Kun aamun koittaessa kalpea valo tunkeutui rautaristikkoisen akkunan
läpi Mártonin tyrmään, kuului askeleita oven takaa, ja avain kiertyi
lukossa.
— Nouse ylös, Márton kaniikki, ja seuraa meitä, tuomariesi eteen!
Kaksi hihapaitaista kaniikkia odotti häntä oven takana ja muutamia
kirkon palvelijoita.
Hitain askelin, erikoisella juhlallisuudella hänet kuljetettiin
tuomiokirkkoon ja sieltä sakariston läpi tuomiokapitulin kokoussaliin.
Siellä olivat koolla tuomiokapitulin kaikki papit. Taszilló rovasti
kurinpitäjänä istui piispan istuimella, pitkän pöydän ympärillä
istuivat vihityt kaniikit. Nuoret täyttivät takaosan huonetta; oven
vieressä seisoi tuomiokapitulin pyöveli, Kuvrát, synkännäköinen
jättiläinen.
Kun Márton seisahtui rovastin eteen, levitti Taszilló molemmat kätensä.
— Oremus, fratres!
Hiljainen rukouksen humina täytti salin. Mutta Márton ei rukoillut,
vaan kuunteli terävästi akkunaa kohti, josta viileä aamu-ilma tulvasi
matalaan saliin.
Rovasti istahti uudestaan ja käänsi kasvonsa Mártonia kohti.
— Márton kaniikki, sinä olet raskaasti rikkonut Chrodegang piispan
sääntöjä vastaan.
Márton ei kiinnittänyt huomiotaan rovastiin. Hän sulki puoliksi
silmänsä, pidätti hengitystään... Nyt hän oikeastaan eli ja tunsi vain
rumpukalvollaan.
Äkkiä puna peitti hänen kasvonsa... Papit eivät kuulleet mitään, mutta
hän, pusztan ilveskorvainen poika, vainusi jo tuhannen sukulaisen
läsnäolon...
— Kadutko ja valitatko rikostasi? — kysyi rovasti.
Kaniikki ei vastannut. Kun rovasti toisti kysymyksensä, vastasi hän
tuimalla kärsimättömyydellä:
— En mitään kadu enkä paru!
Ne, jotka katselivat häntä, tuskin tunsivat häntä Márton kaniikiksi.
Heidän edessään seisoi Thonuzóban poika ylpeänä, kohotetuin päin,
huulilla halveksiva hymy. Ja papit havaitsivat nyt vasta, että Mártonin
vasemman korvan yläpuolella oli yksi hiussuortuva hopean valkoinen.
Kuitenkin oli kaksi päivää takaperin hänen tukkansa vielä kauttaaltaan
ruskea.
— Poikani, — sanoi Taszilló kylmän tyynenä, — isällinen
velvollisuutemme on pelastaa autuutesi pakanallisen ylpeytesi
purkauksilta. Minun sydämessäni ei ole mitään puolueellisuutta, ja
samalla mitalla, jolla mittaan sinulle, mittaan itselleni. Minussakaan
ei vain kerta ole leimahtanut liekkiin muinainen sotaisa ylpeys, mutta
silloin alistin nöyrästi hartiani ruoskan alle. Kuitenkin olen isäsi.
Kaniikki mittaili halveksivasti rovastia silmillään.
— Sopiikin sinulle piiska, — sanoi hän sitte, — koska olet koditon
ulkolainen. Mutta minä olen Thonuzóban poika!
Papit katsoivat kauhistaneina toisiinsa nämä uhkarohkeat sanat
kuullessaan.
— Kapinoiva, älä unohda, että seisot tuomariesi edessä! — sanoi
Taszilló herra kylmästi.
— Kuka täällä voi minut tuomita?
Rovasti nousi ylös paikaltaan.
— Minä, jolle Jumala on vallan antanut!
Hän ei vielä ollut lopettanut lausettaan, kun jylisevä torventoitotus
tärisytti aamu-ilmaa. Niin uhkaavasti, niin pelottavalla voimalla
pauhasi linnan alla Thonuzóban sotatorvi, kuin viisikymmentä
hurjistunutta metsähärkää olisi yhteen ääneen päästänyt
taistelukarjahduksen.
Papit säpsähtivät, mutta Márton kuljetti piirissä terävää katsettaan.
Ja silloin muistuivat hänen mieleensä pakolaisen tietäjän sanat:
Puszta tulee sinua hakemaan vastustamattomana, kauheana, jymisten kuin
kevättulva.
Katso, puszta on tullut poikaansa hakemaan.
