Tuomiokirkon pääalttarin vierestä johtavat kapeat kiviportaat
alitemppeliin.
Sinne alas maan poveen on pystytetty alttari uuden uskon
murheellisimmalle mysteriolle, siellä on pyhän haudan kappeli. Pieni
lamppu taistelee ikuisia hämäryyttä vastaan; sen heikko valo tuikkii
yhtä toivottomasti kuin kuolevan ihmisen sielu. Matalan luolan mustassa
aukossa lepää Vapahtajan valkoinen kiviruumis. Kauhistuttavassa
yksinäisyydessään, hirvittävässä alastomuudessaan lepää Kainin poikien
surkuteltava uhri.
Alitemppelistä johtaa kapea kaarikattoinen käytävä tyrmäluoliin.
Kun rautaovi suljettiin Mártonin jälkeen, huomasi hän olevansa
pimeässä, ahtaassa kuopassa. Pyöröholvin muotoon hakatun kapean
kivikanavan päässä on ulkoilmaan vievä, rautaristikolla varustettu
aukko, jonka läpi vähän valoa tunkeutuu tyrmään.
Seinällä riippuu ristinpuu kuvaten Kristusta orjantappurakruunu
päässä. Kuva on karkea veistos, sen jäsenet ovat muodottomia, mutta
se kuvaa kauhistuttavalla todenmukaisuudella kuolevan ruumiin tuskaa,
jäykistyvien jänteiden viimeistä pingoitusta.
Kaniikki kulki edestakaisin ahtaiden seinien välissä kuin kuoppaan
pudonnut susi. Sekavat ajatukset ajoivat toisiaan takaa, mutta
myöhemmin hän ei enää muistanut mitään, sillä liikkeidensä
yksitoikkoisuus hänet täydelleen huumasi.
Kun häntä iltapäivällä alkoi vaivata ankara jano, kääntyi avain
rautaoven lukossa. Vanginvartija työnsi sisään päänsä.
— Kunnioitettava rovasti lähettää tämän kirjan sinulle.
— Anna juotavaa! — sanoi Márton.
— En anna. Ylihuomenaamuun saat olla syömättä ja juomatta. Jos siihen
mennessä kadut rikostasi ja tarpeellisella nöyryydellä otat vastaan
sinulle määrätyn rangaistuksen, saat juoda niin paljon kuin haluat.
Sen sanottuaan hän sulki oven ja poistui kumisevin askelin.
Márton otti kirjan käteensä. Se oli Jobin kirja. Hän avasi sen
umpimähkään ja alkoi lukea ääneen:
»Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä
olla: ja puhun minun sieluni murheessa:
»Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden
sinä riitelet minun kanssani.
»Onko sinulla ilo siitä, ettäs väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka
käsialas olen?
»Onko sinulla lihalliset silmät? eli katsotkos niinkuin ihminen katsoo?
»Onko sinun päiväs niinkuin ihmisen päivät? eli vuotes niinkuin ihmisen
vuodet?»
Siihen täytyi jättää lukeminen, kun tuli pimeä. Kaukaa — kuin pilvien
korkeudesta kuuluisi — kuului yövartijan laulu. Márton makasi maassa ja
kuuli oman rintansa raskaan läähätyksen.
Yhtäkkiä kuului ääntä mykässä yössä... Ulkopuolelta, maanalaisesta
käytävästä kuului laahustavia askeleita sekä köhimistä ja katkeraa
huokailemista... Nyt kuului kiivasta jyskytystä kaukaa jostakin maan
povesta kuin joku molemmilla nyrkeillään takoisi rautaovea.
— Antakaa juotavaa! Pyhän laupeuden nimessä antakaa juotavaa! — huuteli
naisen ääni kaukana.
Tuskallinen, murtunut miehen ääni vastasi:
— Kuka olet sinä janoinen sielu, joka Naso raukkaa kauhistutat?
— Olen Babó muori, ennustajanainen! — vastasi naisen ääni. — Tuhasta
katsoin tulevaisuutta eräälle tytölle, ja rovasti poltatti rintaani
kirkon tulisen avaimen ja raahasi tänne... Siitä saakka on minun
jano... Ah, kuinka janottaa! Piru vai aave, mikä tahansa olet,
siemauksesta vettä annan kurjan sieluni!
