I.

Äiti Tuulen vanhin poika, Puhuri kuningas heräsi sinisessä

silkkiteltassaan, joka oli pystytetty Sinivuoren huipulle, ja katsoi

ulos laumaansa. Todellakin, nuo korpinselkäiset, kultavatsaiset

pilvikäärmeet kuljeskelivat hajallaan ilmassa. Muutamat majailivat

Gyümölcsény-metsán yläpuolella, toinen lauma taas oli laitumella Botvan

suon puolessa. Puhuri herra istahti silloin ratsulleen, heilutti

ajoruoskaansa ja vihaisesti kirkuen alkoi koota kelvotonta laumaansa.

Kun hän laukkasi Zalánin entisen valtakunnan, Ondin maan yli, nelisti

alhaalla hulmuavaharjainen hevoslauma kilpaa hänen kanssaan. Mutta

Tonavan takana tervehti unkarilaisten pyhä metsä, Bakony, ilman

kuningasta pilviin kaikuvalla, pelottavan voimakkaalla riemuhymnillä.

Jokainen puu soitti kuin jättiläiskanteleen kieli.

* * * * *

Bakonyin suurella vainiolla, Veszprémin laaksossa kohoaa naisluostari,

jonka István kuningas rakennutti kreikkalaisia nunnia varten.

Monikattoisen, synkän rakennuksen edustalla olevalle aukeamalle

on asettunut suuri joukko ihmisiä. Joukko uusi-uskolaisia, jotka

piileksivät kapinoivia vanha-uskolaisia. He eivät näytä ihmisiltä, vaan

paremmin rääsyihin pukeutuneilta aaveilta.

Kurjuus mursi heidän voimansa, ainainen kauhu väänsi heidän kasvonsa.

Heidän joukossaan on vapisevia, kumaraan painuneita vanhuksia.

Luurangoiksi laihtuneita, tylsäkatseisia nuorukaisia. Naisten

irvikuvia, jotka likistävät laihaa rintaansa vastaan rääsyisiä

kapaloita. Koko joukko on kalpea ja eloton kuin kuiva lehtikasa, jonka

raivoava tuulispää on lakaissut kokoon etäisessä metsänkolkassa.

Muuten on tuskin ainoatakaan unkarilaista heidän joukossaan. Heidän

pellavainen tai punainen tukkansa, paksu nenänsä ja huokoinen

hipiänsä osoittaa, että he ovat muukalaisia siirtolaisia. Kaupunkien

porvareita, käsityöläisiä, pappien palvelijoita ja kymmenysten

kokoojia. Jo viikkoja he ovat eläneet ahdistetun petolauman kurjaa

elämää. Kokonaisen kansakunnan raivoava viha ahdistaa heitä. Metsien

ja soiden läpi he ovat karanneet päästäkseen kirotun maan rajan yli,

mutta aina he ovat tavanneet uusia metsiä ja soita edessään. Unestaan

herättää heidät hirveiden ahdistajien hujrá-huuto. Muutamia heistä

ahdistajat saavat kiinni ja repivät kappaleiksi, muut juoksevat eri

suuntiin ja harhailevat yksikseen metsässä, kunnes tapaavat uuden

pakolaisjoukon. Nyt joutuivat he tänne. Liikkumattomina kuin kadotetut

sielut tulevaisen maailman porstuassa he istuvat yhdessä ryhmässä ja

katselevat hämärtyvää taivasta. Ylhäällä veripunaisella taivaanlaella

kerääntyy sysimustia pilviä yhteen. Ikäänkuin demoniset ratsastajat

nelistäisivät liehuvaharjaisilla hevosilla...

Karkulaiset odottivat iltaista leivän jakoa. Heidän tylsän

uneliaisuutensa karkoittivat äkkiä kauhistavat äänet: hevosten

kavionkapse ja aseenkalina... Pian he kuitenkin rauhoittuivat, kun

huomasivat saksalaisten soturien saapuvan luostarin eteen.

