Kaikki luulivat pakanamyrskyn hävittävän uuden uskon nuoren laihon.
Ja kävikin selville, että verinen vihuri oli kääntynyt sille hyväksi.
Sielun kylvö orasti kauniimpana ja rehevämpänä nyt kuin koskaan ennen.
Papit eivät turhaan olleet kuoleman evankeliumin julistajia: voiton,
jota he eläessään eivät olleet voineet saavuttaa, hankkivat he
kuolemallaan. Ja se oli luonnollistakin, sillä heidän elämänsä ei
voinut olla täydellinen, mutta kuolemansa oli.
Erittäinkin oli Gellért herran kuolema tuhoisa isku pakanain asialle.
Hänen kuolemansa käännytti ehkä useampia pakanoita kuin koko
hänen elämänsä. Jättäen heikon tomumajansa kohosi hänen henkensä
jättiläissuuruisena pilvien yläpuolelle, toisen maailman saarnatuoliin,
ja sana, jota hän muinoin heikolla äänellä ja vieraalla kielellä oli
julistanut, kaikui nyt ukkosen äänenä kautta maan. Ja kansa painui
polvilleen sen edessä.
Mosonyin taistelun jälkeen sanoi Vata: Maassa ei enää ole ainoatakaan
kristittyä! Äkkiä kävi ilmi, että maassa tuskin oli enää ainoatakaan
pakanaa. Oli vain villiintyneitä ihmisiä, joiden mielen oli vienyt
kuninkaan tyrannius ja viha muukalaisten röyhkeyttä kohtaan. He
selvisivät äkkiä verisestä hurmauksestaan ja kauhistuen havaitsivat,
mihin olivat vyörymässä.
Siellä-täällä kömpivät paenneet papit esiin piilopaikoistaan. Missä
ikinä ilmestyivätkään, otti kansa heidät vastaan intohimoisella
ilolla. Katuen lankesivat he heidän jalkojensa juureen, kostuttivat ne
kyynelillä ja suudelmilla ja veivät heidät riemuiten takaisin kyliin.
Papit taas, jotka vielä äsken olivat olleet kansan sortajia, muistivat
nyt olevansa Kristuksen palvelijoita. He antoivat anteeksi kaikki.
Vieläpä nuo pakenemisen kärsimyksissä köyristyneet miehet lohduttivat,
rohkaisivat härjän voimaisia murhaajiaan, jotka eivät voineet, eivät
rohjenneet uskoa anteeksiantamukseen. Omasta jalomielisyydestään
liikutettuina siunasivat he noita ihmisiä, jotka pari päivää takaperin
verenjanosta suunniltaan hakivat heitä tappaakseen heidät. Heidän
säteilevä hyvyytensä riisti aseet jäykimmänkin käsistä. Tämä oli
ihmeellistä, ja jumalasta luopunut kansa etsi epätoivoissaan taivaan
merkkiä.
Kansan herkän sydämen valtasi uusi huumaus: katumuksen huumaus. Kautta
maan tapahtui merkkejä, jotka yhä edistivät yleistä herätystä. Gellért
herran ruumis lepäsi yhä vielä Jumalanäidin temppelissä O-Budassa,
mutta jo rajaseuduillakin puhuttiin niistä ihmeistä, joita se teki. Jos
sokea tai sairas ihminen suuteli hyytynyttä verta, tuli hän näkeväksi
tai terveeksi. Korskuen näytti muuan pakana tovereilleen hiussuortuvaa,
jota hän säilytti repussaan ja jonka hän sanoi olevan siitä ajellusta
päästä, joka tahtoi kääntää maan vanhasta uskostaan — ja äkkiä hän
menetti järkensä, alkoi raadella omaa ruumistaan ja kuoli surkean
kuoleman.
Csongorádissa nähtiin noin tunti auringonlaskun jälkeen tulinen merkki
tummalla taivaalla; se oli Kristuksen orjantappurakruunun kaltainen.
