Pimeänä iltana, syksyisessä tihkusateessa tunkeutuivat naisluostarin
pakolaiset sakeaan metsään.
Joukon edessä ajoivat saksalaiset keihäsmiehet, punaiselta loistavilla
soihduilla karkoittaen uinuvan metsän fantastiset varjokuvat. Puhvelien
vetämät, jättiläispyöräiset rattaat seurasivat heitä epätasaisella
tiellä, surkeasti valittaen rautaisten arkkujen painon alla. Muutamissa
arkuissa säilytettiin luostarin kulta- ja hopeakaluja, muissa Csanád
herran aarteita. Rattaiden takana ratsasti noin kolmekymmentä nunnaa
taajaan joukkoon vetäytyneenä. Kaikkien kasvoja peitti tiheä huntu, ja
kun abbedissa kirkonkirouksen uhalla oli kieltänyt heitä puhumasta,
eivät he vastanneet sanaakaan loistava-aseisten ritarien paksuihin
sukkeluuksiin, vaan kököttivät vaieten satulassa kuin yön peikkojen
synkkä parvi. Ratsastajien jäljessä laahusti väsyneitä, repaleisia
ihmisiä kuljettaen mukanaan suuria myttyjä ja valittavia lapsia. Ne
olivat luostarin suojatit.
He olivat matkanneet jo ison aikaa metsässä, kun soihdunkantajien
äänekkäät huudot vetivät luokseen saksalaiset herrat rattaiden
viereltä. Ratsupalvelijat olivat napanneet kiinni puoleksi alastoman,
vanhan miehen pensaikosta.
Kunrát herra ojensi tikarin puolikuoliaaksi peljästyneen miehen kurkkua
kohti saadakseen hänet tunnustamaan, kuka hän oli. Kävi selville, että
hän oli somogyilainen pappi.
Päänunna, joka oli koko rantaseudun haltija ja suojelija, kävi
vihaisesti ukkoa nuhtelemaan:
— Miksi olet jättänyt seurakuntasi? Onhan Somogy rauhallinen.
— Voi, suurrouva, — vastasi ukko itkien, — eilisestä saakka on
Somogy kapinoivien paholaisten vallassa. Hurskaista lampaistamme
tuli hurjistuneita susia, jotka hävittivät lammashuoneen ja repivät
kappaleiksi paimenen.
— Mitä on siellä tapahtunut?
— He saivat kiinni Péter kuninkaan kirjettä kuljettavan sanansaattajan,
jossa kirjeessä kuningas kutsuu maahan Saksan keisarin. Silloin
kuohahti koko Somogy. Kansa soitti kelloja ja alkoi asestautua huutaen:
saksalainen tulee! Monet kapinalliset puheet julistivat, että tähän
ovat ulkomaalaiset syynä, ja silloin valtasi heidät kiukkuinen raivo,
ja he alkoivat murhata pappeja ja kymmenysmiehiä. Ja me jouduimme
uskomattomien asiain silminnäkijöiksi. Balatonin autioilta saarilta
tuli esille jo aikoja sitte kuolleiksi luultuja ihmisiä... Kahdeksan-yhdeksänkymmenen
vanhoja rosvoja, valkopartaisia, hehkusilmäisiä
pahantekijöitä, jotka puolivuosisataa takaperin taistelivat julman
Kopányin rinnalla ja siitä asti olivat piileksineet kaislikoissa.
Saatanallisella raivolla he kiihottavat kaikkea vastaan, mikä on
vierasta. Ja kansa kunnioittaa heitä profeettoina ja suutelee heidän
nuttunsa lievettä. Ja kun hämärissä leimuavat merkkitulet syttyivät
Zalan vuorenkukkuloilla, sanoivat somogyilaiset kapinalliset: Siellä
on Vatan joukko! — ja laskeutuivat suurin joukoin järvelle. Sata
parkkia ja soutuvenettä natisi keihäsmiesten painosta, ja heidän
torventoitotukseensa vastasivat tihonyilaisten torvet.
— He ovat katkaisseet rajalle vievän tien, — sanoi Kunrát herra.
— Mitä nyt teemme? — kysyi päänunna.
Ritarit alkoivat saksan kielellä neuvotella keskenään. Neuvottelusta
teki aina säihkymätön Kunrát lopun.
— Takaisin! Raivatkaamme itsellemme tie kuninkaan, leiriin!
Raskaat rattaat käännettiin ympäri säikähtyneine naisineen, ja kun
he olivat taivaltaneet poikki Sédin laakson, ohjasivat he kulkunsa
pohjoiseen.
Ekese teki koko matkan erään keihäsmiehen hevoseen sidottuna. Hänen
kiiltävät, pienet silmänsä liikkuivat alati nunnien parvessa. Kun hän
pakenevain joukossa oli nähnyt rouva Csanádin, oli hän varma, että
Angyikakin siellä oli, mutta hän ei voinut tiheän hunnun alta tuntea
tyttöä.
