Erdélyin rajavuorilta päin, jossa Töhötömin jälkeläiset, Bajna ja Baja
olivat silloin hallitsijoina, nousi aurinko veripunaisena. Marosin
papit ja munkit katsoivat kalpeina toisiinsa; he tunsivat, että kauhea
vihuri oli tulossa. He eivät uskaltaneet tästä puhua, sillä he eivät
enää epäilleet, että Gellért piispan ennustamat kovat koetuksen ajat
olivat saapuneet.
Kaikki oli muuttunut; kaikki. Hartaat uskovaiset jäivät pois
temppelistä tulta vartioimaan, mutta tilapäisuskoiset polvistuivat
siellä alttarin edessä, huomattavalla hartaudella lyöden rintoihinsa.
Kirkkojen ovien edessä maleksi vieraita, hehkuvakatseisia, peljättäviä
olentoja. Ulkoa kesäasunnoilta, majapaikoilta, kalastajamökkien luota
ja metsästäjien keskuudesta kuului kuhinaa ja suhinaa, ikäänkuin
mehiläisyhteiskunta valmistuisi parveilemaan. Yöaikaan kuului
tasangolta uhkaava äänten sorina. Tuomiokirkon tornista saattoi nähdä
salaperäisten varjojen kiitävän pusztalla vartiotulelta vartiotulelle.
Sen ohella saapui maalaiskirkkoherroilta yhtämittaa valituksia
kansanyllyttäjiä ja maata jakavia kiillottajia vastaan. Vieraita
henkilöitä kulki asunnolta asunnolle, viekkaita, iloisia vekkuleita,
jotka hyvin osasivat kansan kieltä. Viinileili kädessä ne tervehtivät
jokaista, puristivat palvelijainkin kättä ja lupasivat bellusilaisen
Valan nimessä uuden maanjaon ja vapaan metsästysoikeuden. Paikoin
bellusilaiset lähettiläät kokosivat kansan pappien maille ja
merkitsivät siellä tarkasti muistiin, kuinka paljon laidunta ja kuinka
monta auranalaa maata kukin vaati itselleen.
Samoinkuin toitottavat torvenäänet ilmoittavat myrskyn tuloa, samoin
rutenilaiselta rajalta saapuvat sanomat julistivat maan hurjaa
kuohuntaa. András ja Levente, ulkomailla maanpaossa olevat Arpádin
jälkeläiset, kokoavat armeijaa vuoristossa. He tulevat, he tulevat!
He peittävät taivaan liekkeihin ja pesevät verellä läänitykseksi
muuttuneen maan häpeän. He tuovat takaisin vanhan lain, vanhan maineen,
ja lakaisevat maasta vieraan roskan. Tulevat, hei tulevat!
Monet silmät kääntyivät pohjoiseen tutkien tien tomua ja monet kädet
tarttuivat miekan kahvaan.
Pari päivää sen jälkeen kuin Márton oli lähtenyt rajalle, alkoi
Marosvárin alapuolelle kokoontua suurin joukoin Tiszan seutulaisia ja
erdélyiläisiä herroja, jotka Vata oli kutsunut neuvotteluihin.
Kaikki tulivat suurin, asestetuin saattojoukoin, ja ennen pitkää
peittivät heidän telttansa kentän Marosin toisella puolella. Joka
päivä aamumessun jälkeen neuvottelivat herrat leirissään, hevosen
seljässä istuen. Heidän seurassaan oli pari linnanispaania ja useita
kuninkaan miehiä. Kiihkeä puheenkohina kuului silloin kaupunkiin, ja
usein näytti siltä kuin väittely kääntyisi veriseen yhteentörmäykseen
heidän välillään. Yhteen viikkoon he eivät voineetkaan päästä mihinkään
tulokseen, mutta sillä välin heidän lukunsa yhä lisääntyi. He odottivat
ratkaisevaa sanaa Gyulán pojilta ja Vata herralta, jotka huhun mukaan
jo olivat matkalla Marosvária kohti.