— Ei teille, vaan minun käteeni on antanut vallan Jumala. Ja se, joka
kohottaa kätensä minua, Alpár päällikköä vastaan, saa sen elämällään
maksaa.
Kuolonhiljaisuus tuli saliin. Vasta jonkun ajan kuluttua puhkesi muuan
avoimen akkunan luona istuva vanha kaniikki puhumaan itkunsekaisella
äänellä:
— Voi herrani, Taszilló herrani, armottomat pakanat ovat piirittäneet
kaupungin.
Rovasti astui silloin akkunan luo, peljästyneet papit tungeksivat hänen
takanaan. Näky, joka heille aukeni, hyydytti veren heidän suonissaan.
Tuskin nuolenkantaman päässä muurin alla seisoivat petshenegiläiset
ratsumiehet pitkässä sotarintamassa. Hampaisiin asti asestettuina
kaikki, loistavassa sota-asussa, ylpeinä, komeina, pelättävinä. He
olivat taistelujärjestyksessä, aina joka seitsemännen ratsumiehen
perästä oli kahden askeleen väli. Vasen siipensä häipyi aamu-usvaan. He
istuivat liikkumattomina palmikkoharjaisten ratsujensa seljässä kuin
kuparipatsaat. Nyt kaikki kiinnittivät terävät silmänsä tuomiokapitulin
akkunaan. Nuolisuoran sotarintaman edessä seisoi pantterinnahkainen
sotapäällikkö, paljastettu miekka vasten polvea. Kukaan ei voinut
ymmärtää, kuinka petshenegit olivat huomaamatta päässeet linnan alle.
Sudennahkaiset airuet puhalsivat uudestaan keuhkojensa koko voimalla.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Taszilló.
Kysymykseen antoi Sokea Becs vastauksen. Linnanpäällikkö ryntäsi
miekkaansa kalistellen saliin.
— Pyhä isäni, — sanoi hän, — uskottomat ovat piirittäneet kaupungin ja
vallanneet kuninkaan lautankin... En tiedä, mitä he päässään keittävät,
mutta jollemme hyvähyvyydellä heitä tyydytä, paistavat he illalla
silavaa Csanádin linnan hiilustalla.
— Ihminen, — sanoi silloin halveksivasti Taszilló herra, jossa nyt
leimahti liekkiin vanha sankarisydän, — pane pois miekka ja ota käteesi
värttinä. Vai istuvatko rajavartijat siivekkäillä ratsuilla, koska he
voivat lentää yli vahvojen linnanmuurien?
Linnanvartijan kasvot tulivat tulipunaisiksi.
— Herra, — sanoi hän, — jos tarvitaan, uhraan minä István kuninkaan
lain mukaan sielunikin pappien puolesta, mutta useaa tuhatta vaimoa
ja lasta en uhraa. Tiedä, että minulla on jäljellä kaikkiaan vain
satakuusikymmentä miestä ja niistäkin on viisikymmentä pakanaluopiota.
Luopiot, ovat vallanneet vesiportin, jolta he luihkivat pakanoille.
Uskon, että heitä enemmän miellyttää tuomiokirkon aarteet kuin
petshenegien nuolet.
— Mitä rajavartijat vaativat? — kysyi rovasti.
— Tässä on heidän neuvottelukirjansa, — puhui Becs ojentaen
kokoonkäännetyn pergamenttilehden Taszillólle. — Lue se, minä en kykene
siihen konstiin.
Sillä aikaa kuin rovasti levitti lehden, sanoi linnanvartija leveällä
suden naurulla:
— Enpä tiedä, kuinka kauan Begen rämeet ovat kasvattaneet
kirjoitustaitoisia tohtoreita.
Kirjelmän, ehkä hullunkurisimman neuvottelukirjan, joka koskaan
on mihinkään piiritettyyn linnaan lähetetty, oli kirjoittanut
ennenmainittu Ekese niminen teini. Hän oli kirjoittanut sen
soihdun valossa Csücsködin metsässä. Kun ei ollut käytettävissä
kirjoituspöytää, työskenteli hän nelinkontin seisovan surbanin
sotaisen seljän ääressä. Sankari petshenegi, joka silmää räpäyttämättä
oli monet kerrat ratsastanut viuhuvaan nuolisateeseen, oli sangen
kiihtynyt oudosta osastaan. Ylimykset kokoontuivat Ekesen ympärille
ja katselivat hartaalla uteliaisuudella, kuinka hän piirteli sangen
sukkelasti toisiinsa liittyviä, ohuita kirjaimia. Heidän taakseen
taas kokoontuivat ratsumiehet, ja suippokorvat ratsutkin ojentelivat
uteliaina kaulaansa.
