Aamun koitosta keskipäivään asti marssivat kuninkaan joukot taas
suljetuissa riveissä eteenpäin. Sillä välin he ehtivät rämeiselle
maalle, Fertőn vanhalle järvenpohjalle, — jossa vesilätäköt ja
juurakkoiset rannat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Täällä he yhtäkkiä
huomasivat edessään taistelujärjestykseen asettuneen suuren pakanain
joukon. Saksalaisista ne, jotka jo tunsivat unkarilaisten sotatavan,
pitivät varmana, että ratkaiseva hetki oli tullut. Jos asema oli
unkarilaisten sotapäällikköjen määrättävissä, valitsivat he mieluimmin
tällaisen taistelukentän, joka katkaisi vihollisen sotarintaman.
Kuninkaan panssarimiehille jäi vain niin paljon aikaa, että he
juuri ehtivät järjestyä riveihin, kun vihollinen jo hyökkäsi kuin
pyörremyrsky. Keihäsmiesten edessä nelistivät jousimiehet venytetyissä
hajariveissä. He lennättivät nuolituiskun saksalaisia vastaan ja
pyörähtivät sitte hajalle oikealle ja vasemmalle tehden tilaa
jäljessään ryntääville keihäsmiehille.
Hyökkääjät iskivät kauhean sotahuutonsa kaiuttaen kuninkaan
puoluelaisten kimppuun. Mutta tuskin olivat aseet sattuneet toisiinsa,
kun he jo kääntyivät ympäri ja kiitivät pois kuin savupilvi. Ritarien
yksi joukko ryhtyi heitä takaa-ajamaan, mutta vain parin nuolenkantaman
päähän; saksalaiset herrat tiesivät, että he rientävät varmaa perikatoa
kohti, jos erottuvat pääjoukosta. Sillä aikaa kuin ritarit kahakoivat
keihäsmiesten kanssa, hyökkäsi toinen parvi vihollisten kuormavaunujen
kimppuun, kaatoi muutamia näistä raskaista laitoksista, tappoi
kuljettajat ja ajoi tiehensä osan juhtia.
Nyt lähestyivät jotkut hajallaan nelistävät pakanajoukot kuninkaan
miehiä. Kun he ehtivät jousen kantomatkalle, hajaantuivat he säteettäin
ja seisahtuivat sitte pitkään linjaan saksalaisia vastapäätä. He
alkoivat ampua nuolilla. Saksalaiset palvelijat vastasivat heikosti
ja huonosti unkarilaisten nuolituiskuun, ja sentakia ritarit
keihäshyökkäyksellä karkoittivat häiritsijät. Jousijoukko katosi
kahteen ryhmään jakaantuneena, mutta heidän takanaan seisoi uusi
jousimiesryhmä, joka taajalla nuolisateella saattoi saksalaiset
peräytymään. Nämä jousimiehet kuuluivat kaikki Aban entiseen armeijaan
ja olivat maan taitavimpia jousimiehiä.
Alpár petshenegeineen ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun. Heidät
lähetti ylipäällikkö Vata jo varhain aamulla väijyksiin. Surbanit
oleskelivat hyvän matkan päässä ensimäiseltä yhteentörmäyspaikalta
matalan kukkulaketjun takana; päällikkö itse johtomiehineen astui
satulasta ja nousi kummun harjalle, josta saattoi katsella taistelun
kulkua.
Jousitaistelu kesti myöhään iltapäivään; siihen asti ei ollut loppua
eikä määrää viekkailla pakenemisilla ja toistensa takaa-ajamisilla;
se oli väsyttävää katsellakin. Sillä aikaa kahakoivat sotajoukot
liikkuivat hiljaa eteenpäin rämeisellä tasangolla ja lähestyivät yhä
enemmän väijyksissä olevia petshenegejä.
Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun tehtiin uusi keihäshyökkäys
kuninkaan joukkoja vastaan. Tällä kertaa hyökkäsivät tiszalaiset
sotajoukot; heidät saattoi tuntea jo kaukaa keihäissä liehuvista
pienistä punaisista viireistä. Tiszalaisten tehtävänä oli
valehyökkäyksellä ja nopealla paolla viekotella saksalaisia yhä
edemmäksi sivuväijyjiä kohti. Mutta he eivät olleet syntyneet
tottelemaan, ja kun he keskenään kilpaillen hurjasti karauttivat
vihollisen kimppuun, päättivät he kiljuen, etteivät peräydy, vaan joko
polkevat saksalaisen mäsäksi tai itse sortuvat viimeiseen mieheen.
