Kuu kumotti jo korkealla Soroksárin rannan yläpuolella, kun Hurtoba
pysähdytti joukon ja viittasi miehiä olemaan hiljaa.
Kaukaa yöstä kuului kopinaa ja hevosenhirnuntaa.
Edelle lähetetyt vakoojat palasivat ja kertoivat, että joukko Tiszan
herroja kulki heidän edellään pitkin rantaa. Luultavasti Vata tai
joku muu päällikkö johti heitä, koska heillä oli mukanaan paljon
palvelijoita ja varahevosia.
Alpár päällikkö puhallutti silloin torviin ja tiszalaiset vastasivat
samalla tavalla. Kun nuo kaksi joukkoa kohtasivat toisensa, niin
todellakin Vata otti heidät vastaan muutamain soihduilla varustettujen
miesten ympäröimänä.
Kun he kättelivät toisiaan, huomasi petshenegipäällikkö, että
ylipäällikön pää oli siteessä. Kuitenkin hän oli muistavinaan, ettei
Vata Mosonyin taistelussa haavoittunut. Hänen vaatteensakin olivat
rikki ja veressä, mikä seikka kummastutti Alpária, kun hän tiesi
bellusilaisen suurherran rakastavan sotaista komeutta.
— Mistä tulet, veljeni? — kysyi nuorukainen.
— Székesfehérvárista huvittelemasta, — vastasi ylipäällikkö.
— Puhuitko András herran kanssa valtakunnan asioista?
— Puhuin.
— Ja mitä hän vastasi?
Vata osoitti silloin sidottua päätään ja sanoi:
— Kas tässä on kuninkaan vastaus pääkuoreeni piirrettynä.
— Miksi nimität kuninkaaksi Szár Lászlón poikaa? — kysyi hämmästynyt
petshenegi.
— Hän kruunautti itsensä siksi Fehérvárissa. Saavuin myöhään, mutta
kuitenkin voin sanoa, että komeat olivat kemut. Piispa painoi hänen
päähänsä Istvánin kruunun, juuri leivottu unkarilainen kuningas suuteli
sitte ristiä ja vannoi olevansa pyhän kirkon kuuliainen palvelija.
Vata kertoi näistä kauheista asioista hiljainen ivan väre äänessään.
— Ja kansa? — kysyi Alpár. — Kansa?
Äsken vielä jumaloitu kansanjohtaja teki kädellään halveksivan liikkeen.
— Kansako? Kuningas jakeli hopearahoja kansalle ja kansa huusi: Kyrie
eleison!
Syntyi pitkähkö äänettömyys. Vihdoin jatkoi Vata kuivasti:
— Kun saavuin Fehérváriin, olivat pidot jo lopussa... Kohtasin
kuninkaan kadulla, tartuin hänen ratsunsa suitsiin ja sanoin: Koira
on äitisi, András, kavaltaja olet! Suurherra ei itse vastannut, vaan
viittasi venäläisilleen, ja nämä sitte veistelivät sotakirveellään
kuninkaan vastauksen päähämme. Olimme jalkaisin, juhlapuvussa, siksi
he helposti meidät voittivat... Samalla he hyökkäsivät kaupungin
edustalla majailevan sotajoukkonikin kimppuun. He tapasivat mieheni
viinitynnyrien ääressä ja iskivät heidät kuoliaaksi. Menetimme
siellä paljon kunnon miehiä. Minä ja palvelijani raivasimme miekalla
itsellemme tien kaupungin läpi ja pääsimme pakoon.
— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár.
Vata kohautti olkapäitään.
— Siitä vain on mieleni paha, että puhkaisin venezialaisen Péterin
silmät. Ajoin häntä takaa Mosonyistä Zámoriin asti — kuninkaalla oli
hyvä hevonen! — siellä pakotin hänet sulkeutumaan erääseen saksalaiseen
aateliskartanoon. Puolen kolmatta päivää hän puolustautui urhoollisesti
kuin metsäkarju, mutta vihdoin minä hänet voitin ja puhkaisin hänen
silmänsä. Mutta kautta sieluni sanon: jos vielä kerran tapaan tuon
sokean miehen, niin seuraan häntä... Sen teen! Hän oli etikkakuningas,
mutta András on myrkkykuningas... Metsäpäärynän vaihdoimme keisoon;
sisiliskon käärmeeseen. Peter on uusi-uskolainen ja polvistuu
saksalaisen edessä; András on yökonuskoinen ja polvistuisi vaikka
hevoseni edessä, jos hän siten saavuttaisi kruunun. Vaikka hänellä
olisi yhtä paljon silmiä kuin riikinkukon hännässä ja minä puhkaisisin
ne kaikki, niin sittekin täytyy valittaa suuresti Péterin kahta silmää.
— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár uudestaan.
Vata kohotti ylpeästi päänsä.
— Kun kerran söimme kalat, tulee meidän särpiä liemikin. Sotaako
kaivataan? Tulkoon sota! On vielä tervejalkaisia varsoja pusztalla...
Päästämme Fehérvárin käärmeen niskaan Csepelin lohikäärmeemme,
viekkaan Andrásin niskaan tulta syöksevän Leventen. Leventessä virtaa
oikea Arpádin veri: hän on kova, terävä ja puhdas kuin terässäilä...
Andrásilla on vain niska, kuten kaikilla Arpádin pojilla, mutta
Leventellä on niskain niska... Tiedätkö, mitä teemme tänä yönä?
Kohotamme kilvillemme Leventen, hän olkoon Unkarin ruhtinas!
Vata lausui tämän jo jyrisevällä äänellä, ja hänen ympärillään
ratsastavat herrat murisivat hyväksyvästi.
Sillä välin saapuivat he jo Taksonyin tienoille. Siellä alkoi
rantaseutu muuttua metsäiseksi. Ennen pitkää joutuivat ratsastajat
rämeiseen metsään. Polku kiemurteli mahtavien, ryhmyisten, kumaraan
painuneiden puunrunkojen välistä.
Alpárin samoinkuin muidenkin herrain sydämen täytti omituisella
hartaudella ajatus, että he pian saavat katsoa silmästä silmään
Leventeä, maankuulun perheen ehkä kovinta vesaa. Sillä eivät ainoastaan
unkarilaiset, vaan ikivanhoista ajoista lähtien kaikki itämaiset
ratsastajakansat kohtelivat suurella, melkein taikauskoisella
kunnioituksella legendamaista alkuperää olevaa Almosin perhettä.
Volgasta Lajtaan asti jokainen tiesi, että tämä hallitsemaan luotu suku
erosi sekä ruumiillisesti että henkisesti kaikista muista ihmisistä,
aivankuin itsekseen kulkeva jalo petoeläin eroaa laitumella käyvästä
laumasta. Sen suvun miehet olivat vakavia, viekkaita ja vahvoja
kuin leijonat; jokainen oli esi-isiltään perinyt kauhistuttavan
tahdonvoiman, joka sai aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassakin.
Kerrottiin, etteivät he osanneet nauraa eikä itkeä. Regösit taas
lauloivat, että heidän naisensa olivat haukkoja naakkain keskellä: he
olivat kaikkia muita naisia rohkeammat, kauniimmat ja tulisemmat.
Yhtäkkiä Alpár pysähdytti ratsunsa ja tarttui Vatan käsivarteen.
— Näetkö, herrani, näetkö?
Metsän sydämessä, näköjään äärettömän kaukana kiilui vahvavaloinen,
valkoinen tähti.
— Kuuletko, herrani, kuuletko?
Yöstä kuului laulua... Tuhansien ihmisten laulua... Ei se oikeastaan
ollut laulua, vaan paremminkin epätoivoisen surullista ulvontaa. Mustan
toivottomuuden, raivokkaan tuskan valitusvirttä. Ikäänkuin tuhannet
susiemot olisivat vaikeroineet penikkainsa verisen ruumiin ääressä.
— Vietetään peijaisia, — kuiskasi Vata.
— Kenet haudannevat näin? — kysyi Alpár väristen.
— En tiedä. Mutta vaikka itse vanha Jumala olisi kuollut, eivät metsän
asukkaat voisi häntä syvemmin surra.
Kylmät väreet puistattivat noita kahta pakanapäällikköä, jotka muuten
ainoastaan nimeltään tunsivat pelon. Ei kumpikaan uskaltanut kannustaa
ratsuaan. Heidän hevosensa astelivat lyijynraskain jaloin, mutta
niinkin he tarpeeksi ajoissa ehtivät murhepaikalle.
