Omodé vaari istui ulkona Marosin rannalla ja katseli tarkkaavaisena
kuninkaan satamamiesten työtä. Sellaista ihmistä, joka ei itse juuri
tee työtä, ilahduttaa aina kovin, kun toinen ihminen melkein nääntyy
työstä. Missä taloa rakennettiin tai laivaa korjattiin, siellä Omodé
vetelehti tuntikausia hoputtaen miehiä ja jakaen heille hyödyllisiä
neuvoja.
Satamamiehet laskivat juuri jotenkin suurta venettä vesille.
Vene sullottiin täyteen naisten telttoja, mattoja, ruokakoreja,
viiniastioita ja pitkävartisia keihäitä.
Eräs satamaystävä sanoi Omodélle, että ispaanin leskirouva hankkiutuu
matkalle. Kun rajavartijat olivat nousseet kapinaan, ei rouva Csanád
enää tuntenut itseään turvalliseksi palatsissaan, vaan tahtoi
mennä tyttärineen Székesfehérváriin odottaakseen kuninkaan hovissa
pakanamyrskyn ohimenoa. Omodé sai satamamieheltä tietää naisten
matkasuunnitelman yksityiskohdat: he kulkevat laivalla Bödin satamaan
asti, sieltä taas Csongrádin linnanispaanin suojeluksen alaisina
jatkavat ratsain matkaansa kohti Fehérvária.
Diterik herra, uusi saksalainen ispaani liittyi myös naisten matkaan.
Saksalainen oli jo tullut huomaamaan, ettei hänellä ollut mitään
tekemistä Csanádvárissa. Kuningas voi tehdä hänet ispaaniksi, mutta ei
voinut antaa hänelle ispaanin valtaa. Sokea Becskään ei hänestä suuria
välittänyt, linnan tuittupäiset vartijat taas aina riitelivät hänen
kanssaan ja ivailivat häntä. Csanád vainajan karitsoista oli sangen
hullunkurista, että heitä tahtoo komentaa sellainen mies, joka ei edes
ymmärrä heidän puhettaan.
Keskipäivän rinnassa rouva Csanádin asestetut palvelijat kantoivat
rautavöisiä arkkuja laivaan. Omodé tuli silloin sangen levottomaksi.
— Viedään Csanádin aarteita!
Suurestikaan vaivaamatta aivojaan, äkkiä kuin jonkun korkeamman voiman
kuiskauksesta valmistui hänen päässään rohkea seikkailusuunnitelma:
Viisikymmentä päättäväistä petshenegiä kulkee salaa Marosin yli, pääsee
ratsuja vaihtamalla laivan edelle ja vastapäätä Gyümölcsénymetsää
valtaa nahkasäkeillä uiskennellen Tiszan. Jolleivät anasta laivaa
naisineen, kultineen, eivät ole oikeita petshenegejä.
Hurskaat benediktiniläis-isät odottivat sinä päivänä turhaan Omodéta
päivälliselle; siihen aikaan vanha katuja jo tallusti syömättä ja
juomatta kohti petshenegipusztaa. Hän ei muuten mielellään käynyt
jalkaisin, mutta tällä kertaa hän väsähtämättömällä innolla nosteli
ruojujaan.
Harangodin korkeassa kaislikossa näki Omodé ratsastavan nuorukaisen;
nuorukainen tuli hiljaa ajaen häntä vastaan. Istumisesta tunsi
hänet petshenegiksi. Ukko luihkasi, mutta ratsastaja katosi äkkiä
kaislikkoon, kuin maa olisi hänet niellyt. Omodé tunkeutui silloin
myöskin kaislikkoon ja varovasti hiipien eteenpäin löysi pian
nuorukaisen. Petshenegi kyyristeli pienessä kuopassa ja hevonen makasi
hänen vieressään liikkumatta, kaula pitkällä; jollei se toisinaan olisi
hännällään huiskinut kärpäsiä, olisi sitä luullut kuolleeksi.
— Näen sinut, vekkuli, näen! — huusi Omodé.
Nuorukainen hypähti jaloilleen ja naurahti hämillään.
— Sinäkö se olet, Kocsobur vaari? Sinuapa juuri haenkin!
— Minuako?
Nuorukainen istahti silloin Omodén suureksi ihmeeksi nurmelle ja veti
nopeasti saappaat jalastaan. Kummastakin putosi kaksi välkkyvää rahaa.
— Nämä lähettää Alpár päällikkö sinulle, Kocsobur vaari.
Kun Omodé tuli vakuutetuksi, että kaikki neljä rahaa olivat kultaisia
byzantineja, huudahti hän iloissaan, ja huutonsa kajahti kaislikon läpi
kuin vanhan oriin hirnunta.
— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi Omodé. — Kas, siinä nähdään,
mikä ero on petshenegiläisen päällikön ja somogyilaisen sikopaimenen
pojan välillä.
(Somogyilaisella sikopaimenen pojalla hän tarkoitti Ekeseä, tuota
tunnotonta velallistaan, joka ei kahdenkaan vuoden kuluttua tahtonut
maksaa velkaansa.)
Kun nuorukainen sai tietää, että ukko pyrki kohti leiriä, tarjosi
hän vieraanvaraisesti hänelle hevosensa takapuolta, eikä Omodé kauan
siekaillutkaan, vaan kapusi hänen taakseen ratsulle.
— Mikä on nimesi? — kysyi ystävällisesti ukko.
— Etkö siis tiedä? Kuitenkin olemme vanhoja hyviä tuttavia.
— En koskaan ennen ole nähnyt poskiasi, poikani!
— Eikö mitä! Olenhan minä se paimen, jonka suvaitsit lyödä alas
hevosen seljästä silloin kuin Alpár herran kera lähetystönä tulitte
ylimysrouvan luo.
— Vaikka pääni olisi kirjelaatikko, en silloinkaan voisi muistaa
kaikkia niitä, jotka eläissäni jo olen satulasta pudottanut, —
kerskaili Omodé.
— Mutta jos olisimme käyneet nyrkkisille, et olisi niin helposti
minusta suoriutunut, sanoi nuorukainen.
— Enkö? Nuorempana huvittelin bulgarialaisessa vuoristossa siten, että
nyrkilläni kaasin karhuja.
— Bulgarialainen karhu ei liene petshenegin veroinen, — vastasi
nuorukainen.
— Halkee petsheneginkin kallo, jos hyvään paikkaan osaa mies.
— Sopiiko koettaa?
— Mielelläni koetan.
He astuivat alas seljästä ja asettuivat toisiaan vastaan. Ratsu katseli
ihmetellen ja mielenkiinnolla heitä. Omodé ei juuri voinut käyttää
lävistettyä oikeata kättään, mutta hän luotti kuitenkin itseensä, koska
lapsesta saakka oli vasuri.
— Voimme alkaa, poikani, — sanoi hän.
Sen sanottuaan hän iski petshenegiä nenälle, jotta tämän silmissä
leimahti punainen, sininen ja viheriä liekki.
— Ei ollut huonosti, — puhui nuorukainen.
Silloin osasi hän Omodéta leukaperiin, ja ukko sylki paikalla yhden
syömähampaan suustaan.
— Paikalle sattui, — puhui Omodé.
Hyvän aikaa he mukiloivat toisiaan lausuen hyväksyviä sanoja jokaisesta
osuvasta iskusta. Kummankin nenästä vuosi jo verta. Vihdoin petshenegi
sai sellaisen iskun mahan tienoille, että kellahti seljälleen nurmelle.
Kun hän taas kompuroi pystyyn, sanoi hän vilpittömän kunnioittavalla
äänellä:
— Näen, pyhä isäni, että kykenet tähänkin!
Sitte he istuivat taas ratsaille ja jatkoivat hyvässä sovussa
matkaansa, rakentavalla ja opettavalla keskustelulla lyhentäen matkaa.
— En vieläkään tiedä, mikä on nimesi, poikani, — puhui vanhus.
— Bozdurgán on nimeni.
— Bozdurgán on kaunis nimi, mutta ei hyvä nimi,
— Miksi ei hyvä?
— Koska se on pakanallisella tulella annettu sinulle eikä vihityllä
vedellä.
— Kuitenkin minut on kerran kastettukin, kun päällikkö vainaja ajoi
tuhannen meitä Marosin veteen. Jonkun sangen korean nimen he silloin
antoivat minulle, mutta olon sen todella jo unohtanut, sillä siitä on
pitkä aika kulunut.
— Siinä olet tehnyt huonosti, poikani! Sillä tiedä, että tuomiopäivänä
Jesus Kristus on seisova paratiisin portilla ja huutava järjestyksessä
kristittyjä nimeltä. Mutta se, joka ei heti hyppää esiin, kun hänen
nimensä huudetaan, saa mennä gehennaan. Mutta kuinka sinä nyt voit
hypätä esiin, kun et edes tiedä, mikä on nimesi?
Bozdurgán mietiskeli ison aikaa. Sitten hän sanoi:
— Onko totta, että Kristus on oikeampi kuin vanha jumala?
— Kun minä niin sanon, voit uskoa! — sanoi Omodé syvän vakaumuksen
äänellä.