Kun heidän ensimäiset rivinsä keihäillään pistivät vihollista, eivät
he enää olisi voineet peräytyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä
takajoukko ei levittäytynyt, vaan kiivaan kärsimättömänä painoi heitä
eteenpäin.
Yhteentörmäys oli kauhea. Keihästettyjen ihmis- ja hevoskumpujen
yli hurjilla hujrá-huudoilla yhä uudet ratsumiehet syöksyivät
saksalaisten keihäsmetsään. Tässä hirveässä rynnäkössä muutamat
tiszalaiset murtautuivat rautapukuisten rivien läpi. Mutta nämä
kuninkaan tapparamiehet heti löivät kuoliaaksi. Se, jolta vain
hevonen keihästettiin, hyppäsi pystyyn ja jatkoi jalkaisin mieletöntä
tappelua, kunnes hänet päällehyökkääväin rautapukuisten joukko polki
mäsäksi. Hyökkäyksen voima murtui saksalaisten ritarien rautamuuria
vastaan kuin aalto kivipatoa vastaan. Murrettu joukko horjui vielä
jonkun aikaa sinne tänne vihollisen edessä, sitte se pakeni hurjassa
epäjärjestyksessä. Kopeiksi paisuneet ritarit taas ajoivat heitä takaa
voittokiljunnoin.
Ylipäällikkö Vata katseli kaukaiselta kummulta, kuinka saksalainen
niittää hänen sotureitaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hän
ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan. Vaikka ympärillä seisovat
päällikköherrat kaikki vapisivat sotakuumeesta, eivät he uskaltaneet
häntä puhutella.
Yhtäkkiä tulivat ylipäällikön silmät veripunaisiksi, hänen silmänsä
säikkyivät.
— Puhalla petshenegeille! — sanoi hän takanaan seisovalle airuelle.
Suuri torvi mörähti: Thonuzóban hälyytystä puhalsi.
Vähän aikaa ylipäällikkö kuunteli terävästi, sitte hän tyytyväisenä
hymyili, kun kaukaa, petshenegikummun puolelta, kuului vastaus.
Kun pakenevat tiszalaiset kiitivät ohi kummun alta, olivat petshenegit
jo aikoja sitte hypänneet satulaan. Kauheassa, kiduttavassa
kärsimättömyydessä, taisteluinnosta vavisten ja läähättäen he odottivat
merkinantoa. Miehet olivat ihmeellisesti muuttuneet. Heidän silmänsä
paloivat, huulensa vapisivat, kasvonsa olivat vääntyneet kulmikkaiksi.
Kun nuoret oriit tunsivat verenhajua, teutaroivat ne raivoisina maata
polkien ratsastajien alla. Tuossa ihmis- ja eläinjoukossa, joka odotti
kumpujen harjalla, hehkui hillitty, tavaton voima ja tuli. He seisoivat
yhdessä paikassa, ja kuitenkin jymisi ja vapisi maa heidän allaan,
aseet kalisivat taukoamatta, ikäänkuin niitäkin ravistaisi sotakuume.
Nyt soi torvi... Alpár päällikkö paljasti miekkansa ja heitti hehkuvan,
huumaavan katseen miehiinsä.
— Bissanyé — huj!
Hillitön hurjuus, raivoisa verenjano, joka petshenegit teki kaikkien
aikojen villeimmiksi sotilaiksi, jyrähti kuin ukkonen, lähti liikkeelle
kuin pyörremyrsky ja sytytti kuin salama.
Bissanyé-huj! on heidän sotahuutonsa.
He eivät jumalaa puhuttele, vaan huutavat oman nimensä. Oman nimensä
kaiku panee heidän verensä kuohumaan, hurmaa heidät. Majosteetillisen
villi sotamusiikki on heille tämä nimi, jonka kaikuessa kuolema
on ihana. Vuosisataisten veri- ja tulimerien läpi kahlanneiden
esi-isien kohtalokas perintö on heidän nimensä. Sen kaikuminen täyttää
petshenegin sydämen jumalallisella ylpeydellä, pirullisella uhmalla ja
suloisella, riuduttavalla surullisuudella. Ikäänkuin hän aavistaisi,
että hänen nimensä on oleva hänen kansakuntansa perikato, sillä se on
nostava hänelle vihollisia joka taholta, kunnes viha, kosto ja pelko on
ampunut viimeisen petshenegiheimon kuoliaaksi.
