Hämärissä Omodé vaari satuloitsi Belzebubin.
— Mihinkä menet? — kysyi Marót, joka Bozdurgánin ja Ekesen kanssa
yhdessä oli ukon telttatoverina.
— Pistäyn katsomaan saksalaista, — vastasi Omodé.
Marót ja Bozdurgán heittäytyivät silloin myöskin ratsuilleen, mutta
Ekese ei halunnut mennä heidän kanssaan. Hän sanoi, ettei häntä haluta
nähdä elävää saksalaista, hän on jo luonnostaan sellainen.
Ratsastajat ajoivat ravia borsilaisten jousimiesten leirin läpi.
Erään viinikuorman luona huvittelivat nuorukaiset slovakkilaisella
säkkipillillä.
Kun he pääsivät ulos matalain valkoisten huopatelttain kaupungista,
sattui heidän eteensä nelistävä erdélyiläisten keihäsmiesten joukkue.
Ne olivat Gyulán poikain joukkoihin kuuluvia miehiä, jotka Vata herra
oli määrännyt puoliyöhön asti ärsyttämään saksalaisia nuolilla.
Puoliyöstä aamun koittoon oli somogyilaisten meluttava vihollisen
leirin ympärillä, niin ettei vihollinen saisi kuinkaan levätä.
Taukoamaton nuolituisku, jonka unkarilaiset lennättivät kuninkaan
leiriin, saattoi paljon vahinkoa aikaan ratsuissa, juhdissa, mutta
vahinkoakin suurempi oli sen siveellinen vaikutus. Yöllä ja päivällä
alituiseen lentävät nuolet, jotka kopahtivat vankkureihin kuin harva
raesade, pitivät yhtämittaisessa kauhussa vihollista. Yöllä monet
kristityistä vetäytyivät vankkurien alle tai kaivoivat itselleen maahan
kuopan, jonka he peittivät kilvellä, ollakseen turvassa. Ikuinen pelko
kidutti heitä, saattoi useat todelliseen epätoivoon, veipä muutamilta
järjenkin.
Runsaan puolituntisen ratsastuksen jälkeen näki Omodé tovereineen
vihdoin vihollisen leirin kaukaisilla kukkuloilla. Yöksi laittoi
kuningas aina vaunulinnan, jota hänen sotilaansa jalkaisin vartioivat.
Päivällä kulkivat hänen haarniskaiset ratsumiehensä kahdessa jonossa
sulkien väliinsä vaunut, naiset, pakenevat papit ja pakanaorjat. Kun he
olivat lähteneet matkalle Komáromista, niin alkuaikoina Vatan miehet
osasivat viekotella pääjoukosta silloin-tällöin pienemmän parven,
jonka he sitte äkkiä piirittivät ja ampuivat kuoliaaksi. Parin päivän
päästä kuitenkin vihollinen pääsi heidän juonensa perille. Nyt he
eivät enää ryhtyneet ajamaan takaa unkarilaisia partiolaisia, vaan
etenivät suljetuissa riveissä rajaa kohti. Jos he luulivat, että heidän
kimppuunsa hyökätään, seisahtuivat he piiriin ja käänsivät keihäänsä
pakanoita kohti. Silloin oli koko heidän armeijansa kuin siili, joka
puolustautuu koiraa vastaan.
Nuo kolme toverusta nelistivät Omodén päällikkyyden alaisina suoraan
leiriä kohti. Kun he olivat jo noin kolmensadan askeleen päässä,
pysähdytti Omodé ratsunsa.
— Katsokaas saksalaista!
Marót ja Bozdurgán katsoivat uteliaina rautakypärisiä miehiä,
jotka kolmikulmainen kilpi seljässä ja peitsi olalla marssivat
jättiläiskokoisten vaunujen välissä. Sitte he kaikki kolme yhtäkkiä
tulivat raivoon.
— Saksalainen, saksalainen! — luihkasi Omodé, — huomenna viiltelen
tollukkaannauhoja nahastasi!
Saksalaisten silmään pisti Omodén eriskummallinen olento. Yksi heistä,
muuan jäntterä veikko, alkoi kiekua, toiset nauroivat, mutta kuitenkaan
he eivät tulleet esille vaunujen välistä.
