Sokea Becs, joka Oroszlámosin murhapolton jälkeen yhä katsoi
sudensilmällä Begen pakanoita, oli jo monta päivää takaperin saanut
tietää, että leirissä hankitaan jotakin. Kerran sitte palasivat
vakoojat ilmoittaen, ettei pusztalla enää ole leiriä. Surbancissa oli
taas herännyt vanha muuttolintuluonto. He kokosivat kapistuksensa ja
katosivat. He kulkivat kiireesti ehtiäkseen Valakiaan ennen lumen
tuloa. Talviasuntonsa ja liian rehunsa he polttivat, kaiken muun
veivät mukanaan vaunuilla. He eivät jättäneet jälkeensä juuri muuta
kuin joukon hajanaisia hautakumpuja puron rannalle. Ei kukaan ollut
iloinnut, kun he muinoin saapuivat maahan. Ei nytkään kukaan itkenyt,
kun he menivät tiehensä.
Pari päivää he viipyivät Keven suuressa metsässä, joka yötä-päivää
kajahteli heidän kirveensä iskuista, sitte he laskeutuivat Tonavan
rannalle. Keven ja Haramin linnanvalleille kokoontui kansa katsomaan
ihmettä, kun virran aalloille ilmestyi pitkä rivi mahtavista hirsistä
kyhättyjä lauttoja. Vanha virta vilkastui tästä kansainvaelluksen
myöhäisestä rippeestä. Kaukaa katsoen olisi lauttoja voinut luulla
siiliparveksi, niin törröttivät siellä pystyssä lukuisat keihäät.
Rattaat ja sidotut hevoset vietiin keskelle aluksia. Pitkiin,
raskaisiin airoihin tarttui kuhunkin viisi-kuusi riisuuntunutta
nuorta miestä, köyristäen ja taas oikaisten ruskean vartalonsa.
Päällikkölautta antoi torvella toisille merkkejä, jotka välissä olevat
kertasivat jälkijoukolle, niin että rantavuoret kajahtelivat.
Missä tahansa he kulkivat, kiristelivät rannan asukkaat kiukkuisesti
heille hampaitaan, mutta kukaan ei uskaltanut karata heidän kimppuunsa.
Kun he saapuivat vuorten väliin ja jo olivat jättäneet taakseen
keskellä Tonavaa olevan yksinäisen kallion, joka kohoaa vedestä kuin
hukkumaisillaan olevan jättiläisen nyrkki, lähetti Alpár herra rannalle
miehiä ottamaan mukaan kalastajia, jotka tunsivat kulkuväylän. Kömpelöt
lautat lähtivät äkkiä liikkeelle nopeasti ja kevyesti kuin laukkaavat
ratsut. Ja Tonavan tuulet tervehtivät humisten kulta-armeijaa.
Siellä-täällä vuorten rotkoissa kyyhötti kurjia pikku kyliä. Paaluilla,
seipäillä ja kaikenlaisella romulla kehnosti vallitettuja jokirosvojen
pesiä. Muutaman luolan suukin oli hirsillä tukittu; ihmiset piileksivät
siellä kuin rantapääskyt. Oikealla rannalla asuvat ihmiset painuivat
lauttojen saapuessa rautakypärin päähänsä, ottivat lyhyen keihään
kainaloonsa ja riensivät kiireesti metsässä oleviin piilopaikkoihinsa.
Rannalle jäivät vain suuret mustat koirat, jotka kiukkuisesti
haukkuivat lauttoja. Kun matkue oli kulkenut ohi, hyppäsivät rannan
ihmiset pieniin sielunhukuttajiin ja soutelivat kiihkeästi edestakaisin
Tonavalla.
Kolmantena päivänä saapuivat petshenegit jyrkkien kalliorantojen
väliin. Kallioiden yläpuolella lenteli suuria parvia kultapäisiä
kotkia, jotka nähdessään kulta-armeija suuresti ilostui, sillä nämä
olivat kansakunnan mielilintuja.
Oikealla rannalla oli vuoreen hakattu pitkä sola. Vanhempi
suurpetshenegien lähettiläistä, punainen mies, joka oli paljon
maailmaa kokenut, selitti Alpárille, että tien olivat hakanneet
jotkut vanhat rakentajakansat. Ne aina vain kaivoivat ja rakensivat,
koska he luonteeltaan muistuttivat majavaa, ja heidän täytyi kyetä
liikkumaan veden allakin, sillä muuten he eivät olisi Tonavan pohjalle
pystyttäneet tornin korkuisia kivipylväitä, jotka vielä nytkin olivat
nähtävissä päivänmatkan päässä täältä, Petshenegimaan ja Bulgarian
rannan välissä. Raja-Orsovan linnan lähellä oli rantakalliossa säilynyt
jokin heidän salaperäinen kirjoituksensakin.