— Mistä sinä tiedät sen?
— Olen sen kokenut ja kerron sinulle, että sinäkin siitä viisastuisit.
Soturiaikanani, kun uskoni vielä oli heikko, rupesi hevoseni kerran
ontumaan. Hyvä on! sanoin, nyt siis saan tietää, kumpi on oikea jumala.
Menin ensin erään loitsuvaimon luo, jotta tämä vanhan tavan mukaan
lukisi kipusanat ja parantaisi ratsuni. Hän lukikin ja minä maksoin
hänelle majavan nahan, totta kyllä, vain kesänahan. Mutta tosiaankaan
ei vanha jumala parantanut hevostani. Silloin menin sitte vanhan erakon
luo, joka asui Keveä vastapäätä metsässä. Ensin hän ei tahtonut lukea
rukousta hevoseni puolesta, mutta kun häntä vähän kovistin, luki hän
kuitenkin. Ja hänen rukouksensa kuului näin: »Kun herramme Kristus
meni aasin seljässä Jerusalemiin, rupesi hänen aasinsa ontumaan. Sen
näki Neitsyt Maaria. Hän lausui silloin nämä sanat: Poikani Jesus
Kristus, ratsusi ontuu. Kristus kuuli hänen sanansa ja lausui: Minun
rakas vanhempani, äitini! Se ontuu, koska sen jalka niukahti. — Minun
rakas poikani Jesus Kristus, käsken sinun pyhällä maineellasi ja sinun
tahdollasi, että sinun ratsusi paranisi.» Näin rukoili ukko, ja toisena
päivänä oli hevoseni jalka terve. Hirtettäköön minut metsänlaitaan,
jollei näin tapahtunut! Päätä nyt itse, Bozdurgán, kumpi jumala on
oikea jumala.
Sellaista hyödyllistä ja virkistävää puhelua ylläpitäen he saapuivat
suurkedolle, josta jo näkivät petshenegimetsään asti. Kedolla muuan
ratsumies tuli heitä vastaan.
— Kas, sieltä tulee Ekese, laulaja! — huusi Bozdurgán.
— Mistä lienee varastanut ratsun? — ihmetteli Omodé. Laulaja tunsi
heidät ja ohjasi hevosensa heitä kohden. Hämmästyksekseen Omodé pani
merkille, kuinka Jumala oli hänen velallistaan vienyt eteenpäin. Hän
istui kauniin, kiiltävän ratsun seljässä, jalassaan oli uudet saappaat,
hartioillaan rasvattu nahkavaippa, jollaista ratsumiehet siihen aikaan
käyttivät sadetta vastaan. Satulareppunsakin hän oli hyvin täyttänyt,
ja satulannupin vieressä kelletti paksumahainen leili.
Pomojen tapaan laski Ekese kätensä lanteille ja mittaili ylpeästi
Omodéta.
— Hei sinä, — sanoi hän sitte, — hyvä, että tapasin sinut täällä!
Tunnetko tietä Csongorádiin päin? Voiko nykyään kahlata poikki
Körtvélyesin järven?
— Voi, kohti suurta tammea. Mutta mitä sinä teet Csongorádissa?
— Csongorádin ispaanille on syntynyt poika, ja minä tulen sen
ristikummiksi, — sanoi Ekese. Sitte kannusti hän hevostaan ja hyvästiä
heittämättä nelisti tiehensä.
Entä koska annat rahani? — huusi Omodé hänen jälkeensä.
Mutta Ekese oli jo kaukana silloin.
— Hävytön valhe! — ärjäisi Omodé. — Hänkö tulisi Csongorádin ispaanin
kummiksi? Onko edes sellaista nylkyriä Csongorádissa, joka ottaisi
kummiksi tuon laulajalurjuksen? Jos rakastat minua, Bozdurgán, anna
tänne hevosesi rientääkseni hänen jälkeensä! Pyhän Benedekin nimessä
sanon, talvikintaat laitan itselleni hänen nahastaan.
Bozdurgán oli hyvä poika, mutta hän oli petshenegi. Ja petshenegi antaa
mieluummin lainaksi vaimonsa kuin hevosensa.
Kun he saapuivat metsään, valtasi Omodén suuri tyytymättömyys. Hän
huomasi jo selvästi, että matkansa oli turha. Petshenegit eivät
tarvinneet hänen tietojaan; koirankorvat olivat jo vainunneet, että
rouva Csanád vei Tiszalle ispaanin aarteet. Siitäkin oli ukko varma,
ettei Ekese rientänyt Csongorádiin, vaan Bödin satamaan. Petshenegit
lähettivät hänet vakoilemaan.