IV.

Kun aamun koittaessa kalpea valo tunkeutui rautaristikkoisen akkunan

läpi Mártonin tyrmään, kuului askeleita oven takaa, ja avain kiertyi

lukossa.

— Nouse ylös, Márton kaniikki, ja seuraa meitä, tuomariesi eteen!

Kaksi hihapaitaista kaniikkia odotti häntä oven takana ja muutamia

kirkon palvelijoita.

Hitain askelin, erikoisella juhlallisuudella hänet kuljetettiin

tuomiokirkkoon ja sieltä sakariston läpi tuomiokapitulin kokoussaliin.

Siellä olivat koolla tuomiokapitulin kaikki papit. Taszilló rovasti

kurinpitäjänä istui piispan istuimella, pitkän pöydän ympärillä

istuivat vihityt kaniikit. Nuoret täyttivät takaosan huonetta; oven

vieressä seisoi tuomiokapitulin pyöveli, Kuvrát, synkännäköinen

jättiläinen.

Kun Márton seisahtui rovastin eteen, levitti Taszilló molemmat kätensä.

— Oremus, fratres!

Hiljainen rukouksen humina täytti salin. Mutta Márton ei rukoillut,

vaan kuunteli terävästi akkunaa kohti, josta viileä aamu-ilma tulvasi

matalaan saliin.

Rovasti istahti uudestaan ja käänsi kasvonsa Mártonia kohti.

— Márton kaniikki, sinä olet raskaasti rikkonut Chrodegang piispan

sääntöjä vastaan.

Márton ei kiinnittänyt huomiotaan rovastiin. Hän sulki puoliksi

silmänsä, pidätti hengitystään... Nyt hän oikeastaan eli ja tunsi vain

rumpukalvollaan.

Äkkiä puna peitti hänen kasvonsa... Papit eivät kuulleet mitään, mutta

hän, pusztan ilveskorvainen poika, vainusi jo tuhannen sukulaisen

läsnäolon...

— Kadutko ja valitatko rikostasi? — kysyi rovasti.

Kaniikki ei vastannut. Kun rovasti toisti kysymyksensä, vastasi hän

tuimalla kärsimättömyydellä:

— En mitään kadu enkä paru!

Ne, jotka katselivat häntä, tuskin tunsivat häntä Márton kaniikiksi.

Heidän edessään seisoi Thonuzóban poika ylpeänä, kohotetuin päin,

huulilla halveksiva hymy. Ja papit havaitsivat nyt vasta, että Mártonin

vasemman korvan yläpuolella oli yksi hiussuortuva hopean valkoinen.

Kuitenkin oli kaksi päivää takaperin hänen tukkansa vielä kauttaaltaan

ruskea.

— Poikani, — sanoi Taszilló kylmän tyynenä, — isällinen

velvollisuutemme on pelastaa autuutesi pakanallisen ylpeytesi

purkauksilta. Minun sydämessäni ei ole mitään puolueellisuutta, ja

samalla mitalla, jolla mittaan sinulle, mittaan itselleni. Minussakaan

ei vain kerta ole leimahtanut liekkiin muinainen sotaisa ylpeys, mutta

silloin alistin nöyrästi hartiani ruoskan alle. Kuitenkin olen isäsi.

Kaniikki mittaili halveksivasti rovastia silmillään.

— Sopiikin sinulle piiska, — sanoi hän sitte, — koska olet koditon

ulkolainen. Mutta minä olen Thonuzóban poika!

Papit katsoivat kauhistaneina toisiinsa nämä uhkarohkeat sanat

kuullessaan.

— Kapinoiva, älä unohda, että seisot tuomariesi edessä! — sanoi

Taszilló herra kylmästi.

— Kuka täällä voi minut tuomita?

Rovasti nousi ylös paikaltaan.

— Minä, jolle Jumala on vallan antanut!

Hän ei vielä ollut lopettanut lausettaan, kun jylisevä torventoitotus

tärisytti aamu-ilmaa. Niin uhkaavasti, niin pelottavalla voimalla

pauhasi linnan alla Thonuzóban sotatorvi, kuin viisikymmentä

hurjistunutta metsähärkää olisi yhteen ääneen päästänyt

taistelukarjahduksen.

Papit säpsähtivät, mutta Márton kuljetti piirissä terävää katsettaan.

Ja silloin muistuivat hänen mieleensä pakolaisen tietäjän sanat:

Puszta tulee sinua hakemaan vastustamattomana, kauheana, jymisten kuin

kevättulva.

Katso, puszta on tullut poikaansa hakemaan.