Ekeseä miellytti yleinen mielenkiinto eikä hän säästänytkään vaivojaan.
Hän piirsi kauniita kiehkurakirjaimia ja maalasi isot alkukirjaimet
vyössään riippuvasta erityisestä tolposta turkinpunaisiksi.
Ja pakanain neuvottelukirja kuului seuraavasti:
Ylistetty olkoon Jesus Kristus! Me Kujdumin heimoa olevat hurskaat
kuninkaan rajavartijat tervehdimme täten Marosvárin pyhiä pappeja ja
ylimyksiä. Mutta koska tietoomme oli tullut, että meidän päällikköämme
ja herraamme, Thonuzóban poikaa Alpária pidetään kovassa vankeudessa,
päätimme keskenämme, että meidän herramme pääsköön vapaaksi. Siitä
syystä vaadimme teitä, oi te linnan pyhät papit ja ylimykset, ennen
aamukasteen kuivumista laskemaan Alpár herra kunniallisesti ulos
portista. Jos jätätte tämän tekemättä, lupaamme Jesus Kristus, Allah
ja Okkán jumalien nimessä: että käsissämme olevat kuusi pyhää pappia
hirtämme; item Marosvárin hävitämme emmekä jätä siihen kiveä kiven
päälle; item linnassa asuvien kaikensäätyisten miesten, naisten,
vanhuksien ja lasten veren vuodatamme; item Marosvárin pyhät papit
ja munkit, kuin myös kirkonpalvelijat hevosten hännissä revitämme.
— Annettu Csücsködin metsässä sijaitsevalla sota-asemallamme
Neitsyenpäivänä. Teitä tervehtivät kaikki hurskaat rajavartijat.
Tervehtikää toisianne pyhällä suutelolla. Terveiset kirjoitan minäkin,
Ekese kancellarius, minun omalla kädelläni. Herran Jesuksen Kristuksen
armo olkoon teidän kanssanne!
Kun Ekese oli lukenut kirjeensä petshenegeille, oli eräs ylimys tuonut
esille sen katsantokannan, että nuo monet terveiset ja Jesuksen
ylistykset ehkä voisi jättää pois.
— Kuinka voisi? — oli vihaisesti itsetunnossaan loukattu teini
kivahtanut. — Vai oletko milloinkaan nähnyt kirjettä, joka ei näin
alkaisi ja näin päättyisi?
Sillä välin Taszilló rovasti pääsi kirjeen loppuun.
— Onko totta, että pakanoilla on pappeja käsissään? — kysyi hän.
— Katso itse, Taszilló herra! — huusivat akkunan luona seisovat.
Sumu oli sillä välin haihtunut ja nyt saattoi nähdä eräälle taampana
olevalle kummulle, jolla kuusi kiireesti kyhättyä hirsipuuta törrötti
aamu-ilmassa. Joka puun alla seisoi yksi sidottu pappi. Kaniikit
tunsivat Borzvan kirkkoherran valkeat hiukset ja Varsányin papin
lihavan olennon. Muut neljä olivat Oroszlámosin kreikkalaisia munkkeja,
jotka rajavartijat yöllä olivat suurella kiireellä ajaneet ylös
vuoteiltaan. Vangit olivat nähtävästi jo tehneet tilin elämästään.
Yksi luki pää kumarassa rukoustaan, toinen tuijotti lumivalkein
kasvoin eteensä ja kolmas katsoi lähellä olevan marttyriuden toivossa
hartaudesta loistavin kasvoin pilviselle taivaalle...
Mutta linnan vartijat, joista useita oli avoimessa ovessa, eivät niin
erittäin hartaasti toivoneet marttyriuden seppelettä, vaan kiroillen
vaativat avaamaan linnan porttia.
— Missä on tuo petshenegiläinen herra, jota he meiltä vaativat? — kysyi
linnanpäällikkö päättävällä äänellä.
Useat papeista kiirehtivät näyttämään Mártonia. Sokea Becs kääntyi
kaniikkia kohti.
— Sinäkö olet Thonuzóban poika? — kysyi hän.
— Minä olen, — vastasi Márton.
Linnanpäällikkö ojensi silloin kätensä otsalleen ja sanoi
mahdollisimman ystävällisesti:
— Vapaa olet, herttua, ja saat mennä, minne tahdot. Ja jos sinulla
olisi palvelijoita ja juhtia linnassa, saat viedä nekin mukanasi.