Päivällä häiritsi alituinen hevosenhirnunta ja torventoitotus
luostarien hiljaisuutta, yöllä taas laulu ja kanteleensoitto. Hyvää
Fülöp apottia suututtikin heidän käytöksensä, ja sunnuntaisaarnoissaan
hän jyrisevällä äänellä pauhasi viinistä juopuvia ja laululla
huvittelevia. Kun hän vielä puhui, kulki alttarin edessä seisovien
herrojen kesken tieto, että ulkona kirkon pihalla on nähtävänä
sellainen kurjenuntuvainen ratsu, jonka vertainen ei vielä koskaan
ollut juonut Marosin vettä. Tämän johdosta kaikki yksitellen poistuivat
kirkosta. Fülöp isä sisällä uhkasi leiriä Sodoman kohtalolla; herrat
taas ulkona sillä aikaa suurella ihastuksella taputtivat kaunista
ratsua kaulalle ja asiantuntevasti katselivat sen jalkoja.
— Ah, voi minua, — huusi silloin benediktiniläinen apotti pyhässä
vihassaan repäisten kaapunsa rinnalta kahtia, — voi minua, jonka
täytyy julistaa Jumalan sanaa sellaisille, jotka hevosia ja talleja
lukuunottamatta eivät ymmärrä mitään!
On huomattava, että Fülöp herra sanoi tämän latinaksi, hänen vieressään
polvistuva tulkki käänsi sen sitte, jotta kansa tietäisi, miksi pyhä
isä on vihoissaan.
Puheenaolevan kurjenkarvaisen ratsun seljässä istui sama bellusilainen
Vata, jota Tiszan herrat silloin kunnioittivat päällikkönään.
Arpád herttuain puolue leirissä vahvistui suuresti Vatan saavuttua.
Tämä sankari, järkevä ja kaikkien suosima suurherra vastasi yksinään
kokonaista sotajoukkoa. Hän oli ruskeakasvoinen, tulisilmäinen, hoikka,
kaunis mies. Hän oli horjumattoman rohkean miehen maineessa, mutta
osasi sen ohessa koristella puheensa kuin vain harvat kirkolliset
tohtorit. Neuvotteluissa hän aina säilytti leikillisen iloisuutensa,
silloinkin kun hänen vastustajansa kiukusta puhisivat. Hauskoilla sanan
parsillaan ja ratsastajaelämästä otetuilla sattuvilla vertauksillaan
hän voitti epäröivät puolelleen paremmin kuin toiset pitkällä
sanatulvallaan.
Koska hän suurherran arvostaan huolimatta puristi tavallistenkin
ihmisten kättä, joita hän sanoi unkarilaisiksi veriheimolaisikseen,
niin nuo köyhät ihmiset olivat valmiita menemään vaikka tuleen hänen
puolestaan.
Nyt odotettiin enää ainoastaan erdélyiläisiä unkarilaisia, Bajaa ja
Bajnaa leiriin. Oli itsestään selvä asia, että nuo jäykät Gyulán pojat
liittyvät Arpádeihin. He olivat jaloa Töhötöm päällikön verta eikä
heidän unkarilainen kopeutensa sallinut heidän herranaan kunnioittaa
venezialaista seikkailijaa, joka italialaisen mallin mukaan järjestetyn
palatsivallankumouksen avulla oli Istvánin henkivartijakapteenista
tullut Unkarin kuninkaaksi. He eivät koskaan alistuneet Péterin
alamaisiksi, vaan elivät, siitä alkaen kuin venezialainen painoi
päähänsä kruunun, vapaina herroina vuorillaan.
Suuri kiihtymys, joka silloin tulistutti ilmaa, ulotti pian laineensa
tuomiokapitulin kouluunkin. Eräs Marót niminen papinkokelas viritti
lauluharjoituksen jälkeen toveriensa suureksi ihastukseksi unkarilaisen
laulun. Joltakin kiertävältä laulajalta hän lienee oppinut laulun, joka
ylisti maanvalloittajia pakanoita. Kunnon laulumestari Walter suuttui
tästä jumalattomuudesta niin suuresti, että löi nuorukaista.
