Sota loppui. Joukot kulkivat kotiin.
Tonavan lehtimetsäisellä rannalla kulki itää kohti isoääninen
ratsujoukko. Siinä oli noin kaksikymmentä Alpárin palvelijaa, vara- ja
kuormahevosineen. Heidän seurassaan oli Omodé vaarikin, Ekese teini,
Bozdurgán ja Marót.
Miesten leveään tuuleen oli omituinen seikka syynä. Mosonyin
taistelun jälkeen oli Omodén ryhmä löytänyt kaislikosta yhdet
kuninkaan kuormavaunut, joiden aisa oli poikki ja jotka olivat täynnä
viinisäkkejä. Omodé vannotti silloin palvelijoitaan olemaan kertomatta
löydöstään mitään, jotta itse saisivat juoda kaiken. Tämän valansa he
uskollisesti pitivätkin. Heidän lähtiessään vielä neljä hevosta tuskin
jaksoi kuljettaa heidän perässään noita märjillä lehdillä peitettyjä
nahkasäkkejä, mutta nyt jo kaksikin riitti kuljettamaan kuivuneita
jäännöksiä. Kaksi päivää takaperin oli Omodé napannut kiinni jostakin
slovakialaisen säkkipillin soittajan: hänet istutettiin hevosen selkään
ja vietiin mukana. Slovakki soitti heille yhden päivän taukoamatta,
mutta sitte hän kyllästyi huviin ja luikki tiehensä seuraavana yönä.
Sen jälkeen Ekese piti heidän musiikistaan huolta. Ollakseen hänelle
mieliksi, antoivat he hänelle mahtavan saksalaisen oriin ja ripustivat
hänen rikkinäisen nahkatakkinsa päälle punaisen samettimanttelin, jonka
joku heistä oli sotatantereelta siepannut. Omodékin oli tullut hyvin
varakkaaksi. Ukko istui satulassa kierretyllä kultalangalla kirjailtu
messukasukka yllä, päässä oli hopeasarvinen saksalainen kypäri, ja
hänen hevosensa oli kauttaaltaan lastattu kaikenlaisella kirjavalla
saalistavaralla. Muutenkin miehet olivat hassunkurisesti puettuja,
ja jokainen ratsutöyhdöllä varustettu. Sellainen oli heidän matkansa
syksyisessä auringonvalossa kylpevällä rannalla, kuin viininkorjuun
jumalan papit pitäisivät riemujuhlaansa.
Alpár päällikkö uskoi sotajoukkonsa serdarin haltuun ja lähetti sen
edeltäpäin Levente herttuan leiriin Csepelszigetiin. Hän aikoi sieltä
lähettää miehensä haavoitettujen ja saalista kuljettavien rattaiden
kera kotiin, itse hän aikoi nuoremman Arpád-pojan seurassa lähteä
Székesfehérváriin ollakseen läsnä valtiopäivillä ja hankkiakseen
petshenegeille Marosin ispaanikunnan alueen, jonka Vata ylimyksineen
lupasi hänelle Levente herran nimessä.
Muuten näytti siltä, ettei päällikön matka ollut niin kovin kiireinen.
Hän itse matkusti laivalla Tonavaa alas eikä päiväsaikaan paljon nähnyt
palvelijoitaan. Mutta kun illalla Zenóbiaa varten piti pystyttää
makuuteltta virran rannalle, silloin aina ilmestyi näkyviin miehistön
selvempi osa.
Aluksen peräsintä hoiti Alpár, airoissa taas oli kaksi
jättiläiskokoista hanságilaista soutajaa. Nuo kaksi laivamiestä olivat
hämmästyttävässä määrässä toistensa näköisiä. Kummallakin oli karkea
majavannaama ja pienet keltaiset silmät.
Kirjaillulla verholla peitetyllä heinäpatjalla lepäsi aluksessa
päällikön orjatar, Zenóbia. Hänen jalkojensa luona ja hänen
sylissään oli vesikukkia; varjokatoksen suurta lehteä hypisteli hän
kädessään. Tyttö oli uninen; hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkeinpä
läpikuultavat kuin perhosen siivet, joiden peitinpölyn syksyinen usva
on huuhtonut.
