Bakonyin partioretkeläiset ehtivät ajoissa Marcalin rannalla
leiriytyvän pääarmeijan luo. Alpár päällikkö puhallutti sen jälkeen
torveen ja kulkien virran yli ohjasi joukkonsa Mosonyia kohti. Hänen
joukkonsa olivat jo silloin karttuneet Hanságin petshenegiläisillä
rajavartijoilla. Nämä olivat kyllä aina tähän asti olleet
mallikelpoisten kirkonkävijäin maineessa ja asuivat jo suureksi osaksi
kylissäkin, mutta kun he hiljakkoin saivat kuulla, että Thonuzóban
poika sotii lähistöllä, kuohahti paikalla heidän petshenegiverensä,
ja he kaipasivat taas pusztaa. Hanságin petshenegit olivat muuten
kovia sotilaita, suvin-talvin he taukoamatta kahakoivat saksalaisten
rajavartijani kanssa, mutta nyt he pakanallisessa julmuudessakin
kilpailivat kulta-armeijan ja mustien petshenegien kanssa.
Alpár herra sai Ekese teiniltä tietää, että Angyika on saksalaisen
käsissä. Tämän sanoman kuullessaan valtasi hänet viha ja katkeruus,
mutta silmänräpäystäkään hän ei ajatellut poiketa tieltään. Vaikka
tästä olisi riippunut hänen elämänsä, ei hän silloinkaan olisi voinut
poiketa suunnaltaan, koska hän sillä aikaa jo oli saanut Vata herran
sanoman, että Hanságissa tapahtuu ratkaiseva ottelu kansallisten
sotajoukkojen ja kuninkaan puoluelaisten välillä.
Niiden neljän unkarilaisen armeijan kesken, jotka silloin istuivat
satulassa, oli Alpárin armeijan tehtävänä sulkea valtakunnan läntinen
portti pakenevilta muukalaisilta ja pitää silmällä saksalaista
naapuria. Jollei ollut sisilisko, ei voinutkaan pujahtaa Tonavan ja
Fertőn välissä kiertelevien petshenegien vartioketjun läpi. Vatan
miehet tiesivät hyvin, että kuinka monta uusi-uskolaista ehein nahoin
pääsee ulos maasta, niin monta kostoa hehkuvaa-syyttäjää heillä on
oleva keisarin hovissa. Saksan Henrik herra muutenkin piti aivan
liiallista huolta Unkarista, jonka suhteen hän vaati läänitysherran
oikeuksia itselleen. Toinen armeija oli Vatan, kansan sotaväen
ylipäällikön. Hän oli jo karkoittanut Péter kuninkaan Komáromin
leiristä ja ahdisti häntä nyt hitaasti rajaa kohti. András herttua,
kansallisen puolueen ruhtinasehdokas, kulki sillä välin venäläisine ja
puolalaisina palkkasotureineen Fehérvária kohti, ottaakseen haltuunsa
hallituskaupungin. Nuorempi Arpád-poika, jäykkäniskainen pakana
Levente, oli jo muutamia päiviä aikaisemmin vallannut Csepelszigetin,
kartuttaakseen armeijaansa yhä vielä saapuvilla Alföldin ja Erdélyin
herroilla.
Alpár pysähtyi leiriin Mosonyin luona ja odotti Vatan joukkojen
saapumista, samalla kuin hän teki taajoja partioretkiä rajalle. Täällä
hän sai tietää senkin, että muutamia päiviä aikaisemmin useahko tuhat
saksalaista soturia oli laskeutunut alas Tonavaa ja liittynyt Péter
kuninkaaseen.
Kolme päivää olivat leiriytyneet petshenegit jo värjötelleet
taukoamatta tihuttavassa syyssateessa, kun vihdoinkin Vatan edellä
lähetetyt vakoilijat ilmestyivät näköpiirin rajalle. Keihäsmiehet
olivat Tiszan herroja; heidät saattoi tuntea kirjavista mantteleistaan
ja punaviirisistä keihäistään. Pienen ajan kuluttua ilmestyi kentälle
sekä oikealta että vasemmalta loputtoman pitkissä peräkkäisissä
riveissä kulkevia ratsumiehiä. He ajoivat hiljaista hölkkää, keihäs
olalla, turkkeihinsa kääriytyneinä ja ainaista sadetta noituen.
Etujoukolta sai Alpár tietää, että unkarilaisten joukkojen ympäröimä
kuninkaan armeija seuraa heitä noin kahden tunnin matkan päässä.
Tiszan herrat olivat muuten huonolla tuulella ja haukkuivat täyttä
kurkkua Vata herraa, kun tämä ei halua iskeä yhteen Péter kuninkaan
kanssa. Jo päiväkausia he olivat kulkeneet näin, joka puolelta
piirittäen kuninkaan, taukoamatta vaihtaen tuimia katseita hänen
rautamiestensä kanssa, ilman että olisivat iskeneet toisiinsa.