— Ei teille, vaan minun käteeni on antanut vallan Jumala. Ja se, joka

kohottaa kätensä minua, Alpár päällikköä vastaan, saa sen elämällään

maksaa.

Kuolonhiljaisuus tuli saliin. Vasta jonkun ajan kuluttua puhkesi muuan

avoimen akkunan luona istuva vanha kaniikki puhumaan itkunsekaisella

äänellä:

— Voi herrani, Taszilló herrani, armottomat pakanat ovat piirittäneet

kaupungin.

Rovasti astui silloin akkunan luo, peljästyneet papit tungeksivat hänen

takanaan. Näky, joka heille aukeni, hyydytti veren heidän suonissaan.

Tuskin nuolenkantaman päässä muurin alla seisoivat petshenegiläiset

ratsumiehet pitkässä sotarintamassa. Hampaisiin asti asestettuina

kaikki, loistavassa sota-asussa, ylpeinä, komeina, pelättävinä. He

olivat taistelujärjestyksessä, aina joka seitsemännen ratsumiehen

perästä oli kahden askeleen väli. Vasen siipensä häipyi aamu-usvaan. He

istuivat liikkumattomina palmikkoharjaisten ratsujensa seljässä kuin

kuparipatsaat. Nyt kaikki kiinnittivät terävät silmänsä tuomiokapitulin

akkunaan. Nuolisuoran sotarintaman edessä seisoi pantterinnahkainen

sotapäällikkö, paljastettu miekka vasten polvea. Kukaan ei voinut

ymmärtää, kuinka petshenegit olivat huomaamatta päässeet linnan alle.

Sudennahkaiset airuet puhalsivat uudestaan keuhkojensa koko voimalla.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Taszilló.

Kysymykseen antoi Sokea Becs vastauksen. Linnanpäällikkö ryntäsi

miekkaansa kalistellen saliin.

— Pyhä isäni, — sanoi hän, — uskottomat ovat piirittäneet kaupungin ja

vallanneet kuninkaan lautankin... En tiedä, mitä he päässään keittävät,

mutta jollemme hyvähyvyydellä heitä tyydytä, paistavat he illalla

silavaa Csanádin linnan hiilustalla.

— Ihminen, — sanoi silloin halveksivasti Taszilló herra, jossa nyt

leimahti liekkiin vanha sankarisydän, — pane pois miekka ja ota käteesi

värttinä. Vai istuvatko rajavartijat siivekkäillä ratsuilla, koska he

voivat lentää yli vahvojen linnanmuurien?

Linnanvartijan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

— Herra, — sanoi hän, — jos tarvitaan, uhraan minä István kuninkaan

lain mukaan sielunikin pappien puolesta, mutta useaa tuhatta vaimoa

ja lasta en uhraa. Tiedä, että minulla on jäljellä kaikkiaan vain

satakuusikymmentä miestä ja niistäkin on viisikymmentä pakanaluopiota.

Luopiot, ovat vallanneet vesiportin, jolta he luihkivat pakanoille.

Uskon, että heitä enemmän miellyttää tuomiokirkon aarteet kuin

petshenegien nuolet.

— Mitä rajavartijat vaativat? — kysyi rovasti.

— Tässä on heidän neuvottelukirjansa, — puhui Becs ojentaen

kokoonkäännetyn pergamenttilehden Taszillólle. — Lue se, minä en kykene

siihen konstiin.

Sillä aikaa kuin rovasti levitti lehden, sanoi linnanvartija leveällä

suden naurulla:

— Enpä tiedä, kuinka kauan Begen rämeet ovat kasvattaneet

kirjoitustaitoisia tohtoreita.

Kirjelmän, ehkä hullunkurisimman neuvottelukirjan, joka koskaan

on mihinkään piiritettyyn linnaan lähetetty, oli kirjoittanut

ennenmainittu Ekese niminen teini. Hän oli kirjoittanut sen

soihdun valossa Csücsködin metsässä. Kun ei ollut käytettävissä

kirjoituspöytää, työskenteli hän nelinkontin seisovan surbanin

sotaisen seljän ääressä. Sankari petshenegi, joka silmää räpäyttämättä

oli monet kerrat ratsastanut viuhuvaan nuolisateeseen, oli sangen

kiihtynyt oudosta osastaan. Ylimykset kokoontuivat Ekesen ympärille

ja katselivat hartaalla uteliaisuudella, kuinka hän piirteli sangen

sukkelasti toisiinsa liittyviä, ohuita kirjaimia. Heidän taakseen

taas kokoontuivat ratsumiehet, ja suippokorvat ratsutkin ojentelivat

uteliaina kaulaansa.