Keskellä metsää oli suuri aukeama. Aukeamalla paloi polttorovio, niin
tavaton puuröykkiö, ettei ehkä sellaista oltu sitte Attila kuninkaan
hautauksen rakennettu. Rovion ympärille oli sijoittunut sureva
perhe: useita tuhansia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, loistavapukuisia
ylimyksiä ja repaleisia köyhiä, mutta kaikki sotureita. He istuivat
ja seisoivat fantastisissa ryhmissä loimuavan rovion ympärillä. Monet
syleilivät toisiaan, kuten veljekset isänsä hautajaisissa; muutamat
suuressa surussaan nojasivat päätään naapurinsa olkaa vastaan; toiset
kieriskelivät maassa. Koko metsä kohisi, valitti, nyyhki ja kamppaili.
Vata astui satulasta ja puhutteli erästä vanhaa miestä.
— Ketä täällä haudataan?
Ukko käänsi häntä kohti lasimaiset silmänsä, mutta ei vastannut, vaan
nyökäytti päätään.
Vata herra raivasi silloin itselleen tien joukon läpi ja astui rovion
ääreen.
Keihäällä lävistetyn sotaratsunsa rinnalla makasi tulessa
loistava-aseinen, kookas nuorukainen. Hulmuavat liekit eivät vielä
koskettaneet ruumista, vaan syleilivät sitä yltympäri muodostaen sen
yläpuolelle tulikielen.
Kun Vata herra näki nuorukaisen kalpeat kasvot, päästi hän käheän
ulvahduksen kuin isäntäänsä itkevä koira. Sitte hän tempaisi vyöstään
veitsen, loikkasi vasemmalta ohimoltaan hiussuortuvan ja heitti sen
tuleen.
Alpárkin astui rovion luo.
Vaikkei hän koskaan ollut nähnyt sankaria, tunsi hän hänet kuitenkin
heti. Hänen piirteensä olivat ankarat kuin raudasta taotut. Hänen
nenänsä kaareutui rohkeasti, hänen suunsa ympärillä ja otsallaan lepäsi
majesteetillinen tyyneys, jumalaisen ylpeyden ilme. Pää oli pyöreä
ja mahtava kuin tiikerin. Jäsenet pitkät, kuten Arpádin kaikkien
jälkeläisten. Jäntevän, ruskean käden jäykät sormet puristavat
lujasti päällikön nuijaa. Sormien kynnet ovat kaarevat ja terävät
kuin haukan... Roviollakin maaten hän hallitsee vielä ympärilleen
kerääntynyttä joukkoa.
Alpár veti helmillä koristetusta tupesta veitsensä leikatakseen
suortuvan hiuksistaan...
Loppu, kaiken loppui Unkarin tasangot, Unkarin pusztat, täyttykää
kyynelistä ja murheesta, sillä Leventen kera kuoli magyarien Vanha
Jumalakin. Levente oli viimeinen Arpád, joka uhrasi hänelle kummuilla.
Tästä lähtien ei kukaan hänelle enää uhraa eikä hän ole oleva vapaiden
herrojen Jumala, vaan piileskelevien kerjäläisten, jotka kuiskaten
lausuvat hänen nimensä metsien tunkkaisessa hämyssä... Ja kuoli vanha
magyarilaisuuskin. Koskaan ei magyari enää ole oleva vapaa, sillä
hän ei ohjaa kohtaloaan oman tahtonsa voimalla, vaan hän on konttiva
alttarien edessä ja luikerteleva kansojen neuvoskunnissa. Loppunsa
sai oma magyarilainen jumala, oman magyarilaisen maailman mainehikas
unelma; tämän jälkeen magyari käy ja tungeksii kansalaumojen yhteisellä
laitumella. Loppu, kaiken loppu! Turhaan siis rakennettiin röykkiöitä
ruumiista, jotta voitaisiin hyökätä taivaaseen ja pysähdyttää päivän
kulku: ajan kaikkivaltias henkäys puhalsi heidät takaisin maan tomuun,
josta olivat nousseet. Turhaan raukesi pakanain kiivas rynnistys:
heidän tiensä katkaisi aika taivaaseen ulottuvan rautamuurin tavoin.
Kaiken loppu!
