella ja purppuraisella loistolla valaisi

laskeva aurinko. Ja kaukaiseen repeämään ilmestyi ihmekaupungin kuva,

sellaisena kuin nuori barbari sen kuvitteli... Tuhattornisen lumolinnan

marmoriseiniä huuhtovat siniset laineet, fantastiset kultakupolit

piirtävät purppuraista taivaanlakea... Viehättävien vanhojen unelmien,

lapsuudenaikaisten toiveiden muisto saattoi päällikön sydämen

värisemään kuin kultasointuisen, suloisen naisäänen laulu.

Nomadien pojassa heräsi yhtäkkiä vanha vaellushalu. Salaperäinen,

vastustamaton himo, joka ajoi esi-isät idän kaukaisilta aroilta

tänne, alkoi nyt levitellä siipiään ja iskeä haukankyntensä hänen

sydämeensä... Pois täältä murheen ja kuoleman kalpealta pusztalta.

Pois tuntemattomiin, hopean hohteisiin etäisyyksiin! Takana suuren

virran, takana suuren vuoren, takana monen maan on auringon kaupunki,

Konstantinopoli. Konstantinopoli on elämä, onni. Se viittaa

kaukaisuudesta kuin oudon kaunis, viehättävä nainen ja levittää

käsivartensa sulkeakseen valloittajansa tuliseen, hurmaavaan,

murhaavaan syleilyynsä.

Päällikköä aivan pyörrytti ajatus, että hän marmoriseinäin takaa on

löytävä sen suloisen, sateenkaaren loistoisen, kultahelkkyisen onnen

lähteen, jonka yhden pisaran hän jo oli tavannut Zenóbian huulilla.

Seuraavana päivänä saapui uusi lähetystö petshenegileiriin. Tämä tuli

Marosvárista päin ja Jumalanäidin kunniaa julistaen, virsiä veisaten se

astui leiriin. Lähettiläitä oli kaksi: Walter, Csanádin tuomiokapitulin

laulumestari ja isä Fülöp, benediktiniläispappien päämies.

Uskonnollinen hurmaus noina päivinä rohkaisi ihmeellisesti kirkon

ihmisiä. Gellért herran esimerkki vaikutti heihin niin mahtavasti, että

arkaluontoisetkin pitivät maallista elämäänsä vähäpätöisenä. Niinpä

tapahtui, että nämä kaksi hurskasta vanhusta rohkenivat risti kädessä

tunkeutua itse lohikäärmeen pesään.

Fülöp ja Walter tulivat käännyttämään ja kuuliaisuuteen taivuttamaan

uskonluopiota Márton kaniikkia. He arvelivat, että heidän hurskas

tehtävänsä joko onnistuu tai ei onnistu. Jos se onnistuu, silloin he

niittävät siitä viljalti maallista kunniaa ja taivaallisen palkinnon.

Jos he taas saavat surmansa, silloin he pikaisesti saavuttavat

suurimman, mitä uskova ihminen voi saavuttaa: pyhän marttyriuden

loistavan kruunun.

Pusztan vakoilijat ottivat ukot kiinni jo Harangodin rannalla ja veivät

heidät suoraan päällikön eteen. Suuri pelko täytti silloin Fülöp herran

sydämen; hänen kasvonsa kalpenivat ja hampaansa kalisivat. Walter

mestari ei peljästynyt. Mutta kun hän astui kerran niin lämpimästi

rakastamansa kaniikin eteen ja näki, että Mártonin nuori pää oli jo

aivan lumivalkoinen, valtasi sellainen tuska, hänen sydämensä, että hän

puhkesi äänekkääseen itkuun.

— Voi, Márton kaniikki, — lausui vanhus, — minkälainen jälleennäkeminen

tämä onkaan? Sinun rakas pääsihän, poikani, on harmaantunut synnissä.

— Ainoastaan toinen puoli on harmaantunut synnissä, — vastasi Alpár

katkerasti hymyillen, — toinen puoli harmaantui jo hyveessä.