Aamu alkoi valjeta. Sade oli kyllä lakannut, mutta puiden yläpuolella
kiitivät harmaat pilvet kuin kiirivä savu. Tie kääntyi itään ja
kierteli syvän rotkon parrasta. Kun etujoukko ehti rotkon reunalle,
kuului viuhina, kuin nopeasiipinen lintuparvi lentäisi lehtien välistä.
Yksi ratsupalvelijoista putosi kurkku nuolen lävistämänä säihkyvän
hevosensa seljästä, hänen kumppaninsa taas mielettöminä karauttivat
takaisin rattaiden luo. Yöunestaan heräävän metsän täytti kauhistuttava
ulvonta, kuin tavaton susilauma laulaisi nälkälauluaan. Sitte tuli
pelottava hiljaisuus. Metsässä ei oksakaan rapsahtanut.
Kunrát herra ja saksalainen ispaani nelistivät rotkon reunalle.
Nuolituisku otti heidätkin vastaan. Toisella puolella oleva avara rinne
kuhisi ratsumiehiä.
— Pakanoita! — sanoi Kunrát herra.
Sitte hän jyrisevällä äänellä huusi huoveilleen:
— Jousimiehet, ratsailta!
Palvelijat eivät osoittaneet erityistä intoa taisteluun, mutta kun
Diterik herra hirveästi haukkuen uhkasi heitä miekalla, he kuitenkin
hyppäsivät ratsuiltaan ja rotkon reunalla seisovien paksujen
puunrunkojen taakse asettuen alkoivat ampua vihollista.
Osa pakanoita vastasi taukoamattomalla nuolituiskulla, mutta toinen
suuri ryhmä heitä tarttui ratsujaan ohjiin ja laskeutui alas rinnettä.
Rinne oli sangen jyrkkä, mutta heidän hevosensa kapusivat niin
taitavasti alaspäin kuin vuohet. Alhaalla matalassa vuoripurossa he
jakaantuivat kahteen osaan. Toinen joukko hyppäsi satulaan ja lennätti
itää kohti puron juoksua seuraten luultavasti kiertääkseen ritarit
ja hyökätäkseen heidän selkäänsä. (Kun itämaiset kansat hyökkäsivät,
käyttivät he aina saarrostaktiikkaa, suureksi mieliharmiksi
kristityille, jotka tätä pitivät epäritarillisena salahyökkäyksenä.)
Mutta pakanain suurin osa jätti ratsunsa sinne alhaalle ja alkoi
pitkälle venytetyssä ketjussa ryömiä ylös korkeata rinnettä.
Paljastettu miekka hampaissa he demonisella nopeudella kiipesivät
ylöspäin.
Paljaalla kallionhuipulla toisella rannalla seisoi jättiläiskokoinen,
papinkaapuinen mies, joka kovalla luihkinalla rohkaisi ja yllytti
hyökkääviä pakanoita. Pää verisiin riepuihin käärittynä heilutti tuo
saatanan pappi vasemmassa kädessään suurta bulgarilaista nuijaa. Se oli
Omodé vaari. Hän lienee kertonut hauskoja juttuja, koska jousimiehet
hirnuvalla naurulla ottivat hänen lauseensa vastaan. Vieläpä nekin
nauroivat, jotka laahasivat haavoittuneita tovereitaan sotarintaman
taakse.
Kunrát herra puhalsi nyt vaskitorveensa.
Ritarit kokoontuivat hänen ympärilleen.
— Mitä teemme, herrat? — kysyi päällikkö. — Puolen tuntia vielä voimme
puolustaa rantaa, mutta silloin varmasti nuo kirotut meidät saartavat.
Eräs nuori ritari, jonka mielen sodan melske oli huumannut, vaati,
että mentäisiin miekka kädessä pakanoita vastaan. Mutta toiset eivät
viitsineet edes vastata hänelle, vaan katsahtivat ratsujaan.
— Rattaita emme voi viedä mukanamme, — sanoi Kunrát herra.
— Joutuvatko aarteet sitte pakanain käsiin? — huudahti abbedissa.
Herrat katsahtivat toisiinsa.
— Pelastakaamme niistä niin paljon kuin voimme!
Näin puhui Kunrát herra ja halkaisi teräsnuijallaan yhden arkun raskaan
kannen.
Hänen kumppaninsa seurasivat esimerkkiä ja nuolien viuhuessa ja
sotilaiden karjuessa he täyttivät satulalaukkunsa välkkyvillä
aarteilla. Kun jousipalvelijat huomasivat, mitä heidän herransa
hommasivat, jättivät hekin taistelun sikseen ja riensivät hevosiaan
hakemaan. Mutta monet kuitenkin suuressa kiireessäkin ehtivät kourimaan
aarrearkkuja. Toisiaan tönien, vihaisesti kirkuen kuin haaskalle
kokoontuneet korpit he koppoivat jalokivisiä ristinkuvia, kalkkeja ja
rannerenkaita. Kalliit kankaat he repivät rikki toinen toisensa käsistä
ja raskaat hopea-kulhot heittivät pois.