Kolme toverusta alkoi sitte kiertää leiriä tutkiakseen, olisiko vielä
jotain näkemisen arvoista. Äkkiä sattuivat heidän silmänsä erääseen
ratsumieheen, joka parin nuolenkantaman päässä vaunuista seisoi
kummulla. Se oli kantapäistä asti rautapukuun puettu, mahtavan kookas
mies. Hän seisoi liikkumatta kuin kivestä veistetty jumalankuva.
Silminnähtävästi hän tarkasti kaukaisella tasangolla liikkuvia
unkarilaisia joukkoja.
— Tämän nappaamme! — huusi Omodé.
Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan päästäkseen saksalaisen
ja leirin väliin ja kaikkien kolmen silmissä paloi metsästyksen tuli.
Saksalainen huomasi heidät kuitenkin ajoissa ja lähti vaunuja kohti.
— Ei, mutta katsos sellaista romuluista saksaa, — ihmetteli Bozdurgán,
— hänessä olisi tarpeeksi ainesta tavalliseen mieheen ja koiraan.
Ritari oli enää vain kahdensadan askeleen päässä leiristä. Silloin
pysähdytti hän ratsunsa ja vaihtoi tuimia katseita ahdistajainsa
kanssa. Nämätkin pysähtyivät lapsen nuolenkantaman päähän hänestä.
Omodé olisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta kun hän
ei osannut saksaa, tyytyi hän siihen, että uhkaavasti ja sotaisesti
hirnui häntä päin silmiä. Silloin soturi kannusti hevostaan ja pitäen
tavattoman suurta keihästään kainalossa ajoi suoraan heihin päin. Hän
oli jo saavuttamaisillaan heidät, kun kolme notkeata unkarilaista
ratsua pyrähti hajalle kuin varpusparvi kukon edessä.
— No, katsoppas puhvelia! — viisasteli Omodé, — se saattaa vielä
vahinkoa aikaan ihmiselle.
— Bozdurgán — puhisi Marót, — jos rakastat minua, ammu nuoli sen
naamaan.
Saksalainen tyytyi kokeeseen ja nelisti leiriä kohti. Toverukset
seurasivat kantapäillä. Bozdurgán ampui tulisella kiireellä kaksi
nuolta hänen lapojensa väliin, mutta ne tietysti ponnahtivat takaisin
rautapaidasta.
Omodé ohjasi aivan lähelle ritarin rinnalle, samalla kun hän irroitti
satulastaan lasson. Hän arveli, että olisi hyvä, jos voisi heittää sen
hänen niskaansa. Sitte hän äkkiä kirosi vahvasti hämmästyksissään,
sillä hän tunsi soturissa Diterik herran, saksalaisen ispaanin. Nyt
Omodé tiesi senkin, että Angyika neiti oli saksalaisten leirissä.
Nuoli viuhahti ukon korvan vierestä. Eräiden rattaiden päältä ammuttiin
heitä.
— Takaisin, pojat! — huusi Omodé. — Hullu se, jota puree ruttoinen
koira!
He ohjasivat matkansa unkarilaisten leiriä kohti. Omodé joudutti
tovereitaan, sillä hän paloi halusta kertoa Alpár päällikölle
havainnostaan, että Angyika on saksalaisten leirissä.
Sillä välin tuli aivan pimeä. Läntisellä taivaanrannalla ruskotti
taivas sinipunaisissa liekeissä. Pusztalla vallitsi suuri hiljaisuus.
Silloin kuului leiristä päin pitkäveteinen, alakuloinen laulu.
Ratkaisevaan taisteluun valmistuvat kristityt veisasivat iltavirttään.
Pyhä laulu tukehtui kauheaan epäsointuun: kuului hurjia huutoja ja
korinaa vaunuleiristä. Omodé ja hänen toverinsa saivat vasta seuraavana
päivänä tietää, mitä tämä pelottava melske merkitsi: Péter kuninkaan
käskystä pistivät saksalaiset kuoliaaksi kaikki pakanavankinsa.
Nuo kolme ratsumiestä seisoivat erään kummun huipulla ja katsoivat
takaisin saksalaisten leiriin. Kaukaa yöstä kuului nelistävien
joukkojen kavionkapse. Mustalla taivaalla liikkui ristiin-rastiin
valkoisia valoviiruja hitaissa, pitkissä kaarissa.
— Palavilla nuolilla ampuvat leiriä, — sanoi Omodé.