Szalankamánin lauttamiehet taas, jotka veripäivinä olivat upottaneet
pakenevia uusi-uskolaisia Tonavaan, kuulivat öisin vedestä äänekästä
rukousta, josta he niin peljästyivät, että pakenivat muille maille.
Verinen myrsky taukosi. Taivas kirkastui. Vain yksi myöhästynyt
musta pilvenlonkare riensi vielä etelää kohti: Alpárin kutistunut
petshenegiarmeija.
Iskiessään vihollisen kimppuun oli se aina selviytynyt voittajana,
mutta kuitenkin kulta-armeija ratsasti nyt kotiin supistuneena,
lannistettuna. Tiellään tapasi se usein katujajoukkoja, jotka vaelsivat
pyhiin jonkun marttyripapin haudalle.
Kylissäkin kaikkialla otettiin heidät kirkkolauluilla vastaan.
Katuvat ihmiset olivat ihmeellisen rohkeita. Szegedin seuduilla muuan
mustakaapuinen, laiha ihminen astui petshenegien tielle. Musta mies oli
yksinään pitäen ristiä kädessään.
— Nöyryyttäkää! itsenne Jesuksen edessä! — huusi hän korkealla äänellä.
Nähtävästi hän oli yksi noita pappeja, jotka veripäivinä hyväsydämiset
uskovaiset piilottivat ja pelastivat. Mutta on mahdollista, että hän
lopulta tunsi pientä kateutta tovereitaan kohtaan, jotka marttyriuden
hinnalla jo olivat saavuttaneet ikuisen autuuden, ja halusi nyt
samanlaista kunniaa ja sielun pelastusta. Mutta petshenegit — tiesi
mistä syystä — kaarsivat hänet muristen yhdenkään nostamatta kättään
häntä vastaan. Tätä kertoivat myöhemmin ihmeenä Szegedin kalastajat.
Alpárin joukko meni Kenezsnan kahlaamosta Tiszan yli. Sakeassa
sumussa he astuivat Ajtonyin vanhan valtakunnan soiselle maalle
oppaan torven alinomaa soidessa. Myöhemmin, kun usva alkoi hälvetä,
tunkeutuivat auringonsäteet sen läpi, ja petshenegit huomasivat
kulkevansa sokaisevassa, hopean hohtoisena lainehtivassa pilvimeressä.
Etujoukko kohtasi silloin vieraita ratsastajia, jotka sumussa venyen
jättiläispitkiksi näyttivät Csaba päällikön henkisotajoukolta.
Ensiksi surbanit luulivat Sokean Becsin karitsoiden tahtovan sulkea
heidän tiensä ja tarttuivat jousiinsa. Pian kuitenkin kävi selville,
että keihäsmiehet olivat Seruzádin leirivartiostoon kuuluvia
ratsastajia. Pusztan rouva oli jo saanut tiedon päällikön tulosta ja
oli lähettänyt häntä vastaan muutamia sanansaattajia.
Ennen pitkää saapui joukko Oroszlámosin luostarin luo, jonka Csanád
herra oli rakentanut Ajtony päälliköstä saamansa suuren voiton
muistoksi. Ispaani haudattiinkin sinne luostarin kirkkoon.
Luostarin paikalla törröttivät nyt nokiset rauniot sumuisessa ilmassa.
Raunioiden päällä leijaili suuri parvi korppeja.
Kulta-armeija levähti tuokion, ja Alpár ohjasi ratsunsa kummulle sekä
loi pikaisen silmäyksen kirkon luhistuneiden seinien sisäpuolelle.
Hirret savusivat vielä hiljalleen merkiksi siitä, että murhapoltto
oli vastikään tapahtunut. Tuhasta pisti esiin muutamia hiiltyneitä
ruumiita. Viime viikkoina oli Alpár sadottain nähnyt sellaisia
ruumiita. Kaikki olivat samanlaisia, mustia ja muodottomia, ja kaikkien
luiset käsivarret olivat vääntyneet rintaan päin.