Yöaikaan he kyllä alinomaa häiritsivät ja ammuskelivat nuolilla
kristittyjä, mutta Vata herra oli antanut kovan määräyksen, että hän
mestauttaa jokaisen, joka tahraa miekkansa verellä. Joka kerta kun
joku saksalainen joukkue hyökkäsi heidän kimppuunsa, hajaantuivat
Vatan miehet nopeilla ratsuillaan kuin akanat tuuleen. Tiszalaiset
pelkäsivät, että venezialainen Péter sillä tavoin luiskahtaa yli rajan,
ja koska he muutenkin olivat tunnettua ilkeäkielistä heimoa, syyttivät
he päällikköään siitä, ettei hän ymmärrä sotataitoa ja että hän on
myynyt heidät saksalaiselle.
Alpár nousi ylimyksineen satulaan ja riensi Vataa vastaan. Hän löysi
päällikön erään kummun harjalta, josta hän silmäili hajallaan kulkevia
joukkojaan. Aina hyvätuulinen suurherra puristi nauraen Alpárin kättä.
— Pax tecum, pyhä kaniikki! Hyvin olet rukoillut, koskapa
kaksiviikkoisen sateen jälkeen vihdoinkin taivas kirkastuu.
Harmaiden pilvien lomasta todellakin kalpea valojuova tunkeutui
loistava-aseisten ratsumiesten joukkoon.
Tällä hetkellä saapui nelistäviä ratsumiehiä, jotka toivat Vatalle
tiedon, että kuningas laittaa jo leirin yöksi.
Päällikkö ei tätä kummastellut.
— Lyhyeen astuu saksalainen, hän jo hengästyy.
Hänen silmänsä tutki taas taivasta.
— Jos huomenna paistaa aurinko, — sanoi hän, — silloin käymme
saksalaisen niskaan kuin koira siilin kimppuun.
Että päällikkö tähän asti niin huolellisesti karttoi ratkaisevaa
ottelua, siihen oli monta syytä. Ennen kaikkea hän tahtoi väsyttää
kristityt, sitte hän tahtoi vahvistaa-oman armeijansa petshenegeillä.
Mutta muutenkaan hän ei tahtonut taistella sateisena aikana, koska
hän silloin ei olisi paljoakaan hyötynyt jousimiehistään. Maailma ei
tähän päivään asti tunne itämaisia jousimiehiä, ratsastavia ampujia
etevämpää aselajia. Kun he sotivat volgalaisen taktiikan mukaan, ei
koskaan minkäänlainen länsi-europpalainen sotajoukko kyennyt heitä
vastustamaan. Tämä sotatupa edellytti kuitenkin perusteellista
kouluutusta, rautaista kuria, sitkeätä kestävyyttä ja — kaunista ilmaa.
Sellaisten joukkojen päävoima ilmeni nopeissa liikkeissä. Sen takia he
eivät suosineet raskasta rautapukua eivätkä käyttäneet edes kilpeä.
(Ainoastaan ylimykset, jotka eivät itse ampuneet, käyttivät sellaista,
mutta hekin pääasiallisesti koristuksena.) Keihäshyökkäykseen ei Vata
herra mielellään vienyt sotilaitaan korviin asti rautaan puettuja
saksalaisia vastaan. Keihäskahakka jätettiin aina taistelun siihen
hetkeen asti, jolloin jo horjui vihollisen ihmisvalli.
Silloisten unkarilaisten sotajoukkojen ja länsimaisten joukkojen
taistelutavan välillä oli suuri ero, samoin oli ero suuri näiden kahden
kansanrodun luonteiden välillä. Kristityt herrat pitivät personallista
urhoollisuutta kaikkea muuta parempana. Muutamien yksinkertaisten
menojen ohella he ripustivat ruumiilleen puolen sentneriä rautaa
ja Jesuksen nimeä huutaen he sitte sokealla raivolla hyökkäsivät
vihollista vastaan. Kun Volgan rannalta tulleet kansakunnat lähtivät
sotaan, pitivät he onnellisen tuloksen saavuttamista kaikkea muuta
tärkeämpänä. He taistelivat yhtenäisesti kouluutetussa kansallisessa
sotajoukossa, yhtenäisen johdon alaisena. Heillä muodostui
joukkomurhaamisen taito taiteeksi. Kristityt, jotka he usein pettivät
ja voittivat etevämmällä taidollaan, puhuivat suurella halveksumisella
pakanain epäritarillisesta taistelutavasta, mutta oppivat sen heiltä
viimein.