— Minulla ei ole täällä ketään eikä mitään, — vastasi Márton synkästi.
Taszilló rovasti kääntyi Mártonia kohti, joka jo silloin seisoi ovella.
— Tyrmästä vapauduit, Márton, mutta Herran kädestä et voi vapautua.
Ovi, josta astut ulos linnasta, vie helvettiin!
— En huoli taivaasta, jos minun täytyy jakaa se sinun kanssasi,
— vastasi kaniikki. Teidän taivaassanne on vain saksalaisia ja
italialaisia. Mutta helvetissä on isäni yhdessä Arpád ruhtinaan ja
kaikkien unkarilaisten päällikköjen kanssa.
Sen sanottuaan hän käänsi rovastille selkänsä ja meni ulos. Mutta vielä
kadullekin hän kuuli kaniikkien äänekkään itkun, jolla he surivat
veljensä syntiinlankeemusta.
Kun Márton linnanpäällikön kera ehti portille, heittäytyi hänen eteensä
polvilleen eräs pappispukuinen nuorukainen, joka siellä odotti.
— Päällikkö, — sanoi hän rukoilevalla äänellä, — vie minut mukanasi
pusztalle!
Hän oli tuo Marót niminen pikku pappi, jota Taszilló herra oli
ruoskituttanut unkarilaisen laulun takia.
— Mukanani vien, — vastasi Márton.
Linnan raudoitettu portti sulkeutui jymähtäen Mártonin jälkeen.
Kaniikkia pyörrytti silmänräpäyksen ajan, ja hän nojautui muuria
vastaan... Aamutuuli hiveli hänen kasvojaan... Huikaisevassa
valovirrassa kylpi puszta hänen edessään... Tämä on vapautta!
Ympärillään tuhat nuorta sotilasta riemuitsi, tömisti... Tämä on elämää!
Haukkasilmäiset rajavartijat tunsivat heti päällikkönsä. Korvia
huumaavalla huudolla ja torventoitotuksella he tervehtivät nuorta
päällikköään, mutta heidän rivinsä vihollisen lähellä olon vuoksi eivät
hievahtaneetkaan.
Eräs vanha mies talutti pantterinnahkaisella satulaloimella ja
höyhentöyhdöllä varustetun ratsun kaniikin eteen. Márton laski kätensä
hevosen harjalle heittäytyäkseen satulaan, mutta sitte hän vähän
peräytyi ja katseli tarkasti eläintä.
Sysimusta, hentopäinen, hoikka, teräsjänteinen oli ratsu. Sen silmät
olivat tuliset ja viisaat kuin nuoren naisen. Ensi silmäyksellä näki,
että Eten jalo veri virtasi sen suonissa.
Ja kun Thonuzóban poika katseli ratsuaan, joka sirona ja ylpeänä,
vapaan pusztan vertauskuvana seisoi hänen edessään, tapahtui hänelle
omituinen seikka. Silmänsä, jotka isän kuolemasta saakka eivät olleet
osanneet itkeä, täyttyivät äkkiä kyynelillä, ja Márton syleili
äänekkäästi nyyhkyttäen ratsunsa kaulaa.
Linnan vallilla seisoi suurin joukoin surevia pappeja. He vetäytyivät
kokoon mustaksi laumaksi ja piilottaen kätensä kaapunsa hihoihin
katselivat vaieten poistuvaa sotajoukkoa. He saattoivat vielä nähdä,
kun ratsastajain rivit alkoivat murtua ja kun nelistävä joukko
puolikuun muotoisena ympäröi nuoren päällikkönsä.
Pitkässä, venyvässä kaaressa nelistävät petshenegit toistensa rinnalla,
hurjassa iloisuudessaan huudellen, satulassaan seisoen, keihästään
heitellen ja siepaten sen lennosta kiinni. Ne eivät olekaan ihmisiä,
vaan ratsastavia demoneita. Pauhaava aalto vyöryy pusztalla, ihmisten
intohimojen jättiläisaalto, joka kuljettaa voitonriemuisena mukanaan
kalpeata nuorukaista, pusztan kadonneeksi luultua ja jälleen löydettyä
poikaa. Maa järkkyy heidän allaan...
Ja nuorten kaniikkien joukossa, jotka kaikki olivat unkarilaisia,
ei vain yhden, ah, ei vain yhden sydäntä kalvanut kiihkeä kaipaus
pusztalle. He seisoivat vallilla kuin siipirikot linnut, jotka
katselevat aurinkoisessa ilmassa leijailevia tovereitaan.