Nyt avasi hän silmänsä.
Toisen majavamiehen suonikas, maanvärinen käsi näytti kohti rantaa.
Sinertävässä etäisyydessä seisoi yksinäisen, suuren lammen alla
musta metsähärkä. Suuren etäisyyden lakia näytti vanha härkä pienen
kissan kokoiselta. Nyt se mylvähti, — ääni kuului kaukaisuudesta kuin
yöperhosen surina, — sitte se katosi pensaisiin.
Äkkinäinen väristys kulki läpi Zenóbian jäsenten, kun alus saapui
lehtipuiden muodostaman holvin alle. Rannalta kajahti airon loiske
hiljaa takaisin.
Valkeita, sinipunervia ja keltaisia suuria kukkia kasvoi kuivuneessa
virran haarassa. Kaikki kuihtuneita, surkastuneita ja uneliaita.
Rikollisia naisia, jotka odottivat kuolemantuomiotaan ja sillä välin
uneksivat satumaisesta onnestaan, joka heidän turmionsa aiheutti. He
muistelevat kesäöiden tuoksuavaa hurmausta, hurjaa tanssia, jonka
ovat tanssineet etelätuulen kanssa, tulisia suuteloita, joita ovat
vaihtaneet auringonsäteen kanssa. Kuuramiekkoineen lähestyy heitä
jo pyöveli... Ylhäällä rannalla huojuu nurmiruusupensaita. Ne ovat
täynnä piikkimarjoja, jotka ovat punaisia, kirpeitä ja uhittelevia
kuin neitosen suu. Viisaat immetkin siellä ylhäällä kuulevat pyövelin
lähestyvät askeleet. Heidän sydämensä valtaa silloin katkeruus ja
synkästi kadehtien he katselevat narrimaisia naiskukkia, jotka niin
mielellään kuolevat.
Kirkas valo häikäisi Zenóbian silmiä. Kaikki oli kullankeltaista hänen
ympärillään: vesi, rantametsä ja taivaan laki. Läheisen kuoleman ajatus
saattoi maailman omituiseen tuskalliseen värihurmaukseen. Taivas hehkui
ja välkkyi intohimoisesti; sen syvyydessä pilvenhattarat syleilivät
toisiaan pitkällä häämatkallaan. Metsä tahtoi vielä kerran olla kaunis
ja puki ylleen purppuraisen ja kultaisen vaippansa. Autereisessa
ilmassa virtaili kasvin tuoksu, hedelmällisyyden ja kypsyneisyyden
tuoksu.
Syksyn hurmaus valtasi Zenóbiankin sydämen. Hänen sydämensä jyskytti,
veripunainen suunsa vavahteli, kun hän katsoi Alpárin silmiin. Hän ei
kestänytkään nuoren herransa katsetta. Häntä pyörrytti, hän loi alas
katseensa. Mutta sitte hän kuitenkin taas katsoi häntä, pelokkaana ja
kuitenkin uteliaana, niinkuin lapsi katsoo syvyyteen.
Avoimin silmin hän uneksi olevansa Syksyn morsian, ja että hänen
aluksensa oli kukitettu ruumisarkku, jota kultavirta hiljaa kuljettaa.
Pian he saapuvat salaperäiselle saarelle, jolla keltapylväinen
temppeli kohoo. Siellä on Onnellisen Kuoleman alttari. Minne tahansa
hän nyt menee, kaikkialta puut ja pensaat katsovat häntä äänettömällä
ihmettelyllä. Ryhmittyvät, kumartuvat toistensa puoleen, osoittavat
häntä lehtikäsillään: Siellä, siellä viedään kuningas Syksyn morsianta.