— Kirottu noita-akka, älä kiru! — huusi miehen ääni. — Hyvä Babó muori,
jos rakastat, niin ole hiljaa, — lisäsi hän rukoillen. — Älä kutsu
pahaa, sillä on puoliyö, ja silloin hän ratsastaa mustalla hevosella
kirkon ympärillä... Mustalla hevosella ratsastaa ilmassa, tunkeutuu
sisään joka akkunasta ja hakee katuvaa Naso raukkaa... Ylistetty olkoon
Jesus Kristus!
Márton kaniikki tiesi, kuka tuo katuja Naso oli. Hän oli Vendel niminen
käsityöläinen, joka kaksi vuotta takaperin kuristi vaimonsa. Csanád
ispaani tuomitsi puolisonsa murhaajan kuolemaan, mutta kun Vendeliä
vietiin hirtettäväksi, onnistui hänen päästä karkuun keihäsmiesten
käsistä ja paeta kirkkoon. Siitä asti maleksi hän kirkossa, jota hän
ei enää voinut jättää, jollei tahtonut joutua kiinni. Kun hän oli
suuresti laihtunut ja omituinen, suuri nenänsä oli melkein kasvanut
ulos päästä, sanoivat seurakuntalaiset häntä Nasoksi. Päivällä hänet
harvoin nähtiin, silloin hän tavallisesti kyyristeli jossakin nurkassa
kuin siili, mutta yöllä hänet valtasi suuri rauhattomuus, ja aamun
sarastukseen asti hän valitellen harhaili kirkossa.
Ennustajanainen hakkasi kiukkuisesti huutaen ovea, ja Naso milloin
itkevällä äänellä häntä tyynnytti, milloin äänekkäästi haukkui, mutta
siitä huolimatta hän järjettömien ihmisten itsepäisyydellä oleskeli
hänen ovensa edessä aamun koittoon asti.
Kun päivä valkeni, otti Márton jälleen käteensä pyhän kirjan.
»... sinä ajat minua takaa niinkuin jalopeura; ja taas ihmeellisesti
minun kanssani menet.
»Miksis minun annoit lähteä äitini kohdusta? joska minä olisin kuollut,
ettei yksikään silmä olisi minua nähnyt!
»Niin minä olisin kuin en olisikaan ollut, kannettu äitini kohdusta
hautaan.»
Kaksi viimeistä värssyä, ehkä valtavimman hätähuudon mikä milloinkaan
on synkästä maasta kohonnut loistavaa taivasta kohti, hän luki kahteen
kertaan.
Sitte laskeutui hän pitkälleen kivipenkille ja pysyi liikkumatta iltaan
asti.
Hämärän mukana laskeutui tyrmään musta, kylmä, toivoton alakuloisuus.
Mártonissa heräsi synkkä ajatus, että hän on jo kuollut. Ehkei hän
koskaan ole elänytkään, on vain uneksinut elämästä, noista muutamista
auringonpaisteisista päivistä, jotka vietti pusztalla. Ikuisesti on
hän makaava täällä mustassa arkussa, ikuiseen suruun ja yksinäisyyteen
jätettynä.
Jätettynä? Yhtäkkiä hänestä kauhukseen tuntui siltä, kuin tyrmän pyöreä
pieni akkuna olisi silmä, joka mittaamattomasta korkeudesta katsoo
hänen hautaansa. Kauhean välinpitämätön, tutkiva silmä, joka tunkeutuu
ytimiin ja ylimielisellä ivalla katselee hänen vääntelemistään.
Ja sydämensä loputtomassa katkeruudessa hän alkoi riidellä tuon
kauhean silmän kanssa, kuten kerran Job, ja viskasi sille tällaisia
sisällyksettömiä, kiroavia sanoja:
— Näen sinut, mutta en tunne sinua... Kenen olet sinä salaperäinen
silmä? Hiutuvalla, leimuavalla rakkaudella etsin sinua hirveässä
orpoudessani, mutta sinä pysyit minusta kaukana... Kaukaisten pilvien
takaa sinä vaanit minua kuin metsästäjä saalistaan... Minkälainen
saalis olen minä sinulle, sinä jousimies? Sinä annoit, sinun on
elämäni! Muuta ei minulla enää olekaan... Minä makaan edessäsi tomussa,
avaan edessäsi sieluni, sydämeni, kuten väijyksiin joutunut matkustaja
kukkaronsa, ja tyhjennän eteesi kaiken, mitä minussa on. Elämäni,
vapauteni, kaikki salaiset ajatukseni ovat sinun... Mitä vielä tahdot?