Vanha uros näytti sitte rannalla olevaa kumpua. Kaukaa katsoen
petshenegit luulivat sitä kiviröykkiöksi, mutta lähemmäksi tultuaan he
näkivät, että siinä oli pelkkiä ihmisen luita. Purossa, joka virtasi
vuorenharjalta alas Tonavaan, virui tuhansittain mätäneviä luurankoja.
Näky oli sangen omituinen. Tuntui sillä kuin nuo monet luurankoihmiset
olisivat juopuneet ja nyt maassa lojuen koettaisivat vyöryttää toisiaan
alas vuorenrinnettä. Alhaalla rannalla oli röykkiö pääkalloja.
Neljäkymmentä vuotta kestäneen murhaavan sodan jälkeen oli suuri
kreikkalainen keisari Basilios ylhäällä vuorella saartanut ja surmannut
viimeisen bulgarialaisen sotajoukon. Angyikan keisarillinen isoisä oli
tämän johdosta saanut nimen Bulgaroktonos, Bulgarientappaja. Kaatuneet
soturit eivät kuolemansakaan jälkeen saaneet olla rauhassa. Tonava
vaati heitä omakseen, ja vuosikymmenien aikana oli sadevesi koettanut
vierittää luita alas laaksoon, kuten puro pieniä kiviä.
Musta lähettiläs, jonka ääntä ei kukaan vielä ollut kuullut, avasi nyt
odottamatta suunsa. Luuröykkiötä katsellessaan hänen synkät kasvonsa
kirkastuivat ja hänen kovapiirteisillä huulillaan näkyi tyytyväinen
hymy.
— Olipa siinä kelpo työ! — sanoi hän rämisevällä, syvällä kurkkuäänellä.
Lautat kääntyivät sitte taas vasenta rantaa kohti, jolloin Omodé vaari,
joka Ekesen kera oleskeli päällikön palvelijoiden joukossa, keräsi
vähät tavaransa myttyyn ja alkoi satuloida Belzebubia.
— Suurherrani, — sanoi hän, — minä menisin nyt pois.
— Jätätkö minut, vanhus? — kysyi Alpár.
— Jätän, herrani. Minua painaa vanhuus, ja jolla ei ole kynsiä, se
älköön raappiko. Olen paljon liehunut maailmassa, olen jo pudottanut
monta sulkaa eivätkä siipeni enää kannata Konstantinopoliin saakka.
Totisesti, herrani, minun taloni palaa, vaikkei savua näykään. Menen
siis takaisin luostariin, jossa paastoon anteeksi syntini. Fülöp herra
on hyvänahkainen mies, tiedän, että hän tuota pikaa minulle leppyy.
Kuolihan minunkin puolestani Jesus.
Sen sanottuaan meni ukko Ekeseitä pyytämään kahtatoista denariaan,
joita laulaja ei vieläkään ollut maksanut.
Ekese sanoi, että muuan mies neljännellä lautalla on hänelle velkaa;
jos tämä maksaa velkansa Raja-Orsovassa, silloin hänkin maksaa
Omodélle. Ukko ei lausunut enää sanaakaan laulajalle, vaan pyysi
päällikköä toimittamaan hänet rantaan. Hänet vietiin veneellä maalle.
Belzebub ui heidän perässään. Omodén kera astui rannalle Rozvitakin,
Seruzádin tyttö, jolle päällikkö oli antanut vapauden. Ukko lupasi
viedä tytön Marosváriin. He istuivat kahden kivelle; Omodé nojasi
leukaansa käteensä, Rozvita taas laski ristissä olevat kätensä
helmaansa ja niin odottivat he vaiti, kunnes viimeinen lautta oli
kulkenut heidän ohitseen. Sitte he läksivät kulkemaan vuorten poikki.
Jo alkoi hämärtää, kun ensimäinen lautta ehti Tonavan käänteeseen.
Äkkiä syntyi liikettä kulta-armeijan keskuudessa. Kaikkien silmät
kääntyivät rantaa kohti.