Surbanien hyökkäys kohdistui kuninkaan armeijaa päin rintaa. Takaa-ajon
kiihkossa oli kristittyjen sotarintama jo ennen rikkoutunut, ja
petshenegien esiin laukkaavat ratsumiehet tunkeutuivat ainakin
kymmenessä paikassa panssariarmeijan asemille kuin hangon piikit
heiniin. Kauhistava ryntäys horjutti ja saattoi pois asemiltaan koko
saksalaisen armeijan; kristityt ja pakanat toisiinsa takertuneina
nelistivät eteenpäin, yksityisiksi joukoiksi ryhmittyen. Syntyi hirveä
sekasorto. Kokonaiset rivit kohosivat maasta ja ratsut hyppäsivät
toistensa selkään. Suuren tungoksen takia eivät soturit voineet
käyttää keihästä, vaan taistelivat miekalla, tapparalla ja veitsellä.
Saksalaiset tiesivät, että heidän perikatonsa oli nyt tullut. Jos
pakana kerran on murtanut panssaroitujen rintamamuurin ja päässyt
käsiksi vastustajan ruumiiseen, silloin ei mikään ihmismahti enää
voi häntä vastustaa. Ritarit taistelivat kuolemaan valmistuneiden
ihmisten kiivaalla epätoivolla, huutaen Jesuksen ja Sankt Jürg'in
nimeä. (Niin he nimittävät Pyhää Yrjöä.) Mutta heidän huutonsa hukkui
pakanain sotahuutoon kuin tukahtuvan ihmisen korina raivoavan meren
pauhuun. Rotevain vaaleaveristen ritarien kimppuun kävivät laihat,
tummaveriset demonit, jotka käärmeen notkeudella väistivät saksalaisten
sotakirveiden kauheita iskuja ja satumaisella nopeudella iskivät
takaisin. Vaikka taistelevan petshenegin tekikin raivoavaksi hänen
verenjanonsa, oli hän vaistomaisesti laskeva kuin susi, joka aina
hyppää vihollisensa kurkkuun.
Sodan riehuva pyörremyrsky kiidätti Alpár päällikön silmänräpäykseksi
Péter kuninkaan läheisyyteen. Taistelijoiden rykelmästä kohosi esiin
kuninkaan pää, jonka saattoi tuntea teräslakkia koristavasta pienestä
kultalehtisestä kruunusta. Kiharapartaiset ruskeat kasvot olivat
hiessä, mustat suuret silmät veristivät. Venezialainen heilutti
miekkaansa kiivaan päättäväisenä.
Alpár huusi, mainiten nimeltä Péteriä, mutta isännättömien ratsujen
hurjistunut lauma erotti ja työnsi heidät eri suuntiin.
Sitte petshenegipäällikkö huomasi äkkiä olevansa jättiläiskokoisen
saksalaisen rinnalla. Kun he iskivät miekoillaan, tunsivat he heti
toisensa: ritari oli Diterik, saksalainen ispaani. Mitä sitte tapahtui,
sen muisti vain hämärästi Alpár. Hän sai kauhean voimakkaan iskun
päälakeensa; lyönti rikkoi hänen kypärinsä ja peitti vereen hänen
kasvonsa. Sitte lienee tapahtunut, että hänen oma miekkansa katkesi,
koska hän heitti sen luolaan ja panssarin rikkovalla säilällään, jonka
hän tempasi satulansa alta, pisti Diterikiä vatsaan.
Jonkun aikaa he vielä nelistivät toistensa rinnalla, uhkaavasti katsoen
toisiaan. Ritari, jonka kasvot olivat lumivalkeat, katsoi lasimaisilla
silmillään Alpária, jolloin hänen kasvoilleen ilmaantui omituinen,
hämmästynyt hymy. Hymyllään hän ehkä tahtoi osoittaa, ettei pelkää
kuolemaa. Yhtäkkiä hän putosi hevosen seljästä ja katosi ainaiseksi
päällikön silmistä.
Taistelu päättyi; mutta ajometsästys jatkui edelleen. Vata herran
levännyt joukko, jota hän erityisesti tätä tarkoitusta varten oli
säästänyt, ajoi armottoman sitkeästi takaa pakenevia, hajoittaen,
polkien jalkoihin yksityisiä joukkoja, ajokoiraparven tavoin syöksyen
pensaisiin ja nuuskien rämeiköt.
Ennenkuin tuli pimeä, saatiin jo kiinni kaikki valtoimet hevosetkin.