— Miten meidän käy? Miten meidän käy? — nyyhkytti päänunna.
— Pakanat eivät tee pahaa naisille, — huusi Kunrát kannustaen hevostaan.
Kun Diterik herra jo istui satulassa, osuivat hänen silmänsä kalpeisiin
naiskasvoihin. Se oli Zenóbia. Suuressa pelossaan tyttö unohti kiellon
ja kohotti huntunsa. Epätoivoisena hän haki äitiään.
— Sinua olisi vahinko, kaunis Zenóbia! — sanoi saksalainen.
Hän huusi miekankantajaansa, ja ennenkuin tyttö aavisti hänen
aikomustaan, tarttui palvelija häneen ja nosti herransa eteen satulaan.
Sitte Diterik nelisti saaliineen metsään.
Osa pakanoita ehti sillä välin rannalle. He tapasivat vielä muutamia
ryöstäviä huoveja, jotka he miekoillaan naulasivat kiinni arkkuihin.
Nyyhkyttävät naiset he ajoivat kaikki yhteen joukkoon ja rikkoivat
sitte niiden tavara-arkkujen kannet, jotka pakenevat saksalaiset olivat
jättäneet. Pakenevia he eivät voineet ajaa takaa, kun olivat tulleet
jalkaisin rotkon yli, ratsastava saartojoukko taas ei ollut vielä
saapunut.
Omodékin ilmestyi aukeamalle. Ukko katseli itsekin hiukan ympärilleen
sotatantereelle tutkien järjestään kaatuneiden saksalaisten taskuja.
Nyt hän pysähtyi erään nahkatakkisen miehen edessä, joka makasi
seljällään pensaan juurella. Ukko polvistui hänen rinnalleen
tutkiakseen hänen laukkuaan, mutta sitte hän ärjähti kiukkuisesti:
— Ähkytkö vielä, kurja?
Hän tarttui äkkiä bulgarilaiseen nuijaansa iskeäkseen sillä, mutta
silloin lausui kuollut:
— Kyni vain, Omodé — minä se olen!
— Kas vain, laulaja! — ihmetteli ukko.
— Jos rakastat minua, Omodé, leikkaa poikki tämä kirottu köysi! —
rukoili Ekese.
Ukko vapautti viulu-teinin kädet saksalaisten nuorista, ja Ekese
hypähti jaloilleen sekä seuraavilla sanoilla toi ilmi ystävällisen
mieltymyksensä:
— Jos maailmassa on vielä iestä, on se ripustettava sinun niskaasi,
vanha puhveli! Jos vielä on ruoskaa, on sen pehmitettävä sinun selkääsi!
Omodéta hämmästytti siihen määrään tämä kiittämättömyys, ettei hän heti
löytänyt vastaustakaan. Ekese jatkoi kiihtyvällä vihalla:
— Minkälaista kokoonhaalittua roskaa on tämä väki? Ehkä varmaankin
Alpár herran sotilaita! Olen pyytävä päällikköä pistämään teidät
kuormastoslovakkien joukkoon. Mutta pelkään, että te valjastatte toinen
toisenne ja syötte itse rehun... Sillä pieni on harakan pää, mutta
siinä on kuitenkin enemmän järkeä kuin teidän puhvelinpäissänne. Joka
tahtoo ampua harakan, se älköön soittako kaarta! Harakka lensi pois,
saksalainen karkasi tiehensä.
— Niin, — sanoi Omodé kirjavasti kiroten, — mutta älä sen vuoksi
mökötä, puolet aarteita se jätti jälelle.
— Jätti niin jonninjoutavia hopeatuoppeja, lumppuisia lautasia. Mutta
mukanaan vei Csanádin aarteet ja sen, mikä on vieläkin arvokkaampi.
— Mitä vei vielä mukanaan?
— Meidän onnemme vei mukanaan, Omodé! Sinä olisit voinut päästä
piispaksi, minä ryysyinen taas kansleriksi, jos olisimme vieneet
Alpárille Angyika neidin!
— Angyikan? Oliko hän siis täällä?
Omodé ymmärsi jo, jopa antoi arvoakin toverinsa suuttumukselle.
Iso aika kului, ennenkuin ratsut tulivat. Mutta joukon päällikkö ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan saksalaisten takaa-ajosta. Häntä oli
käsketty nostattamaan aseihin zalalaiset ja somogyilaiset. Tämän
hän suoritti. Ennen auringonlaskua oli hänen taas yhdyttävä Alpárin
pääjoukkoon Marcalin rannalla. Jollei aurinko paista, kun he ehtivät
yhtymäpaikalle, jos he myöhästyvät tai eksyvät, lankeaa siitä syy
päällikön niskoille. Siis satulaan!
Tätä suurta intoa saivat luostarin naisetkin kiittää siitä, että heidät
jätettiin rauhaan. Heidän henkeään ei kyllä mikään uhannut, — ratsumies
ei tapa naista, mutta nuoremmille nunnille olisi voinut tapahtua, että
heidät olisi viety orjiksi.