— Kristuksen viiden haavan nimessä pyydän sinua, rakas poikani Márton,

puhu ja vastaa: onko elämäsi nyt onnellinen?

— Ei se ole onnellinen, herrani, kuten ei silloinkaan ollut, kun vielä

elin keskellänne.

— Elät jumalattomuudessa, rakas poikani, ja Herra on sinua siitä

rankaiseva.

— Kuinka Herra rankaisee? — kysyi Alpár.

— Laskee kätensä sen päälle, joka on sinulle kaikkein rakkainta.

— Silloin hän ei enää voi rangaistu, sillä hän laski jo kätensä

rakkaimpani päälle. Herra menetteli kanssani vihaisen kuninkaan tavoin:

tappoi kaikki panttivangit eikä hänellä enää ole valtaa ylitseni.

— Kristuksen pyhässä nimessä pyydän sinua, Márton, puhu ja vastaa: etkö

usko ijankaikkiseen tuleen ja etkö kammoksu helvettiä?

— Jos uskoisin siihen, hyvä herrani, en silloinkaan sitä kammoksuisi,

sillä siellä on isäni, suuren Thonuzóban olinsija.

— Voi, poikani Márton, miksi on sydämesi niin kova, ettei se sula

rakkauden lämmöstä? Ja miksi ovat korvasi niin tukossa, etteivät ne

kuule totuuden sanaa?

— Jos sydämeni on kova, niin Herra loi sen sellaiseksi. Jos korvani

ovat kuurot, niin Herra on ne tukkinut. Pyydän sinua, Walter herrani,

puhu ja vastaa: Miksi menetteli Herra siten kanssani? Ja jos hän teki

niin, miksi riitelet minun kanssani etkä hänen kanssaan?

Vanhukset kauhistuivat tämän hirveän sadatuksen kuullessaan. Walter ei

enää avannutkaan suutaan, mutta hänen sijastaan puhui isä Fülöp, jossa

oli vähän maailmallista viekkauttakin.

— Rakas poikani Márton, pyydän sinua armahtamaan itseäsi. Tiedä, että

hävittävä myrsky kokoontuu pääsi päälle. Pyhän kirkon miekankantajat

ovat jo antaneet tuomionsa sinusta ja kansastasi. Becs herran pestaajat

käyvät ympäri valtakuntaa, Keven ja Haramin linnanispaanit hiovat

jo miekkojaan sinun pääsi varalle. Sinun kansasi on vähentynyt ja

menettänyt rohkeutensa. Jos tämä päivä saapuu, silloin ei varmaan

yksikään miehesi vältä kohtaloaan.

Alpár hymyili.

— Ja miten pelastuisin vaarasta? — kysyi hän.

— Jos kaiken väkesi kanssa palaat takaisin pyhän kirkon helmaan, niin

ei hiuskarvaannekaan koskettaisi.

— Katso, — sanoi Alpár, — te olette Herran vääriä paimenia. Hän lähetti

teidät tänne noutamaan uskoani. Mutta te veisitte hänelle pelkoni

sanoen: Tässä on Alpár päällikön usko! Kuitenkaan ei Herran edessä saa

valehdella. Kuinka, te papit? Alpár kukisti Jumalan kymmenen huoneen

tornin, sammutti sadan hänen pappinsa elämän eikä peljännyt. Nyt uhkaa

vaara hänen köyhää kotiaan, vaara hänen kurjaa elämäänsä, senkötähden

hän nyt pelkäisi? Sanon teille: Herralle ei kelpaa sellainen

katumus. Jos hän on oikea Jumala, niin hän tahtoo, että miehet häntä

rukoilisivat eivätkä koirat. Sanoin, enkä enempää puhu.

Vanhukset katsoivat surullisina toisiinsa. Márton kaniikki ei enää

ymmärtänyt heidän kieltään eivätkä he hänen. He puhuivat hänelle

luostarikoulujen kielellä, hän taas vastasi pusztan kielellä.