Veden yli kaartuvan jyrkän kallion huipulla seisoi ratsastaja kuin
patsas kivijalustalla. Se oli niin liikkumaton, että sitä helposti
olisi voinut luulla veistetyksi jumalankuvaksi. Ilvessilmäiset surbanit
tunsivat ensin ratsun, sitte ratsastajan.
Ratsastaja oli Seruzád rouva. Nähtävästi hän oli vaipunut ajatuksiinsa
ja katseli kuohuvaa vettä tiukasti kuin kaislikon haukka. Hänen
pukunaan oli nytkin lanteilta hihnalla kiinnitetty lampaannahka;
hajalla oleva tukka valui harjan tavoin harteille; kädessä oli peitsi.
Nilkassa loisti kultarengas; sitä hän ei ollut voinut kadottaa,
sillä se oli juotettu kiinni. Välinpitämättömyyden ja syksyisen ajan
jäljet näkyivät vain siinä, että hänen jäsenensä olivat kauttaaltaan
yhtäläisesti ruskettuneet ja tuuhea tukkansa kertynyt. Mutta se vain
lisäsi hänen komean ja solakan vartalonsa villiä kauneutta. Eteenpäin
taipuneen pitkän, vahvan kaulan ja pyöreän rinnan jalot ääriviivat
piirtyivät terävästi kalpeata taivasta vastaan. Siinä seistessään
hirveässä hyljätyn tilassa oli hän miehen ikeen alta vapautuneen
naisen, ylpeän, mutta onnettoman naisen esiäiti.
Päällikkölautta ehti nyt kallion alle. Silloin soutajat liikuttivat
hitaammin pitkiä airojaan ja kaikkien silmät hakivat päällikön
katsetta. He odottivat häneltä jonkinlaisia käskyä. Mutta Alpár pysyi
vaiti ja liikkumatta. Hän seisoi lautan keulassa, kietoutui viittaansa
ja katseli surullisena taivaalla uiskentelevia pilviä.
Ja kun loittonevan lautan fantastiset ääriviivat vähitellen häipyivät
illan sumuun, niin Seruzádin kauniilta kasvoilta — ehkä ensi kerran
hänen elämässään — katosi tyly ja kopea ilme; niille ilmaantuivat
hämmennyksen ja arkuuden naiselliset, pehmeät piirteet.
Raja-Orsovan läheisyydessä herätti yhä uudistuva hevosenhirnunta
surbanien huomiota. Rannalla juoksenteli isännätön ratsu. Väliin se
heittäytyi veteen, aivankuin tahtoisi uida poikki Tonavan, väliin kiisi
pitkin tietä, jotta kengät iskivät tulta. Petshenegien ratsut hirnuivat
sille lautoilta.
Viimeisellä lautalla kaksi nuorukaista irroitti veneen ja sousi maihin.
He saivat hevosen helposti kiinni. Se oli Seruzádin ratsu. Rinta ja
jalat olivat täynnä verinaarmuja: se näytti pudonneen hyvin korkealta.
Nuorukaiset veivät hevosen lautalle, mutta ratsastajasta ei heidän
kesken ollut puhetta.
Ei magyari eikä petshenegi saanut koskaan tietää, mikä tuli kuningas
Keanin tyttären kohtaloksi.
Orsovan pienen maalinnan takaa alkoi jo suuri petshenegien valtakunta.
Rannalla oli keihäitä pystyssä kuin okaita. Suuri ratsujoukko odotti
kuuluisan Thonuzóban poikaa. Ne olivat komeita, tuimia ja pelottavia
sotilaita: suurpetshenegejä.
Taivaanlaki ui punaisessa tulimeressä, mutta Tonavan laaksoon oli jo
laskeutunut illan hämy.
Ekese istui nuoren päällikön jalkojen juuressa ja kaiutti hiljaa
kanneltaan. Hän soitti jotakin ikivanhaa, surullisen suloista
kotikaipuuta huokuvaa unkarilaisia laulua.
Suuri lautta laski hiljaa ja synkästi rantaan kuin jättiläissuuret,
mustat paarit, joilla tuodaan kuolleen jumalan ruumista. Jumalan, joka
syntyi aurinkoisessa idässä ja jonka lännen hämärä tappoi.
* * * * *
_Muistutus_. Meillä on vielä muutamia niukkoja tietoja tässä
kertomuksessa esiintyneiden henkilöiden myöhemmistäkin vaiheista.
