— Ensi yön nukumme Leventen leirissä, — sanoi Alpár.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun he kulkivat Megyesin sataman ohitse.
Satamanuorukaiset istuivat ja puhelivat rannalla. Vene kulki kyllä
keskivirtaa, mutta siitä huolimatta kuului satamamiesten ääni hyvin.
Sanat kimposivat takaisin virran kalvosta, ja puhe kumpusi voimakkaana
kuin manalan ääni.
Yhtäkkiä Alpár hätkähti. Mitä se oli?
Gellért piispan nimi kaikui veden yli...
Gellért piispa!
Hänen nimensä kaikui leveän virran yläpuolella kuin kellon kumahdus...
Päällikön kasvot synkistyivät, hänen suunsa vääntyi pahasti... Ei,
ei! Hän ei tahdo kuulla hänestä! Hän ei tahdo kuulla mitään papista,
joka itse oli hyvyys ja heikkous ja kuitenkin niin ihmeellisellä,
käsittämättömällä vallalla hallitsi ihmisiä... Jos hän olisi joutunut
silmä silmää vasten hänen kanssaan, silloin kun hän miekka kädessä
nelisti hyökkäävän joukkonsa etunenässä, niin ehkä hän olisi heittänyt
aseen kädestään... Kunpa ei sellaista kauheata hyvyyttä olisi
maailmassa!
Hän pisti melan syvälle veteen ja voimakkain vedoin työnsi venettä
eteenpäin. Hanságilaisetkin alkoivat nopeammin liikutella airojaan, ja
vene halkoi vihaisemmin vettä. Ponnistuksesta huohottaen, kiivaasti
rientäen he saapuivat Budán rauniokaupungin seuduille. Vanhojen
jäännösten, tuntemattoman kansan kylmilleen jääneen pesän luona näkyi
Budán matala puuvallitus.
Jo hämärsi, kun he saapuivat Pestin kalliovuorten kohdalle. Virran
yli kohoavan jyrkän kallion juurelle oli pystytetty pari puuhökkeliä;
sitä vastapäätä vasemmalla rannalla on pieni Pestin kaupunki. Tonavan
rannalla on kaupungin tori: siellä kohoaa uusi-uskolaisten kirkko.
Alpár jätti melomisen ja kääntyi ihmeissään kirkkoa kohti.
Kellot soivat juhlallisesti, mutta niiden äänen voitti tuhansien
ihmisten harras veisuu. Pakanalliseksi muuttuneen maan sydämessä kaikuu
vapaana ja voitonvarmana uuden uskon pyhä hymni! Temppelin avatusta
ovesta ja akkunoista tunkee vieno valovirta pimeään yöhön. Ovesta
saattaa nähdä sisällä kirkkaassa valossa liikkuvan kultapukuisia yleviä
olentoja. Mutta ulkona, pimeällä torilla polvistuvat tuhannet ihmiset,
kasvot kohti temppeliä. Heidän asennostaanko näkyy, että heidät kaikki
on vallannut sama huumaava ja intohimoinen tunne.
— Hän on siellä sisällä! — mutisi Alpár.
Ja äkkiä hänet valtasi taikauskoinen pelko. Hän pelkäsi Gellért piispan
astuvan ulos temppelistä, käyvän kuivin jaloin yli veden ja tulevan
lempeästi hymyillen puhuttelemaan rakasta nuorta kaniikkiaan, kuten
hänellä ennen oli tapana... Kunpa ei sellaista kauheata lempeyttä olisi
maailmassa! Eteenpäin! Eteenpäin!
Yö nieli valon. Laulu lakkasi. Kuului enää ainoastaan kylmän, mustan
virran kohina. Vene kulki taas autioiden, matalain rantojen välitse.
Nyt he saapuivat Csepelin haaraan.
Yhtäkkiä kuului pitkäveteinen, tuskallinen huuto.
Päällikön sydämen lävisti suuren, koskaan parantumattoman onnettomuuden
aavistus.
— Bissanyé — huj!
Ratsumiehen musta haamu heittäytyi veteen.
— Kuka olet? — kysyi päällikkö.
— Olen palvelijasi Hurtoba! — huusi ratsumies.
Se oli vanha serdari.
— Hurtoba, missä on joukkoni? — kysyi Alpár.
— Noin viisisataa odottaa prinssin leirissä!
— Ja muut, Hurtoba?
— Muut kelluvat Tonavassa, suurherrani, ja lepäävät Pestin vuoren
juurella, tapettuina.
— Mitä on tapahtunut, Hurtoba? Kerro, jos elämäsi on sinulle rakas!
— Olen kyllästynyt elämääni, suurherrani, mutta siitä huolimatta
tottelen käskyäsi. Juuri siksi jäinkin eloon, että saisin
menettelystäni tehdä tiliä päällikölleni.
— Mitä on joukolleni tapahtunut?
— Käskysi mukaan johdin sotajoukon Mosonyista Csepeliä kohden
ratsastaen alati Tonavan rantaa... Kolme päivää takaperin saavuimme
Pestin kalliovuoren juurelle, siellä liittyi joukkoomme maanpakolainen
suuri tietäjä, ja silloin koitti meille onnettomuuden päivä...
Vakoojamme ilmoittivat, että András prinssin sotajoukko lähestyy...
Vuoren juurella tapasimme koko joukon uusi-uskolaisia, jotka lippuineen
ja ristineen kulkivat Arpádin poikaa vastaan. Etunenässä kulki paljon
pappeja, niiden joukossa Marosvárin piispa Gellért ja lisäksi kolme
muuta ylipappia, joita sanottiin Bödiksi, Beszterédiksi ja Benetaksi...