Ratsastajia lienee ollut satakunta. Heidän joukossaan oli kaksikymmentä

kokonaan rautaan puettua miestä, ulkomailta tänne kulkeutuneita

senlaatuisia herrasseikkailijoita, jotka itseään nimittivät ritareiksi.

He ajoivat partakuonoisilla, raskailla sotaratsuilla. Eivät ainoastaan

miehet, vaan hevosetkin olivat haarniskaan puetut. Ritareita seurasivat

aseenkantajat ja jousipalvelijat. Muutamat ratsupalvelijoista kantoivat

verisiä pakanain päitä keihäidensä kärjessä.

Osaston päällikkö oli tuimakatseinen, leveäharteinen jäntterä

saksalainen, jolla oli kultaketjut kaulassa ja joka nähtävästi nautti

suurta kunnioitusta toveriensa puolelta. Hänen nimensä oli Kunrát ja

hän oli István kuninkaan suosituimman saksalaisen, kuuluisan ja mainion

kreivi Wencelinin poika. Kunrát herran vasemmalla puolella ja vähän

taaempana ratsasti pitkä, kaunis mies: Diterik herra, saksalainen

ispaani.

Herrat laskeutuivat satulasta luostarin edustalla ja astuivat sitte

kolisevin askelin kaarikattoiseen käytävään.

— Ruokaa pyhän ristin sotureille, viiniä kauniiden naisten

suojelijoille! — huusi Kunrát herra.

Mieshenkilö ei muulloin saanut astua naisluostarin kynnyksen yli, mutta

ainaisen kauhistuksen päivinä abbedissa hellitti paljon ankaruudestaan

ja otti kohteliaalla vieraanvaraisuudella vastaan ritarit aina, kun

ne tänne joutuivat. Komáromin luona leiriytyvä Péter kuningas lähetti

taajaan sellaisia joukkoja Bakonyiin pitämään silmällä luostareita.

Kaksi mustapukuista naista otti ritarit vastaan. Toinen oli päänunna,

toinen Csanádin leski. Kun Péter kuningas jätti Székesfehérvárin

pystyttääkseen leirin Komáromin edustalle, ei rouva Csanád tuntenut

itseään enää turvalliseksi kuninkaan kaupungissa, jonka asukkaat

kallistuivat vahvasti Arpádien puolelle.

Suurrouva haki siis turvaa heimolaistensa, kreikkalaisten nunnien luota.

— Tervehdin teitä, hurskaat ritarit! — puhui abbedissa.— Mitä uutta

Tonavalta?

— Tonavalla on kaikki rauhallista, — vastasi Kunrát herra, — ja niin

kauan kuin pyhän Yrjön palvelijat eivät laske miekkaa kädestään, eivät

kaljupäiset pakanat uitakaan hevosiaan Tonavan yli.

— Pyhä Yrjö vahvistakoon kätenne, — sanoi päänunna.

Nyt puuttui puheeseen Diterik herra, rouva Csanádin puoleen kääntyen.

— Ja missä on tyttäresi, hurskas Zenóbia? Toin hänelle ritarilahjan

Tonavalta.

Ispaaninrouvan sijasta vastasi päänunna.

— Zenóbia on kuollut! — sanoi hän kuivasti.

— Kuollut?

— Niin, miehiin nähden.

— Hän rupesi nunnaksi?

Päänunna nyökkäsi päällään.

— Hänen äitinsä suositti häntä Pyhälle Neitsyelle, ja Pyhä Neitsyt

kuuli Zenóbian valan.

— Me elämme niin vaikeita aikoja, — lisäsi rouva Csanád, — että

ylhäisten ihmisten tulee yhdistää rukouksensa kansan kanssa, jotta

siten kentiesi voisimme poistaa Herran vihan.

Diterik herran kasvot synkistyivät. Häntä ei miellyttänyt kuulemansa.