Ekeseä miellytti yleinen mielenkiinto eikä hän säästänytkään vaivojaan.

Hän piirsi kauniita kiehkurakirjaimia ja maalasi isot alkukirjaimet

vyössään riippuvasta erityisestä tolposta turkinpunaisiksi.

Ja pakanain neuvottelukirja kuului seuraavasti:

Ylistetty olkoon Jesus Kristus! Me Kujdumin heimoa olevat hurskaat

kuninkaan rajavartijat tervehdimme täten Marosvárin pyhiä pappeja ja

ylimyksiä. Mutta koska tietoomme oli tullut, että meidän päällikköämme

ja herraamme, Thonuzóban poikaa Alpária pidetään kovassa vankeudessa,

päätimme keskenämme, että meidän herramme pääsköön vapaaksi. Siitä

syystä vaadimme teitä, oi te linnan pyhät papit ja ylimykset, ennen

aamukasteen kuivumista laskemaan Alpár herra kunniallisesti ulos

portista. Jos jätätte tämän tekemättä, lupaamme Jesus Kristus, Allah

ja Okkán jumalien nimessä: että käsissämme olevat kuusi pyhää pappia

hirtämme; item Marosvárin hävitämme emmekä jätä siihen kiveä kiven

päälle; item linnassa asuvien kaikensäätyisten miesten, naisten,

vanhuksien ja lasten veren vuodatamme; item Marosvárin pyhät papit

ja munkit, kuin myös kirkonpalvelijat hevosten hännissä revitämme.

— Annettu Csücsködin metsässä sijaitsevalla sota-asemallamme

Neitsyenpäivänä. Teitä tervehtivät kaikki hurskaat rajavartijat.

Tervehtikää toisianne pyhällä suutelolla. Terveiset kirjoitan minäkin,

Ekese kancellarius, minun omalla kädelläni. Herran Jesuksen Kristuksen

armo olkoon teidän kanssanne!

Kun Ekese oli lukenut kirjeensä petshenegeille, oli eräs ylimys tuonut

esille sen katsantokannan, että nuo monet terveiset ja Jesuksen

ylistykset ehkä voisi jättää pois.

— Kuinka voisi? — oli vihaisesti itsetunnossaan loukattu teini

kivahtanut. — Vai oletko milloinkaan nähnyt kirjettä, joka ei näin

alkaisi ja näin päättyisi?

Sillä välin Taszilló rovasti pääsi kirjeen loppuun.

— Onko totta, että pakanoilla on pappeja käsissään? — kysyi hän.

— Katso itse, Taszilló herra! — huusivat akkunan luona seisovat.

Sumu oli sillä välin haihtunut ja nyt saattoi nähdä eräälle taampana

olevalle kummulle, jolla kuusi kiireesti kyhättyä hirsipuuta törrötti

aamu-ilmassa. Joka puun alla seisoi yksi sidottu pappi. Kaniikit

tunsivat Borzvan kirkkoherran valkeat hiukset ja Varsányin papin

lihavan olennon. Muut neljä olivat Oroszlámosin kreikkalaisia munkkeja,

jotka rajavartijat yöllä olivat suurella kiireellä ajaneet ylös

vuoteiltaan. Vangit olivat nähtävästi jo tehneet tilin elämästään.

Yksi luki pää kumarassa rukoustaan, toinen tuijotti lumivalkein

kasvoin eteensä ja kolmas katsoi lähellä olevan marttyriuden toivossa

hartaudesta loistavin kasvoin pilviselle taivaalle...

Mutta linnan vartijat, joista useita oli avoimessa ovessa, eivät niin

erittäin hartaasti toivoneet marttyriuden seppelettä, vaan kiroillen

vaativat avaamaan linnan porttia.

— Missä on tuo petshenegiläinen herra, jota he meiltä vaativat? — kysyi

linnanpäällikkö päättävällä äänellä.

Useat papeista kiirehtivät näyttämään Mártonia. Sokea Becs kääntyi

kaniikkia kohti.

— Sinäkö olet Thonuzóban poika? — kysyi hän.

— Minä olen, — vastasi Márton.

Linnanpäällikkö ojensi silloin kätensä otsalleen ja sanoi

mahdollisimman ystävällisesti:

— Vapaa olet, herttua, ja saat mennä, minne tahdot. Ja jos sinulla

olisi palvelijoita ja juhtia linnassa, saat viedä nekin mukanasi.