Tytön silmät sattuivat nyt äkkiä pieneen puuhun, jonka jälkikesä oli
pukenut valkoisiin kukkiin. Tämän myöhästyneen kukkimisen suloinen ja
toivoton ihme, joka ei koskaan voi valmistua hedelmäksi, vaan kuihtuu,
viehätti Zenóbiaa. Hän taputti käsiään ja nauroi, — Alpárista tuntui
silloin kuin valkoinen helmisade valuisi hänen sydämeensä, — mutta
sitte vaihtui nauru yhtäkkiä itkuksi. Hän ei itsekään tiennyt mitään
syytä, mutta kuitenkin ahdisti hänen sydäntään niin, että täytyi itkeä.
Kun aurinko katosi rantapuiden taakse, valtasi luonnon kuoleman
raskaus. Kalpeaksi tuli taivas, kalpeaksi maa ja vesi. Alakuloinen
tuuli särki Tonavan tyynen pinnan, ja silloin kalpenivat Zenóbian
kasvotkin. Hän kohotti molemmat kätensä ja luki iltarukouksensa. Kun
hän lopetti, tulvahti äkillisen selvenemisen katkeruus hänen sydämeensä
ja hän alkoi itsekseen taistella taivaitten herraa vastaan.
— Jumalani, Isäni, mitä olet minulle tehnyt? Keisarin jälkeläisen olet
tehnyt barbarin vuodetoveriksi.
Alpár ehkä aavisti, mitä tytön mielessä liikkui. Hän laski kätensä
hänen olalleen.
— Minne katosi kyyhkyseni naurava tuuli?
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häntä suurilla, surullisilla
linnunsilmillään.
— Teen sinut päällikkötelttani rouvaksi, — puhui päällikkö hiljaa.
Zenóbia väänteli käsiään epätoivoissaan.
— Kuinka voisin olla vaimosi? Kuinka? Eikö ruumiini, sieluni ole Pyhän
Neitsyen?
Hän ajatteli kauhistuneena Pyhää Neitsyttä, ei lempeätä, hyvää äitiä,
vaan kreikkalaisen luostarin tylyä impeä, joka istuu kultaistuimella
ja tulikuolemalla rankaisee palvelijattariaan, jos he ovat lupauksensa
pettäneet.
Alpár ohjasi aluksen rantaa kohti. Päällikön palvelijat olivat sinne jo
laittaneet tulen ja pystyttäneet teltan yöksi.
Zenóbia asettui tulen luo ja piti kauan aikaa palelevia pieniä käsiään
liekkejä kohti ojennettuina. Kämmenien kautta levisi suloinen lämpö
hänen jäseniinsä, ja kun hän myöhemmin nousi ylös, olivat hänen
kasvonsa taas ruusuiset ja silmänsä välkkyivät.
Lämpimät turkit yllään hän sitte asteli rannalle ja katseli kauan aikaa
tähtitaivasta. Lentävät tähdet kyntivät kokonaisissa kipinöivissä
parvissa tummaa taivasta. Ne kyllästyivät siellä ylhäällä kylmään
yksitoikkoisuuteen ja vaihtoivat koko tähtiloistonsa hetkelliseen
leimahtamiseen. Palavin silmin, hurmaavalla nopeudella ne kiiruhtivat
toistensa ohitse ja heittäytyivät pimeään syvyyteen. Tulinen jälki,
jonka ne jättivät avaruuteen, oli kuin yössä kajahtava riemuhuuto.
— Lentävät, lentävät! — kuiskasi Zenóbia ja levitti molemmat
käsivartensa sekä hieroi silmiään.
Hänetkin valtasi jonkinlainen hurja ja suloinen alakuloisuus. Jos hän
olisi ollut tähti, olisi hänkin heittäytynyt syvyyteen huutaen ja
liekehtien hävitäkseen mustaan tyhjyyteen.
Aika oli jo hyvin myöhäinen, kun puiden alla kävelevät aseelliset
vartijat kuulivat hiljaista kanteleensoittoa naisteltasta. Päällikön
orjatar lauloi. Se oli joku outo laulu, niin murheellinen ja suloinen,
sen ohessa niin tulinen ja riutuva kuin puolisoaan kutsuvan satakielen
laulu.