Sellainen on vanha muistiinpano, joka kertoo Pyhän Gellértin jäännösten
ihmeitä tekevästä voimasta. Viiden ihmetyön muisto on meille säilynyt
myöhemmällä ajalta. Ensimäinen tapahtui pian sen jälkeen kun
pyhäinjäännökset olivat siirretyt Csanádin Jumalanäidin temppeliin.
Eräs nainen, — kertoo kronikka, — joka ennen oli Ajtonyin puoliso ja
myöhemmin tuli ispaani Becsin vaimoksi, sairastui ankaraan kuumeeseen.
Hän meni Pyhän Gellértin haudalle ja tavan mukaisen lahjalupauksen
tehtyään suuteli pyhimyksen kamelinkarvaista viittaa, ja itsepäinen
tauti luopui hänestä.
Tästä saamme tietää, että kuningas András nimitti Sokean Becsin
Csanádin ispaaniksi ja että Zenóbian äiti vielä vanhoilla päivillään
meni kolmannen kerran naimisiin.
Toisista lähteistä tiedämme, ettei kulta-armeijan poistuessa maasta
Thonuzóban suku hävinnyt Unkarista. Kirjoituksissa puhutaan Urkundista
tai Örköndistä, joka oli petshenegipäällikön poika ja josta tuli
Tomaj-suvun kanta-isä. Tämä Alpárin veli oli pakanakapinan aikana vielä
niin nuori, ettei hän voinut ottaa osaa taisteluihin. Mutta myöhemmin
hänestä tuli huomattu päällikkö ja innokas uusi-uskolainen. Tomaj-suvun
vesat kukoistavat vielä tänä päivänäkin Unkarissa.
Vata herrasta tiedämme, ettei hän koskaan suostunut uuteen
järjestelmään. Kuolemaansa asti hän eli pakanain tavalla
borsodilaisella maatilallaan Tuhkakiven ja Uhrikiven tienoilla.
Kuningas András ei koskaan hätyyttänyt itsepäistä herraa, vaikka hän
sen helposti olisi voinut tehdä.
Ja Alpár? Hänen kohtalonsa kietoutui suurpetshenegien vaiheisiin,
nimensä hävisi ainiaaksi sotien hurjiin pyörteisiin.
Tyrák kaanin kahdeksankymmentätuhatta ratsumiestä kulki kaksi vuotta
myöhemmin keväällä 1048 — Tonavan yli. Taistelu petshenegien ja
kreikkalaisten välillä riehui kauan. Sodan vaiheista tiedämme vain
vähän. Sen tiedämme varmasti, että petshenegit sijoittuivat Sofian ja
Nishin väliselle autiolle seudulle, jossa pitivät vuosikausia puoliaan.
Myöhemmin he leiriytyivät Osma-joen rannoille, jolloin he toinen
toisensa jälkeen tuhosivat kolme kreikkalaista armeijaa. Kapinoiva
Kegen päällikkö, sodan varsinainen aiheuttaja, taisteli taas silloin
Tyrák kaanin rinnalla. Kultaista sarvea ei kuitenkaan yksikään heistä
nähnyt. Jollei ehkä orjana...
Vuosi 1065 on petshenegikansan verisen auringonlaskun ajastaika.
Dnjesterin luota hyökkäsivät heidän kimppuunsa heidän kauheat veljensä,
kumanialaiset, jotka nimittivät itseään nimellä úz. Byzantilainen
diplomatia osoitti mestarillisuuttaan, kun se voi usuttaa kumanialaisen
leijonan petshenegiläisen tiikerin niskaan. Vielä kerran leimahti
häikäisevänä petshenegien hurja sota-into valaisten loistollaan
vuosisatojen kronikoita, mutta hirveiden ponnistusten tulessa heidän
kansansa paloi loppuun. Miehuuden kotimaasta syöksyvien nuorten
kumanialaisten rynnäkkö lakaisi heidät tieltään. Sen jälkeen ei enää
ole olemassa petshenegien kansakuntaa. Kumanialaiset kääntyivät sitte
kreikkalaisia vastaan ja hävittivät kuudenkymmenentuhannen ratsumiehen
voimalla keisarin maita, vieläpä Hellastakin. Konstantinopoliin asti
eivät hekään päässeet.
Oli vielä kuluva melkein neljäsataa vuotta, ennenkuin eräs toinen
sukulaiskansa valloittajana marssi kultaisesta portista sisään.