Puolipäivän tienoissa kuljettuaan Harangodin yli kohtasivat he Begen
leirin varusväen päällikönkin. Hän kertoi päällikölle kaikki, mitä
tämän poissaollessa oli tapahtunut. Suurena uutisena hän mainitsi,
että Tyrák kaani, Valakién ja Etelközin suurpetshenegien kuningas oli
lähettänyt lähettiläitä Begen leiriin. Kun lähettiläät eivät tavanneet
siellä Alpár päällikköä, olivat he menneet Karánin laaksoon, mutta
lupasivat tulla takaisin. Asiastaan he eivät kuitenkaan olleet mitään
hiiskuneet.
Varusväen päällikkö kertoi sitte, että Seruzád rouva oli kaksi päivää
takaperin polttanut Oroszlámosin luostarin. Tällä hän kosti Csanádin
linnanpäällikölle, Sokealle Becsille, joka oli tappanut muutamia
kentällä harhailevia rajavartijoita. Luostarin kirkossa oli juuri
silloin kun se sytytettiin marosvárilaisia pyhiinvaeltajia. Ne olivat
suurimmaksi osaksi naisia, joiden johtajana oli rovasti Taszilló. He
paloivat kaikki kirkkoon. Lopuksi pusztan rouva Sokean Becsin kiusaksi
avautti Csanád herran haudan ja heitätti ispaanin ruumiin kedolle.
Tätä kuunnellessaan katsoi päällikkö taukoamatta leiristä tulleen
joukon torvenpuhaltajan ratsua. Hevosen otsalla riippui pieni,
siniseksi emaljoitu risti, ehkei niin paljon ivan osoituksena kuin
koristuksena.
Yhtäkkiä sanoi Alpár torvensoittajalle:
— Mikä on nimesi, poikani?
— Olen Ompudin poika Katapán, suurherrani, — sanoi nuorukainen
iloisesta hämmästyksestä punastuen.
— Mikä risti riippuu valkosi otsalla? Mistä olet sen saanut?
— Sain sen eilen toveriltani Fancsalilta. Annoin siitä metallinappisen
vyön.
— Ja mistä oli Fancsal sen saanut?
— Sitä en tiedä, suurherrani. Mutta kysyn häneltä leirissä.
— Anna se tänne. Ostan sen.
Päällikkö otti pienen ristin käteensä... Tällaista korua kantoi Zenóbia
povellaan... Hän kantoi sitä vaatteidensa alla, onnea tuottavana
kalleutena; kukaan ei sitä voinut nähdä, vain Alpár tunsi sen... Se oli
tällainen — vaiko tämä?
Hän katsoi sitä uudestaan. Eräästä kohdasta oli sininen emalji
sulanut, aivankuin se olisi ollut tulessa... Kultalilja, missä aukeaa
nyt alakuloinen kukkasi? Kultakannel, missä helkkyy nyt suloinen
kielesi? — Tytön ruumiin ja sielun outo hienous, jota hän ei koskaan
voinut ymmärtää ja joka täytti hänet tuskallisella hiutumuksella ja
kaipauksella silloinkin kun hän piti häntä sylissään, valtasi nyt
taaskin yhtäkkiä kaikki hänen tunteensa.
Päällikkö viittasi leirin vartijan luoksensa.
— Lähetin erään orjattaren leiriin...
— Emme ole nähneet, suurherrani.
— Lähetin Ekesen mukana, ymmärrätkö? Tuon laulavan teinin...
— Ekese näyttäytyi leirissä, mutta hän kuljeskeli yksinään.
Orjattaresta hän ei puhunut. Laulaja ei nyt ole leirissä...
Joku kertoi Ekesen erään toisen nuorukaisen kanssa vetäytyneen Begen
kaislikkoon. Siellä he ovat rakentaneet mökin itselleen. Vakoilijat
näkevät heidät usein.
Alpár katsoi hurjasti ympärilleen...