Hänen katsellessaan mietteissään rovion tulta, syttyi yhtäkkiä
omituinen valo Alpárin sielussa.. Ja silloin hän ymmärsi, että heidän
sodankäyntinä oli alusta alkaen ollut toivoton. Pakanat menettivät
taistelunsa jo silloin, kun he vielä satuloivat hevosiaan. Sillä
he asestautuivat tappamaan ruumiita; mutta mahtava vihollinen ei
asu ruumiissa, vaan sieluissa. Lujaa uskoa vastaan ei voi taistella
keihäällä, vaan vielä lujemmalla uskolla. Mutta heillä ei ole uskoa
ollenkaan. Ei hän eikä varmaan Vatakaan ole enää pitkään aikaan voinut
uskoa tietäjäin ja loitsijain yksinkertaisiin taikoihin; he olivat
uskovinaan, koettivat pakottaakin itseään uskomaan, mutta eivät
voineet. Oh, nuo mustat papit ovat tehneet hyvää jälkeä! Jolleivät
he voineetkaan valaa uutta uskoa jokaiseen sydämeen, kykenivät
he tukahduttamaan vanhan kaikista. Itse Vatakaan ei enää ollut
vanha-uskolainen, hän vain kapinoitsi uuden uskon tyranniutta vastaan.
Päälliköistä kaikkein pakanallisimmatkin tuumiskelivat näin: Jos
ruhtinas Arpád joutui helvettiin, joudan minäkin sinne! — Sisimmässä
sydämessään he eivät kieltäneet uuden Jumalan mahtavuutta, mutta he
taistelivat häntä vastaan, koska heidän ääretöntä vapaudenrakkauttaan
loukkasi hänen holhouksensa ja rajaton mahtinsa. Ja monet kapinoivista
olivat salaa vakuutettuja siitä, että he tulevassa elämässä saavat
kärsiä töistään ja niin tulevat vapaudenrakkautensa marttyreiksi.
He olivat oikeita magyareja, jotka pitivät vapauttaan autuuttaan
kalliimpana ja rakastivat isänmaataan enemmän kuin taivasta. Mutta
heidän jäykässä päättäväisyydessäänkin ja salaisessa pelossaankin kyti
uusi usko. Ei, he eivät enää olleet oikeita pakanoita. Heidän isänsä
olivat. Muhkeiden, vahvain petojen lailla he kiertelivät pusztia,
uskoivat elämään, elivät oman itsensä vuoksi elämäänsä eivätkä koskaan
kysyneet, mitä sitte seuraa. Mutta nuorten sydämessä iti jo kuoleman
siemen, jonka mustat papit olivat taitavasti kylväneet, eikä heidän
elämänsä sen jälkeen enää ollut todellista elämää. Aina piili heidän
mielessään kysymys: Mitä sitte seuraa? Tämä kauhea kysymys välähti
nytkin heidän sielussaan heidän seisoessaan viimeisen pakanaruhtinaan
rovion ääressä. Muutamat tunnustivat, ettei seuraa mitään; toiset
uskoivat, että jotakin seuraa. Ja nämä molemmat mahdollisuudet
lannistivat pakanain itseluottamuksen. Mustat papit opettivat kansalle
kauhean taidon: opettivat sen ajattelemaan. Onnellisesta eläimestä tuli
ihminen, ja ihminen kärsii, sillä hän ajattelee.
Alpár tunsi vihlovaa pyörrytystä. Tuota pyörrytystä, jota vuosituhansia
kestäneen onnellisen tiedottomuuden usvasta päivänvaloon haparoiva
ihminen lienee tuntenut ensi kerran havaitessaan elämänsä rajat. Tästä
pyörrytyksestä ei enää pääse vapaaksi: se on seuraava viimeistä ihmistä
hautaan.
— Vata herrani, mitä nyt tehdään? — kysyi petshenegi hiljaa.
Ylipäällikkö laski kätensä ratsunsa harjalle.
— Nyt ei tehdä enää mitään. Menen kotiin pusztalleni, kylvän kauraa ja
kasvatan varsoja. Sinä puolestasi mene takaisin Marosvárin pappilaan
ja jatka messuasi siitä, mihin keskeytit. Mustat papit ottavat kyllä
mielellään sinut vastaan, sillä heidän jumalansahan antaa arvon
takaisin tulleille lampaille.
Tätä sanoessaan hänen kasvonsa vääristyivät. Sydämessä ääretön
katkeruus heittäytyi kansan ylipäällikkö sitte hevosensa selkään ja
nelisti mustaan yöhön sanomatta jäähyväisiä kenellekään entisistä
asetovereistaan.