Sumuinen kenttä tuli silloin täyteen kumarassa käyviä, puikkelehtivia
ihmisiä. Nämä riisuivat kaatuneet alasti ja kokosivat nahkasäkkeihin
poikkihakatut ihmispäät. Pääkalloista he myöhemmin päällikköjen
läsnäollessa tulisoihtujen valossa rakensivat kummun, saappaillaan
potkaisten kokoon hajalle vieriviä päitä.
Kun kuului kokoontumismerkki, muistui Alpárin mieleen yhtäkkiä Angyika.
Hän kannusti väsynyttä hevostaan ja karautti päällikköineen vaunuleiriä
kohti. Leirin edessä seisoi suuri joukko börzörminéyiläisiä kauppiaita,
jotka halusivat ostaa sotilailta saalista. Ei kukaan tiennyt, mistä
he tulivat näin suurin joukoin, mutta joka taistelun jälkeen he
saapuivat säännöllisesti kuin korppikotkat. Leiriä piti itse Vata
herra hallussaan. Kaatuneiden vihollisten aseet ja muut tavarat saivat
miehet mielihyvin anastaa, mutta leiri ja sen mukana kuninkaan aarteet
joutuivat säännöllisen jaon alaisiksi.
Vata herra seisoi vaunujen välissä ja puheli ylimystensä kanssa. Juuri
tuotiin hänelle tieto, että Péter kuningas oli yhden ratsujoukon
kera päässyt pakoon ja mennyt Rábcaa kohti. Ylipäällikkö odotti vain
levänneitä ratsuja lähteäkseen sitte itse ajamaan takaa venezialaista.
Yltympäri virui useita verisiä ruumiita, kuninkaan seurueessa olleiden
uusi-uskolaisten pappien; maanpakolainen tietäjä, joka ratkaisun
hetkellä oli odottamatta ilmestynyt leiriin, oli heidät kaikki
surmauttanut. Vanhus katseli nyt miettien ruumisriviä.
— Ihmettä he rukoilivat jumalaltaan, — sanoi hän, — mutta totisesti
sanon, on vain yksi ihme: miehen rohkeus!
Vata herra tunsi Alpárin, vaikka tämän kasvoja peittikin veri, ja
ojensi hänelle kätensä.
— Siinä on Thonuzóban poika! — sanoi hän.
Tätä mainiompaa ylistystä hän ei osannut hänelle antaa. Ja uudestaan
ryhtyi ylipäällikkö puhumaan.
— Me päälliköt olemme päättäneet keskenämme, että kunnioitamme
Thonuzóban poikaa ja annamme hänelle vapaan valintaoikeuden saaliista,
ennenkuin sen jaamme. Katso ympärillesi, Alpár, ja vie telttaasi mitä
silmäsi haluaa.
Heidän edessään oli kasassa useita kulta- ja hopeatavaroita,
jalokivillä koristeltuja aseita ja kalliita kankaita. Aarteiden
vieressä taas seisoi ja istui joukossa vangitut naiset, nuoret ja
vanhat, tuskalliseen parveen kerääntyneinä.
Alpár antoi silmänsä kulkea toisesta toiseen, mutta sitä, jota hän
haki, ei hän löytänyt heidän joukostaan. Silloin hän katsoi Ekeseä,
laulajaa, joka seisoi siinä ihmettelevien ihmisten joukossa. Laulaja
ymmärsi herransa katseen ja näytti kädellään erästä valkopukuista
naista; nainen istui aivan yksikseen nahkasäkillä, pää polviin
vaipuneena.
— Saaliikseni valitsen tämän! — sanoi Alpár.
Vata herra hymyili vähän.
— No, vie sitte telttaasi! — sanoi hän.
Ekese kosketti tytön käsivartta.
— Seuraa, neiti, vien sinut isäntäsi telttaan.
Zenóbia kohottautui hitaasti ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Mutta
kun hän leimuavan soihdun valossa näki sen miehen, jonka teltassa hänen
tästä lähtien oli oltava orjana, kirkaisi hän kauhistuneena ja vaipui
seuraavassa hetkessä tajuttomana maahan.
Alpárin ulkomuoto oli tällä hetkellä todella kauhistuttava. Koko
hänen kasvojaan peitti paksulti hyytynyt veri; tummasta naamasta
vain silmämuna loisti valkeana. Hän ei ollutkaan ihmisen kaltainen.
Sellainen saattoi olla intialaisten satujen tiikerinpäinen demoni, joka
yöllä hiipi kyliin kukistaakseen ihmiset heidän nukkuessaan.