— Minulla ei ole täällä ketään eikä mitään, — vastasi Márton synkästi.

Taszilló rovasti kääntyi Mártonia kohti, joka jo silloin seisoi ovella.

— Tyrmästä vapauduit, Márton, mutta Herran kädestä et voi vapautua.

Ovi, josta astut ulos linnasta, vie helvettiin!

— En huoli taivaasta, jos minun täytyy jakaa se sinun kanssasi,

— vastasi kaniikki. Teidän taivaassanne on vain saksalaisia ja

italialaisia. Mutta helvetissä on isäni yhdessä Arpád ruhtinaan ja

kaikkien unkarilaisten päällikköjen kanssa.

Sen sanottuaan hän käänsi rovastille selkänsä ja meni ulos. Mutta vielä

kadullekin hän kuuli kaniikkien äänekkään itkun, jolla he surivat

veljensä syntiinlankeemusta.

Kun Márton linnanpäällikön kera ehti portille, heittäytyi hänen eteensä

polvilleen eräs pappispukuinen nuorukainen, joka siellä odotti.

— Päällikkö, — sanoi hän rukoilevalla äänellä, — vie minut mukanasi

pusztalle!

Hän oli tuo Marót niminen pikku pappi, jota Taszilló herra oli

ruoskituttanut unkarilaisen laulun takia.

— Mukanani vien, — vastasi Márton.

Linnan raudoitettu portti sulkeutui jymähtäen Mártonin jälkeen.

Kaniikkia pyörrytti silmänräpäyksen ajan, ja hän nojautui muuria

vastaan... Aamutuuli hiveli hänen kasvojaan... Huikaisevassa

valovirrassa kylpi puszta hänen edessään... Tämä on vapautta!

Ympärillään tuhat nuorta sotilasta riemuitsi, tömisti... Tämä on elämää!

Haukkasilmäiset rajavartijat tunsivat heti päällikkönsä. Korvia

huumaavalla huudolla ja torventoitotuksella he tervehtivät nuorta

päällikköään, mutta heidän rivinsä vihollisen lähellä olon vuoksi eivät

hievahtaneetkaan.

Eräs vanha mies talutti pantterinnahkaisella satulaloimella ja

höyhentöyhdöllä varustetun ratsun kaniikin eteen. Márton laski kätensä

hevosen harjalle heittäytyäkseen satulaan, mutta sitte hän vähän

peräytyi ja katseli tarkasti eläintä.

Sysimusta, hentopäinen, hoikka, teräsjänteinen oli ratsu. Sen silmät

olivat tuliset ja viisaat kuin nuoren naisen. Ensi silmäyksellä näki,

että Eten jalo veri virtasi sen suonissa.

Ja kun Thonuzóban poika katseli ratsuaan, joka sirona ja ylpeänä,

vapaan pusztan vertauskuvana seisoi hänen edessään, tapahtui hänelle

omituinen seikka. Silmänsä, jotka isän kuolemasta saakka eivät olleet

osanneet itkeä, täyttyivät äkkiä kyynelillä, ja Márton syleili

äänekkäästi nyyhkyttäen ratsunsa kaulaa.

Linnan vallilla seisoi suurin joukoin surevia pappeja. He vetäytyivät

kokoon mustaksi laumaksi ja piilottaen kätensä kaapunsa hihoihin

katselivat vaieten poistuvaa sotajoukkoa. He saattoivat vielä nähdä,

kun ratsastajain rivit alkoivat murtua ja kun nelistävä joukko

puolikuun muotoisena ympäröi nuoren päällikkönsä.

Pitkässä, venyvässä kaaressa nelistävät petshenegit toistensa rinnalla,

hurjassa iloisuudessaan huudellen, satulassaan seisoen, keihästään

heitellen ja siepaten sen lennosta kiinni. Ne eivät olekaan ihmisiä,

vaan ratsastavia demoneita. Pauhaava aalto vyöryy pusztalla, ihmisten

intohimojen jättiläisaalto, joka kuljettaa voitonriemuisena mukanaan

kalpeata nuorukaista, pusztan kadonneeksi luultua ja jälleen löydettyä

poikaa. Maa järkkyy heidän allaan...

Ja nuorten kaniikkien joukossa, jotka kaikki olivat unkarilaisia,

ei vain yhden, ah, ei vain yhden sydäntä kalvanut kiihkeä kaipaus

pusztalle. He seisoivat vallilla kuin siipirikot linnut, jotka

katselevat aurinkoisessa ilmassa leijailevia tovereitaan.

Pakanoita · 第 33 / 49 题