Te petshenegit, te magyarít, jos tytölle on tehty pahaa, niin verellä,
ah! verellä huuhdon pusztan!
Kun he saapuivat Begen suureen kaislikkoon, liittyi heihin uusia
leirinvartijoita. Näiden joukossa oli tuo Fancsalkin, jolta
torvensoittaja oli saanut ristin.
— Suurherrani, — ilmoitti Ompudin poika Katapán, — nyt jo tiedän,
niistä sininen risti on saatu. Se oli Oroszlámosin saaliin joukossa.
Alpár viittasi nuorukaista vaikenemaan. Hän ei uskaltanut puhua. Hän
pelkäsi kauhean, epäinhimillisen äänen tunkeutuvan rinnastaan. Hänen
katseensa kierteli taivasta. Sumu oli jo kohonnut. Taivaanlaki oli
harmaa, vain yhdessä kohdassa loisti huikaisevan valkoinen täplä. Olisi
voinut luulla valotäplää taivaalliseksi silmäksi, joka kylmästi katsoi
alas mittaamattomasta korkeudestaan.
Sydämensä suuressa pelossa alkoi pakanapäällikkö rukoilla.
— Jesus Kristus, minä huokaan sinun puoleesi! Sinä voit tehdä ihmeitä,
tee siis ihme. Tee tapahtumattomaksi se, mikä on tapahtunut. Tässä
olen, katso sydämeeni! Poista siitä kaikki se, mikä ei ole sinulle
mieleen. Älä taistele minua vastaan, Herra, älä taistele, sillä
sinähän olet Jumala, minulla taas ei ole voimaa, ei tahtoa. Sinäkin,
Jumalanäiti, sinäkin, Gellért herra, te kaikki säälikää minua!
Silloin kuului huutoa kaislikosta; kaksi ryysyistä ihmistä juoksi
joukon luo ja heittäytyi polvilleen Alpárin eteen. Ekese oli niistä
toinen.
— Pusztan rouva on syynä kaikkeen, — huusi hän tukahtumaisillaan
nyyhkytyksistä.
— Puhu! — huusi päällikkö käheästi.
— Käskysi mukaan matkustimme, suurherrani... Saavuimme Csongorádiin
ilman että meitä olisi kohdannut mikään onnettomuus...
— Puhu hänestä!
— Csongorádissa sitte valtasi suuri levottomuus tyttörouvan sydämen...
Itkien pyysi hän, ettemme veisi häntä petshenegileiriin, vaan ennemmin
Csanádin linnaan, sillä hän pelkäsi kovin pusztan rouvaa... Rohkaisin
häntä minkä voin, mutta Csongorádista lähtien ei hänellä enää ollut
rauhaa. Ja mitä lähemmäksi leiriä saavuimme, sitä suuremmaksi tuli
hänen kauhunsa.
— Puhu! Puhu!
— Kenezsnassa kuljimme Tiszan yli ja silloin onnettomuudeksemme
tapasimme Sokean Becsin sissejä... Heitä lienee ollut noin
viisikymmentä ja linnanpäällikkö oli itse johtamassa... Ehkä kuitenkin
olisimme voineet pujahtaa heidän ohitseen kaislikossa, jollei
tyttörouva Angyika olisi huutanut apua... Hän tunsi linnanpäällikön
ja huusi: Herra Becs, pelasta minut pusztan rouvan käsistä! Karitsat
alkoivat ajaa meitä takaa ja saivatkin Harangodin rannalla kolme
meistä kiinni, ja Angyikakin joutui heidän käsiinsä. Minä ja muuan
toinen pelastuimme heittäytymällä veteen. Sokea Becs mestautti
kolme toveriani; häntä raivostutti kovin nuoli, jonka paetessamme
olimme ampuneet hänen lonkkaansa. Mutta tyttörouvan hän vei mukanaan
linnaan... Sen jälkeen, suurherrani, me, pelastunut toverini ja
minä kahden alati väijyskelimme linnan portin tienoilla, koska emme
olleet unohtaneet, että meidän oli päällämme vastattava sinulle
Angyikasta. Arvelimme, että jokin onnellinen sattuma vielä saattaa
käsiimme orjattaresi... Kaksi päivää takaperin näytti siltä, että onni
aikoo meitä suosia. Kaupungista lähti pyhiinvaeltajia Oroszlámosin
luostariin. Pyhiinvaeltajia johti Taszilló herra...