Kun suuri tietäjä katseli uusi uskolaisia, rupesi hänen sisunsa
kuohumaan ja hän yllytti heidän kimppuunsa mieheni, jotka sitte
alkoivat murhata heitä... Olihan András ja Levente prinssien nimessä
meitä käsketty tappamaan uusi-uskolaiset.
— Ja Gellért piispa? — kysyi Alpár.
— Hänetkin tapettiin muiden mukana. Vain Beneta yksin pääsi pakoon.
Päällikkö taivutti alas päänsä.
— Ah, voi herrani, hyvä Gellért herrani! Sanoit kerran tahtovasi poimia
viinimaljoja petshenegiläisistä orjantappuroista. Ja kuitenkin kävi
niin, että piikit repivät sinut verille!
Vanha Hurtoba jatkoi kertomustaan:
— Monen sankarin olen nähnyt kuolevan, mutta kukaan ei ole rohkeammin
katsonut kuolemaa silmiin kuin tuo pappi. Olisi voinut luulla hänen
iloitsevan kuolemastaan. Hän hymyili ystävällisesti, kun jo vuosi verta
monesta haavasta, ja siunasi meitä ristinmerkillä. Mieheni vimmastuivat
tästä ja raahasivat hänet vuoren huipulle. He löysivät sieltä pienet
käsirattaat, sitoivat hänet niihin kiinni ja työnsivät alas syvyyteen.
Nyt hänen ruumistaan säilytetään Pestin kirkossa ja ihmiset tekevät
sinne toivioretkiä.
— Ja sotajoukkoni? — kysyi Alpár synkin kasvoin.
— Kun miehemme surmasivat uusi-uskolaisia, saapui prinssi András
joukkoineen. Kun hän huomasi meidän hommamme, puhallutti hän paikalla
torveen ja iski niskaamme. Hyökkäys yllätti meidät äkkiarvaamatta,
miehet olivat hajaantuneet pitkin seutua, suuri osa oli astunut alas
ratsultakin... Se ei ollut mitään taistelua, vaan teurastusta. He
repivät meidät kappaleiksi, polkivat jalkoihinsa, ajoivat Tonavaan...
Kun jo kurkkumme oli verillä, emme silloinkaan vielä tietäneet, mikä
oli hätänä. Olimmehan András herran tähden vuodattaneet vertamme, hänen
käskystään olimme hävittäneet uusi-uskolaiset, ja nyt hän risti kädessä
hyökkäsi kimppuumme ja iski meidät kuoliaaksi. Vanha tietäjäkin sai
siellä surmansa venäläisestä sotakirveestä...
Serdari vaikeni, Alpárin rinnasta kuului tuskallinen korina. Hänellä
oli sellainen kauhea tunne, että tavaton kivimöhkäle painaa hänen
sydäntään. Ja tästä painosta hän ei enää koskaan elämässään päässyt
kokonaan vapaaksi.
— Mitä pelkäämällä pelkäsin, se on minut saavuttanut! — mutisi raamatun
sanoilla pakanallinen päällikkö.
— Kun olin koonnut joukkoni jäännökset, — jatkoi serdari tilintekoaan,
— vein ne prinssi Leventen leiriin. Itse asetuin tänne vartioon, sillä
tiesin, että sinun täytyy tulla tätä tietä, ja kaksi päivää jo olen
sinua odottanut. Jos pidät minua syyllisenä, suurherrani, niin tuossa
on miekkasi ja tässä kaulani.
— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi Alpár.
Ukko katsahti Angyikaan ja sanoi sitte hiljemmin:
— Häntä et voi viedä mukanasi, suurherrani. Levente herra on ankara
päällikkö. Kun hän sai vihiä herrojen kamuista, käski hän tappaa kaikki
naiset, jotka tulevat leiriin. Viinitkin hän kaatoi kaikki Tonavaan ja
poltti roviolla paljon kirjavaa korua, jota oli saatu saksalaisilta.
Prinssi on vannonut, ettei laske kädestään miekkaa, ennenkuin on nähnyt
sen punaisena petturiveljensä verestä, ja nyt hän odottaa vain teitä
kahta, sinua ja Vataa, lähteäkseen joukkoineen liikkeelle.
Sillä välin saapuivat rannalle myöskin päällikön telttapalvelijat
Ekesen ja Uniódén kera. Alpár valitsi joukosta neljä miestä ja viittasi
sitte Ekesen luokseen.
— Sinä lähdet heti matkalle ja viet Angyikan Begen petshenegileiriin.
Viet hänet Alpár päällikön vaimona. Päällään vastaa hänestä jokainen
petshenegi.
— Ymmärrän, herrani! — vastasi Ekese.
Päällikkö hyppäsi rannalle.
— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi hän serdarille.
— Alpár, älä jätä! — lausui Zenóbia hiljaa.
Mutta Alpár ei vastannut, vaan nousi satulaan.
— Alpár, älä jätä! — huusi Zenóbia toistamiseen.
Päällikkö kannusti ratsuaan ja nelisti keihäsmiehineen tiehensä... Kuka
välittäisi naisen huudoista, kun korvat ovat täynnä tuhannen miehen
kuolemankorinaa? Hän oli jo ehtinyt kauaksi, kun pimeästä yöstä taas
kaikui hänen korviinsa epätoivoinen, häipyvä huuto:
— Alpár, älä jätäl