Kun hän matkusti yhdessä naisten kanssa Marosvárista Székesfehérváriin,

miellytti Zenóbia häntä suuresti ylhäisen käytöksensä takia, ja sen

jälkeenkin hän oli usein ajatellut tyttöä.

— Minkälaisen lahjan toit Tonavalta? — kysyi päänunna, joka kaiken

jumalisen olemuksensa ohella oli sangen utelias nainen.

— Saimme kaislikossa kiinni kuusi petshenegiläistä vakoojaa, ja niiden

kaljut päät toin mukanani.

Abbedissa hymyili.

— Pyhä neitsyt antoi aseillenne menestystä!

Mutta Csanádin leski peljästyi petsheneginimen kuullessaan.

— Olisit ennemmin tuonut lohikäärmeen hampaan kuin petshenegin pään,

— huusi hän. — Tunnen petshenegit ja olen varma, että saatoit meidät

siten suureen vaaraan.

Kunrát herra naurahti äänekkäästi.

— Suurrouva, — sanoi hän, — sinä et paljon luota pyhän Yrjön

palvelijain urhoollisuuteen, jos luulet, että pakanat joskuskaan

voisivat tulla Tonavan yli. Pakanat, jotka nutistimme, olivat muuten

Marosin sotajoukoista ja ne hävittävät nykyään Tiszan seutuja.

Jolleivät he lentävällä rasvalla voitele ratsujaan, menee heiltä

ainakin kolme päivää, ennenkuin ehtivät Tonavalle.

Tässä silmänräpäyksessä puhui outo ääni, joka herätti holviseinien

kaiun:

— Marosin sotajoukko on jo kaksi päivää takaperin kulkenut Tonavan yli

ja tänä aamuna polttanut Pannonhalman linnan.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Eräs kauhean ruma mies polvistui

ovella. Hänet oli äsken tukasta taluttaen tuonut sisään muuan

saksalainen keihäsmies.

— Mistä olet saanut kynsiisi tämän metsähiiden? — kysyi Kunrát herra.

— Suurherrani, — sanoi vanki, suudellen kiveä, jolla polvistui, —

jos haluat tietää, kuka olen, sanon itse. Suosiollisella luvallasi

pyydän sanoa: minä en ole metsähiisi, vaan harras kristitty ja nimeni

on Viulu-Ekese. Jos marosvárilainen suurrouva ei pitäisi arvolleen

sopimattomana muistaa köyhää palvelijaansa, silloin hän voisi sanoa,

että puhun totta. Ja niin voisi sanoa kristittyjen ritarien helmikin,

jumalaa pelkäävä ja sodassa hirmuinen Diterik herra...

— Ei tämä miesraukka ole meille tuntematon, — puhui rouva Csanád.

— Csongorádin luona hän kapinoivia pakanoita paeten liittyi meidän

seuraamme ja Székesfehérváriin saakka huvitti meitä monenkaltaisella

taitavuudellaan.

— Tuletko sinä Pannonhalmasta? — kysyi Kunrát herra.

— Tulen, suurherra. Tänä aamuna vielä olivat luostarin pyhät isät minun

herrojani, mutta nyt ei Pannonhalmassa ole enää luostaria eikä pappia

ja minä tulin isännättömäksi palvelijaksi. Minä olen ainoa ihminen,

joka Pyhän Benedekin merkillisestä armosta pääsin hengissä linnasta.

Henki kurkussa kiiruhdin tänne. Kun näin palvelijasi, juoksin heitä

pakoon, koska sokeassa pelossani luulin heidänkin olevan jumalattomia

pakanoita...

— Irvikuva, — sanoi Kunrát herra, — raahaan sinut hevosen hännässä

Pannonhalman luo, ja jos linna on pystyssä, vedätän hohtimilla

valehtelevan kielesi suusta.

— Elämäni on kädessäsi, — vastasi Ekese.