Kuulin eräältä linnan mieheltä, että rovasti oli unissaan nähnyt
Gellért herran, joka oli sanonut pakanakapinan loppuvan, jos
kolmekymmentä verenvuodatuksesta puhdasta uskovaisia lukee
kolmekymmentä rukousta Csanád herran haudalla. Pyhiinvaeltajat olivat
siis pääasiallisesti naisia; ne olivat puhtaita verenvuodatuksesta.
Heillä ei edes ollut aseellista saattojoukkoa, koska Taszilló herra
kertoi piispan sanoneen, ettei uskottomia vastaan ole puolustauduttava
keihäillä, vaan Kristuksen nimellä.
— Puhu hänestä!
— Angyikakin oli pyhiinvaeltajien joukossa... Näin hänet selvästi,
sillä hän kulki tuskin kymmenen jalan päästä ohi sen suon, jossa
piileskelin... Hänellä oli musta puku yllään... Sillä aikaa kuin minä
vakoilin pyhiinvaeltajia, nelisti toverini leiriin viemään sanaa
Seruzád rouvalle. Päällikkörouva kokosi heti väkensä, hän itsekin
istui satulaan ja toi mukanaan sata keihäsmiestä... Koskaan en ole
nähnyt Seruzádia niin kiihkeänä kuin silloin! Hän alkoi heti jyskyttää
luostarin porttia, mutta kreikkalaiset papit sulkeutuivat sisään,
ampuivat akkunoista meitä nuolilla ja soittivat taukoamatta kelloja,
jotta kaupungissa huomattasiin heidän olevan vaarassa... Silloin
päällikkörouva kuohuvassa kiukussaan antoi käskyn, että luostarin
katto oli sytytettävä tuleen... Koskaan en ole nähnyt rouvaa niin
hurjana kuin silloin... Turhaan jo ennen hyökkäystä rukoilin häntä
odottamaan pyhiinvaeltajien kotiinpaluuta, ulkona kentällä saisimme
helposti voiton naisista: Seruzád ei välittänyt minusta enempää kuin
hevosensa kavion alla kiemurtelevasta madosta... Katto syttyi ja paloi
ilmiliekissä... Se oli suuri palo, suuri palo... Pyhiinvaeltajat
menivät silloin kaikki kirkkoon, jossa hartauslauluja laulaen
valmistautuivat kuolemaan...
— Kaikki paloivat sinne? kysyi päällikkö kumealla äänellä.
— Kaikki! Heidän laulunsa vaikeni vasta silloin kun katto suurella
ryskeellä putosi heidän päälleen... Tällainen on asia, suurherrani.
Tässä polvistumme kahden, minä ja toverini. Jos niin tahdot, Alpár
herrani, iske meiltä kummaltakin pää poikki.
Kuihtui kultalilja. Vaikeni kultakannet ijäksi...
Alpárin kasvoilla ei näkynyt mitään erityistä muutosta. Hän loi vain
sumean katseen pilviselle taivaalle.
* * * * *
Kaikki se tuska, joka ahdisti hänen rintaansa, muuttui murhaavaksi
vihaksi, kun hän pusztan rouvan teltan edustalla laskeutui satulasta.
Vanha serdari seurasi huolissaan herraansa.
Sisällä otti lombardialainen tyttö syvään kumartaen heidät vastaan.
— Tahdon nähdä rouvan, — lausui päällikkö.
— Nyt ei ole mahdollista, suurherrani, päällikkörouva pukeutuu, —
hymyili Rozvita.