Etkö vieläkään kyllästy katselemaan minun kurjuuttani? Jo tiedän, mitä
tahdot: rakkauttani! Sitä en anna! Sinä voit minut musertaa, polkea
maahan, heittää ijankaikkiseen kadotukseen, mutta yhteen ainoaan et voi
minua pakottaa: sinua rakastamaan!
Kuuma veritulva syöksähti Mártonin päähän, sitte hän raivoavalla
riemuntunteella hypähti seisaalle. Kun hän seisoi siinä, tunsi hän
äkkiä, kuinka titaninen voima paisuttaa hänen jäseniään; hän alkaa
kasvaa, kohota — hartioillaan hajoittaa hautansa, hurjalla voimalla
horjuttaa temppelin perustuksen...
Kuohuvalla raivolla hyökkäsi hän rautaovea vasten ja alkoi jyskyttää
sitä nyrkeillään. Kun jo kätensä olivat verillä, lyyhistyi hän
pyörtyneenä kylmille kiville.
Kun hän pitkän ajan kuluttua tuli tuntoihinsa, oli hän kuulevinaan
kaukaista laulua. Tuhat syväsointuista miehen ääntä laulaa jotakin
ikivanhaa petshenegiläistä laulua, sitte tuhat sulosointuista naisen
ääntä jatkaa laulua... Niin paljon surullista kaipausta, niin
paljon liikuttavaa uskollisuutta ja rakkautta on laulussa kuin itse
petshenegikansan sielu siinä soisi... Ah, petshenegit! Ulkona vapaalla
pusztalla leiriytyvät monin tuhansin miehet ja naiset ja kaikki
ajattelevat uskollisella rakkaudella nuorta päällikköään... Tämä
mahtava rakkaus tulvaa pusztalle, kohisten lähestyy kaupunkia, virtaa
yli muurien, löytää, kohottaa, lämmittää, rohkaisee, tuudittaa uneen,
sulkee syliinsä nuoren päällikön...
— Márton!
Kaukainen ääni puhutteli häntä.
— Márton!
Kaniikki hypähti ylös ja aikoi huutaa, mutta hänen kuivasta kurkustaan
kuului vain käheä parahdus.
— Márton, minä, sinulle puhun, minä, Omodé palvelijasi. Seison akkunasi
luona... Toin viiniä! Tässä on pitkä kaisla, sen lasken alas luoksesi
ja juotan sinua... Riennä, ennenkuin vartija tulee tännepäin.
Kaniikki otti hampaidensa väliin kaislan pään ja joi pitkään.
— Missä ovat petshenegit? — kysyi hän sitte.
— Petshenegit? — ihmetteli Omodé. — Ne ovat ulkona pusztalla. Heitänkö
palan leipää alas?
— Ei tarvitse! Jos teet sen, mitä sanon, palkitsen sinut, Omodé.
— Kuuntelen, herra!
— Voisitko nyt pujahtaa ulos linnasta?
— Voisin koettaa, herra.
— Voisitko hankkia itsellesi ratsun?
Omodé tuumi vähän.
— Ehkä voisin varastaa ispaaninrouvan hevoslaumasta.
— Nelistä metsäleiriin... Älä säästä hevosta!
— Minkä sanoman vien petshenegaille?
— Alpár päällikköä pitävät papit vankina tuomiokirkon tyrmässä...
Jolleivät he vapauta häntä siksi, kunnes aamukaste kuivaa, niin
surbanimiehet leikatkoot tukkansa ja luokoot muistokummun veden
rannalle, sillä heidän päällikkönsä on kuollut. Tämä heille sano, älä
muuta!
— Se on tapahtuva, herra! — huusi ukko, jonka pakanallisten sanojen
kuuleminen saattoi jonkinlaiseen omituiseen, sotaiseen kiihkoon.
Omodé riensi pois, mutta Márton ojentautui suoraksi kivipenkillä ja
vaipui heti syvään uneen.