Iltamessun aikaan tapasi kaniikki tuomiokirkon edustalla Omodén.
— Pysähdy, herra, — sanoi ukko, — sillä sanon sinulle tärkeän uutisen.
Tiedä, että harhaileva soturi, jonka pehmitimme Harangodin rannalla,
ei ole mikään tavallinen saksalainen, vaan Marosvárin uusi ispaani.
Keven poikien kanssa kopeloimme läpikotaisin hänen satulalaukkunsa,
mutta emme löytäneet sieltä rahaa, vaan suuren sinetöidyn kirjeen
löysimme. Siinä on kirjoitettu, että tästä lähtien Diterik von Ramberg
on Marosvárin ispaani... Rouva Csanádin teini luki... Hän sanoi siinä
olevan Péter kuninkaan omakätisen nimikirjoituksenkin... Kun saimme
tämän tietää, juoksimme niin monelle haaralle kuin meitä oli miestä.
Mutta teini päästi saksalaisen ispaanin nuorista ja vei herran Sokean
Becsin luo. Becs herran leuka venyi pitkäksi, sillä hän oli varmasti
luullut itse tulevansa uudeksi ispaaniksi.
Omodé hyvästeli sitte lyhyesti kaniikin ja liittyi pariin nuoreen
mieheen, jotka hihkuen kompuroivat kadulla. Juopuneet miehet olivat
Sokean Becsin karitsoita. Kun suuri ispaani oli kuollut, ei kukaan
voinut pitää kurissa hänen henkivartijoitaan. He valtasivat Csanádin
viinikammion ja juopottelivat aamusta iltaan.
Meluavat miehet kulkivat eteenpäin, ja Márton jäi yksin hiljaiselle
kadulle. Yö oli musta ja lauha. Hän aikoi mennä tuomiokirkkoa kohti,
mutta lempeä, himmeä, punainen valo, joka loisti ispaanin palatsin
akkunasta, veti häntä puoleensa kuin yöperhosta. Márton pysähtyi kadun
varjoon ja katseli kauan akkunaa. Tiheän puurivin läpi voi nähdä osan
huonetta. Seiniä ja lakea peittivät punaiset verhot. Se mahtoi olla
hyvin pehmeä, tuoksuva naisen kammio.
Nyt kuului sieltä hiljaista, aivan hiljaista luutun näppäystä, sitte
lauloi matala naisääni hiljaa kuin uninen lintu olisi visertänyt. Sen,
joka elämässään kerrankin oli kuullut tämän verhotun, alakuloista
suloa täynnä olevan, kullalta heläjävän äänen, hänen täytyi tuntea
Angyikan ääni. Hän hyräili jotakin muodissa olevaa kreikkalaista
laulua, jossa oli puhe Lampsakosta. Niin paljon tukahdutettua tulta,
niin paljon kiihkeätä kaipausta, niin paljon toivotonta surumielisyyttä
oli laulussa kuin itse siinä syysilmassa, jota Márton huohottaen veti
keuhkoihinsa.
Polttava liekki leimahti silloin Mártonin sydämessä.
— Hän on minun, hän on minun, — mutisi hän, — elämäni hinnalla,
autuuteni hinnalla!
Muuan käsi laskeutui Mártonin olalle. Taszilló rovastin käsi.
— Jos näkösi pahentaa sinut, niin heitä pois silmäsi. Jos kuulosi
pahentaa sinut, niin vuodata lyijyä korviisi. Sillä totisesti sanon
minä sinulle: parempi on, että kadotat näkösi ja kuulosi, kuin että
avaat tien sieluusi pahalle.
* * * * *
Kun tuomiokirkon kellot kajahtivat, kutsuakseen pyhään aamumessuun
uskovaisia, oli kirkon eteisessä seisovan suuren ristinmerkin alla
polvistuneena karvamekkoinen katuja.
Se oli Márton kaniikki. Jo puoliyöstä asti oli hän siinä ollut
polvistuneena. Siitä asti hän tuskin oli liikahtanut. Kasvonsa painoi
hän ristillä riippuvan Vapahtajan jalkoihin ja näytti hartaasti
rukoilevan.
Katumuksen oli hänelle määrännyt hänen rippi-isänsä, Taszilló rovasti.
Edellisenä iltana oli hän ripittänyt Mártonin ja kun oli saanut kuulla
Harangodin seikkailun yksityiskohdat, oli hän puhunut hänelle:
— Olet rikkonut, poikani, mutta rikoksesi annetaan anteeksi. Vaikka
tapoitkin ihmisen, älköön hänen verensä tulko sinun pääsi päälle. Sinut
riivasi ylpeyden perkele. Luovu pahasta, nöyryytä itsesi tomuun asti
totisen Jumalan edessä ja minä päästän sinut synnistäsi.