— En hänen ryysyjään tahdo nähdä, vaan hänen kasvonsa.
Peljästyneenä peräytyi Rozvita miesten edellä. Silloin suhahti oviverho
ja Seruzád astui saliin.
— Tässä olen, mitä herrani käskee? — lausui hän tyynesti.
Silkinhieno, valkoinen lampaannahka oli hänen ainoa vaatetuksensa.
Nahan hän oli kietonut solakan ruumiinsa ympärille ja kiinnittänyt
sen hihnalla poven alapuolelta. Vaskenkarvainen tukka oli hajallaan.
Ruskeat olkapäät ja käsivarret olivat paljaat, samoin jalat polviin
asti. Käsivarret hajalla, pää pystyssä hän seisoi päällikön edessä.
Puhtaana ja luonnollisena kuin pusztan eläin, jolla ei ole mitään
salattavaa ruumiissa sen paremmin kuin sielussakaan.
— Mitä herrani käskee?
— Miksi poltit luostarin?
Rouvan huulilla vilahti heikko hymy.
— Eikö päällikkö ole opettanut, kuinka poltetaan luostareita ja
tapetaan uusi-uskolaisia?
Tuskallinen korahdus vapisutti Alpárin rintaa. Helppo on Hänen tuolla
ylhäällä! Ei tarvitse Hän miekkaakaan taistellakseen: Hän iskee pakanan
sydämeen tämän omalla miekalla.
Tuntui siltä kuin rouvaa olisi jo kaduttanut nöyryytensä. Hän astui
lähemmäksi päällikköä ja kiinnitti itseensä tämän katseen. Hänen
kasvonsa tulivat punaisiksi, huulensa vapisivat, kun hän hillitystä
kiihkosta värisevällä äänellä lausui:
— Hyvin tiedät, Alpár, miksi sen tein...
Inhottava ja kuitenkin komea näky oli tuo nainen, joka luonnon
järjestyksen muuttaen murhaavassa kamppailussa voitti kilpailijansa ja
nyt seisoi vaatien miehen edessä.
Päällikkö käänsi inholla selkänsä Seruzádille ja lausui serdarille:
— Karkoita tämä portto pois leiristäni!
Vanha Hurtobakin hätkähti nämä kauheat sanat kuullessaan.
Pusztan rouva seisoi silmänräpäyksen tupertuneena, silmät kiinni
Alpárin edessä. Mutta vain silmänräpäyksen. Kaikki se palava intohimo,
joka oli kerääntynyt hänen sydämeensä, muuttui paikalla vihaksi.
Hän ei ollut enää nainen, vaan kuolettavasti haavoitettu peto. Pusztan
koko hurjuus liekehti, kuohui, jyskytti hänen veressään.
Muiden aseiden ohella riippui teltan seinällä kaksi lyhytvartista
metsästyspeistä. Seruzádin verestävät silmät osuivat aseihin, ja
kirkaisten viiltävästi kuin haukka hyppäsi hän niiden luo ja tempaisi
ne alas seinällä. Toisen keihään hän salamannopeasti ja hurjalla
voimalla heitti kohden Alpária. Vaistomaisella liikkeellä heittäytyi
serdari väliin, ja kuolettava isku osui häneen. Peitsenkärki kurkussa
vääntelehti vanhus koristen matolla, jonka tahrasi höyryävä, musta
veri. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rouva jo kadonnut teltasta.
Ulkoa kuului kirkumista ja kavionkapsetta...
Seruzád rouva ilmestyi teltan edustalle, kiepsahti pantterinhypyllä
Alpárin sotaratsun selkään, jota muuan palvelija suitsista pitäen
kävelytti, ja nelisti pusztalle sellaisenaan, hiukset hajalla,
puolialastomana, kohottaen peistä korkealle.
Ulkona olevat kuulivat hänen huutonsa: Minä olen Kean kuninkaan tytär!
Kukaan ei häntä seurannut eikä kukaan hiiskunut hänestä enää sanaakaan
leirissä.