— Kuinka voit sanoa, että pakanat ovat kulkeneet Tonavan yli, kun tänä

aamuna sain tietää heidän olevan vasta Tiszan varrella?

— Suurherrani, — sanoi Ekese, — nopeasti ratsastaa petshenegi!

Nopeammin kuin maineensa!

— Ja kuinka he olisivat yhtenä päivänä voineet valloittaa urhoollisten

benediktiniläisten lujan linnan?

— He eivät, sitä väkirynnäköllä valloittaneet, vaan petoksella. Kuulin

heidän keskustelunsa, kun he pitivät voittojuomingeita savuavilla

raunioilla, ja tiedän, että pirullinen juoni oli syntynyt erään Omodé

nimisen papin päässä, joka pappi pakanain seurassa kiertelee maata.

Jumalasta luopunut Omodé puki papin pukuun noin viisikymmentä pakanaa,

— vaatteita heillä oli runsaasti, sillä ovathan he Marosista Bakonyiin

asti ryöstäneet jokaisen kirkon, — sitte he inhottavalla mylvinällä

matkien hurskaiden pyhiinvaeltajien laulua marssivat linnaan. Urheat

benediktiniläiset avasivat portin mielellään, koska luulivat niiden

olevan pakenevia veljiään... Silloin sitte syntyi kauhea kahakka...

Valepapit valtasivat portin ja satimeen joutuneiden susien tavoin

riehuivat, kunnes toverinsa tulivat avuksi piilopaikoistaan... Niin

tapahtui Pannonhalman hävitys. Omodé lurjus sai kahakassa kelpo iskun

päähänsä eräältä hurskaalta taistelijalta, mutta kemuissa hän taas jo

hurjalla ilolla tanssi kuolintanssia. Mutta olen vakuutettu, että hän

helvetissä on kiehuva eri kattilassa...

Kunrát herra oli mies, joka ei tällaisen kauhean sanomankaan kuultuaan

menettänyt malttiaan.

— Hei, on siis yhtä luostaria vähemmän maailmassa, — sanoi hän. — Mutta

pakanat saavat sen kalliisti maksaa. Péter herramme on leiriytynyt

tuskin puolen päivämatkan päässä heistä vahvoine sotajoukkoineen ja on

varmaankin jo iskenyt heidän niskaansa.

Ekese katsoi ihmeissään saksalaista.

— Kuinka, suurherra, etkö siis tiedä, mitä on tapahtunut kuninkaan

sotajoukoille? Kuninkaalla ei enää ole sotajoukkoja.

Kunrát herran sydämen täytti sappi tämän sanoman kuullessaan.

Hän kirosi kauheasti ja heitti sitte Ekeseä kädessään olevalla

suurimahaisella maljalla. Ekese väisti taitavasti ja pakeni päänunnan

vaatteiden taakse.

Abbedissa kohotti torjuvasti molemmat kätensä ja lausui vihaisella

arvokkaisuudella kiukustuneelle saksalaiselle:

— Kirkon kirous kohdatkoon uhkarohkeata, joka vereen tahraa Pyhän

Neitsyen talon!

— Oi minua onnetonta, — valitti Ekese, — miksen ennemmin menettänyt

henkeäni petshenegi-taistelussa! Jos uskottomien käden kautta olisin

kaatunut, loistaisi marttyriuden seppele pääni päällä, mutta jos minun

nyt näin ilman rippiä ja viimeistä voitelua täytyy kuolla kristityn

miehen käden kautta, lankee osakseni kiirastuli.

— Rauhoitu, hurskas palvelijani, — puhui abbedissa, — ja kerro ilman

pelkoa, mitä tiedät kuninkaan sotajoukkojen kohtalosta.

Ekese polvistui silloin ja suuteli päänunnan hameenlievettä.