— Olkoon niin, isäni, — vastasi Márton.
— Kun huomenaamulla jumalanpalvelus päättyy, täydennät sinä
nöyryytyksesi uskovaisten kokouksen edessä, sen jälkeen minä puhdistan
sinut synnistä Herran ruumiilla...
— Kiitän, isäni.
Nyt hän oli polvistuneena siellä kirkon eteisessä. — Hän tahtoi
rukoilla, mutta ei voinut. Ristin juurellakin synnilliset harhakuvat
häntä kiusasivat. Oikeastaan ei hän tietänyt sitäkään, missä oli.
Hänestä tuntui siltä kuin hän loikoilisi pehmeällä pilvivuoteella
ja sielunsa sulaisi, häviäisi suloiseen ajatukseen. Uudelleen eli
hän mielikuvissaan yhteisen matkansa jokaisen yksityiskohdan, ja
muisteleminen hurmasi häntä. Hän suuteli puuristiä eikä tietänyt,
mitä huulillaan kosketti. Toisinaan heräsi hänen tajuntansa, ja hän
teki epätoivoisia ponnistuksia tempautuakseen irti horroksista. Pari
minuuttia hän käsittämättä mutisi rukouksen tuttuja sanoja, mutta
sitte hän taas vajosi sateenkaaren väreissä loistavaan, polttavaan ja
huumaavatuoksuiseen usvaan...
Jumalanpalvelus päättyi. Tuomiokapitulin papit vetäytyivät pitkässä
parittaisessa rivissä kirkon eteiseen. Etumaisena asteli rovasti
lyhytvartinen nahkaruoska kädessään. Taszilló herra laski kätensä
Mártonin olalle.
— Nouse ylös, poikani!
Márton nousi pystyyn ja katseli harhailevin silmin ympärilleen,
aivankuin olisi syvästä unesta poukahtanut hereille. Pappien takana
tungeskeli suuri lauma uskovaisia.
Taszilló rovasti suuteli silloin ruoskaa ja ojensi sen nuorelle
kaniikille.
— Nöyryytä itsesi Herran nimessä, hurskaiden veljiesi
sielunvirkistykseksi.
Márton otti vaistomaisesti ruoskan käteensä, kaksi kirkonpalvelijaa
riisui hänen mekkonsa, niin että hän seisoi vyöhön asti alastomana
ristin juurella.
Harhaileva katseensa tapasi tällöin kahdet ihmiskasvot. Toiset olivat
saksalaisen ispaanin, Diterikin kasvot, toiset Angyikan. Molempien
kasvoista tuijotti peljästynyt silmäpari kaniikkia. Sekä saksalainen
että Angyika tunsivat heti Mártonin, ja kumpikin sai nyt vasta tietää,
että pusztan uros oli pappismies. Saksalaisen kasvoilla kuvastui häpeää
ja halveksumista, tytön kasvot taas saattoi lumivalkeiksi tuskallinen
pettymys.
Kun Márton kaniikki näki edessään sen ainoan naisen, jota hän rakasti,
ja sen ainoan miehen, jota hän vihasi, hypisteli hän ruoskaa kädessään
ja heitti sen sitte Taszilló rovastin jalkojen eteen.
— En halua! — sanoi hän hiljaa.
Papit katsoivat kauhistuneina toisiinsa.
— Mitä sanot, poikani? — kysyi Taszilló synkän tyynesti.
— En halua! — toisti Márton, tällä kertaa jo kuuluvalla äänellä.
Kuolemanhiljaisuus syntyi eteisessä. Rovasti sulki hetkeksi silmänsä.
Sitte hän puhui kylmästi:
— Sitokaa kapinoitsija!
Kirkonpalvelijasta, joka hyökkäsi Mártonin kimppuun, tuntui siltä
kuin kauhea rautavasara iskisi häntä päähän, maailma musteni hänen
silmissään ja hän kaatui seljälleen eteisen lattiakivelle.
Márton seisoi ristin alla vyöhön asti alastomana, vihan vääntämin
huulin, uhmaavana ja raivokkaana, taisteluun ja kuolemaan valmiina.
Hänet voidaan taittaa, mutta ei taivuttaa. Hän oli hirvittävä kuin
viimeiseen ponnistukseen valmistuva petoeläin ja majesteetillinen kuin
pakanain sodanjumala.
— Älkää koskeko! — sanoi Taszilló rovasti. — Viekää tyrmään.
Márton huomasi, ettei kukaan aio kohottaa kättään häntä vastaan, ja hän
seurasi vapaaehtoisesti vanginvartijaa.