Türjen sukua olevan Marótin kuuma veri syöksähti silloin kasvoihin ja
hän iski viulunsa kappaleiksi kunnon laulumestarin päähän. Taszilló
rovasti masensi silloin säälimättömällä ankaruudella kapinoitsevan.
Hän ruoskitutti hänet verille ja suljetutti kirkon alla olevaan
tyrmään; samalla hän julistutti koulussa ja tuomiokapitulissa, että
unkarinkielinen puhelu (ritus gentium) ja kansanlaulujen laulaminen
(falsae fabulae rusticorum) oli ruoskimisen uhalla kielletty.
Tästä kaikesta ei Gellért piispa tietänyt mitään. Hän ei silloin
enää oikeastaan elänyt maallista elämää, vaan aamuun asti kestävissä
rukouksissa pyysi Herraa poistamaan kristinuskon nuorta laihoa uhkaavan
myrskyn.
Riitelevät herrat tulivat sitte odottamatta yksimieliseen päätökseen.
Saapui nimittäin leiriin luotettavia lähettiläitä, jotka toivat
kauhistuttavan sanoman: venezialainen Péter oli houkutellut ansaan
Bajan ja Bajnan ja hirttänyt Töhötömin jälkeläiset kuin jotkut
maantierosvot.
Tämän johdosta suuri melu yhtäkkiä taukosi; koko leiriin levisi
kuolemanhiljaisuus.
Bellusilainen Vata puhkesi kokouksessa ensiksi puhumaan. Ratsullaan
hän karautti leiripaikan keskelle, tempasi käteensä terävän, käyrän
miekkansa ja huusi jylisevällä äänellä:
— Venezialainen Péter ei ole minun kuninkaani. Jos täällä on yhtään
urosta, joka herranaan kunnioittaa isänmaatonta kulkuria, hän mitelköön
miekkaa kanssani.
Hän toisti kolme kertaa vaatimuksensa, mutta ispaanien ja suurherrain
joukosta ei yksikään silloin tunnustanut itseään kuninkaan mieheksi.
Toisena päivänä oli vain tyhjä leirin sija jäljellä kentällä. Yöllä
kiskoivat he irti telttapuunsa, ja aamulla tuo monen kirjava armeija
lähti liikkeelle ja kulki pohjoista kohti. Uhkaavasti kirkuen,
kiivaasti kiirehtien, matkallaan yhä uusia parvia itseensä liittäen
he muuttavien villihanhien tapaan kiidättivät Abaujta kohti, jossa jo
silloin veripunaisina loistivat Endrén ja Leventen leirin vartiotulet.
Mutta aamun sarastaessa rikkoi kaupungin hiljaisuuden kauhea tappelun
melske ja karjunta, ikäänkuin tuhat nälkäistä sutta taatelisi toisiaan
kaduilla. Sokean Becsin karitsoista teki noin sataviisikymmentä
kapinan, tappoi upseerinsa, karkasi kaupungista ja liittyi Vatan
poistuvaan joukkoon.
Iltapäivällä linnanmuurilta tähystelevät ihmiset näkivät mustia
savupatsaita pohjoisella ilmanrannalla.
— Tömpösin luostari palaa! — sanoivat he.
Sitte vasemmalla kädellä näkyi vielä yksi, oikealla kädellä kaksi
kaukaisempaa savupilveä. Jokainen pilvi merkitsi yhden kirkon häviötä.
Taszilló rovasti soitatti silloin kelloja kutsuakseen uskovaisia
nöyrään rukoukseen.
Mutta Gellért piispa ilmestyi odottamatta tuomiokapituliin ja
käski laittamaan kuntoon hänen matkavaununsa. Hän aikoi mennä
Székesfehérváriin kuninkaan puheille.
Silloin saapui Márton kaniikki Angyikan keralla.