— Anna minun polvistua edessäsi, ylimysrouva, sillä sinä olet

samanlainen kuin arkkienkelit, jotka loistavin kasvoin käyvät

paratiisin puutarhassa ja säälivät kurjaa syntistä. Ja usko, pyhä

rouva, tahtoisin mieluummin, että nuo jumalattomat pakanat, jotka

vuosia takaperin leikkasivat poikki korvani, ennemmin olisivat vieneet

kieleni, jotta en nyt voisi saattaa sydäntäsi surulliseksi.

Abbedissaa miellytti Ekesen sorea puhetapa; hyväntahtoisesti hän lausui

hänelle:

— Jos todellakin pyhän uskomme palveluksessa menetit molemmat korvasi,

silloin voit osittain tunnustaa itsesi autuaaksi, sillä vaikkapa et

koko ruumiissasi, niin ainakin muutamissa jäsenissäsi olet kärsinyt

marttyriuden, ja tämä seikka todennäköisesti on lyhentävä monta vuotta

sinun kiirastulessa oloaikaasi. Mutta nyt kerro, mitä Komáromista

kuuluu.

— Pannonhalman pyhät isät tiesivät jo kaksi päivää takaperin, —

puhui Ekese, — että kuninkaan väki oli suureksi osaksi liittynyt

kapinallisiin. He sanoivat, että saatanan sotapäällikkö, tuo

bellusilainen Vata, oli lähettänyt sananviejiä Komáromiin. Kolme

rohkeata pakanaa ratsasti yöllä keskelle kuninkaan leiriä ja siellä

vanhan tavan mukaan jyrisevällä äänellä julisti asiansa. Vanhan

Jumalan, Endre ja Levente herttuain nimessä on säädetty, että on

tapettava piispat, papit, munkit ja muukalaiset kaikki. On pistettävä

kuoliaaksi kymmenysten kerääjät, on poistettava kymmenykset ja

palattava takaisin isäin uskoon. Näin kuului Vata herran julistus.

Ja aamun sarastaessa täytyi Péter kuninkaan tehdä se havainto, että

tuskin oli jäänyt ainoatakaan unkarilaista leiriin. Vieläpä hänen

henkivartijansakin karkasivat Arpádien luo. Vain saksalaiset ja

tshekkiläiset jäivät jäljelle.

— Jos niin on kuin sanot, — lausui abbedissa, — silloin Jumala

armahtakoon meitä! Neuvo, sankari Kunrát, mitä nyt teemme.

Ekese, jolta ei kukaan pyytänyt neuvoa, lausui uhkarohkeasti:

— Älä pelkää mitään, suurrouva. Tunnen pakanain tavat: miehiä kohtaan

he ovat armottomia, mutta eivät tee pahaa naisille.

Mutta Kunrát herra järjesti toisin.

— Ei meillä ole aikaa hukattavana. Zalan rantaa pitkin voimme vielä

päästä rajalle. Ylihuomisaemuna olemme jo Markburgissa.

Sitte kääntyi hän Ekesen puoleen.

— Sinut vien mukanani, ja jos puheesi oli valhetta, keitän sinut

öljyssä.

— Tulemmeko maanpakolaisiksi? — kysyi murheellisena päänunna.

— Ole huoletta, rouvani, — vastasi Kunrát herra, — mitä pikimmin

palaamme taas. Keisari kokoo suunnattoman sotajoukon rajalle,

läänityksensä puolustukseksi. Tunnen minä mustan Henrik herran ja

miehen sanani annan: hän ei ole pistävä pyhää miekkaansa tuppeen,

ennenkuin viimeinenkin pakana on vuodattanut verensä. Sillä maailmassa

ei ole muuta valtaa kuin pyhä kirkko ja keisari. Ja se kansa, joka

niitä vastaan kapinoi, on katoava maan päältä.

Abbedissa soitatti kelloja. Ulkona luostarin suojatit, nääntyneet

pakolaiset, kuulivat kauhukseen, että heidän golgatatiensä alkaa

uudestaan.