I.

Erdélyin rajavuorilta päin, jossa Töhötömin jälkeläiset, Bajna ja Baja

olivat silloin hallitsijoina, nousi aurinko veripunaisena. Marosin

papit ja munkit katsoivat kalpeina toisiinsa; he tunsivat, että kauhea

vihuri oli tulossa. He eivät uskaltaneet tästä puhua, sillä he eivät

enää epäilleet, että Gellért piispan ennustamat kovat koetuksen ajat

olivat saapuneet.

Kaikki oli muuttunut; kaikki. Hartaat uskovaiset jäivät pois

temppelistä tulta vartioimaan, mutta tilapäisuskoiset polvistuivat

siellä alttarin edessä, huomattavalla hartaudella lyöden rintoihinsa.

Kirkkojen ovien edessä maleksi vieraita, hehkuvakatseisia, peljättäviä

olentoja. Ulkoa kesäasunnoilta, majapaikoilta, kalastajamökkien luota

ja metsästäjien keskuudesta kuului kuhinaa ja suhinaa, ikäänkuin

mehiläisyhteiskunta valmistuisi parveilemaan. Yöaikaan kuului

tasangolta uhkaava äänten sorina. Tuomiokirkon tornista saattoi nähdä

salaperäisten varjojen kiitävän pusztalla vartiotulelta vartiotulelle.

Sen ohella saapui maalaiskirkkoherroilta yhtämittaa valituksia

kansanyllyttäjiä ja maata jakavia kiillottajia vastaan. Vieraita

henkilöitä kulki asunnolta asunnolle, viekkaita, iloisia vekkuleita,

jotka hyvin osasivat kansan kieltä. Viinileili kädessä ne tervehtivät

jokaista, puristivat palvelijainkin kättä ja lupasivat bellusilaisen

Valan nimessä uuden maanjaon ja vapaan metsästysoikeuden. Paikoin

bellusilaiset lähettiläät kokosivat kansan pappien maille ja

merkitsivät siellä tarkasti muistiin, kuinka paljon laidunta ja kuinka

monta auranalaa maata kukin vaati itselleen.

Samoinkuin toitottavat torvenäänet ilmoittavat myrskyn tuloa, samoin

rutenilaiselta rajalta saapuvat sanomat julistivat maan hurjaa

kuohuntaa. András ja Levente, ulkomailla maanpaossa olevat Arpádin

jälkeläiset, kokoavat armeijaa vuoristossa. He tulevat, he tulevat!

He peittävät taivaan liekkeihin ja pesevät verellä läänitykseksi

muuttuneen maan häpeän. He tuovat takaisin vanhan lain, vanhan maineen,

ja lakaisevat maasta vieraan roskan. Tulevat, hei tulevat!

Monet silmät kääntyivät pohjoiseen tutkien tien tomua ja monet kädet

tarttuivat miekan kahvaan.

Pari päivää sen jälkeen kuin Márton oli lähtenyt rajalle, alkoi

Marosvárin alapuolelle kokoontua suurin joukoin Tiszan seutulaisia ja

erdélyiläisiä herroja, jotka Vata oli kutsunut neuvotteluihin.

Kaikki tulivat suurin, asestetuin saattojoukoin, ja ennen pitkää

peittivät heidän telttansa kentän Marosin toisella puolella. Joka

päivä aamumessun jälkeen neuvottelivat herrat leirissään, hevosen

seljässä istuen. Heidän seurassaan oli pari linnanispaania ja useita

kuninkaan miehiä. Kiihkeä puheenkohina kuului silloin kaupunkiin, ja

usein näytti siltä kuin väittely kääntyisi veriseen yhteentörmäykseen

heidän välillään. Yhteen viikkoon he eivät voineetkaan päästä mihinkään

tulokseen, mutta sillä välin heidän lukunsa yhä lisääntyi. He odottivat

ratkaisevaa sanaa Gyulán pojilta ja Vata herralta, jotka huhun mukaan

jo olivat matkalla Marosvária kohti.

Päivällä häiritsi alituinen hevosenhirnunta ja torventoitotus

luostarien hiljaisuutta, yöllä taas laulu ja kanteleensoitto. Hyvää

Fülöp apottia suututtikin heidän käytöksensä, ja sunnuntaisaarnoissaan

hän jyrisevällä äänellä pauhasi viinistä juopuvia ja laululla

huvittelevia. Kun hän vielä puhui, kulki alttarin edessä seisovien

herrojen kesken tieto, että ulkona kirkon pihalla on nähtävänä

sellainen kurjenuntuvainen ratsu, jonka vertainen ei vielä koskaan

ollut juonut Marosin vettä. Tämän johdosta kaikki yksitellen poistuivat

kirkosta. Fülöp isä sisällä uhkasi leiriä Sodoman kohtalolla; herrat

taas ulkona sillä aikaa suurella ihastuksella taputtivat kaunista

ratsua kaulalle ja asiantuntevasti katselivat sen jalkoja.

— Ah, voi minua, — huusi silloin benediktiniläinen apotti pyhässä

vihassaan repäisten kaapunsa rinnalta kahtia, — voi minua, jonka

täytyy julistaa Jumalan sanaa sellaisille, jotka hevosia ja talleja

lukuunottamatta eivät ymmärrä mitään!

On huomattava, että Fülöp herra sanoi tämän latinaksi, hänen vieressään

polvistuva tulkki käänsi sen sitte, jotta kansa tietäisi, miksi pyhä

isä on vihoissaan.

Puheenaolevan kurjenkarvaisen ratsun seljässä istui sama bellusilainen

Vata, jota Tiszan herrat silloin kunnioittivat päällikkönään.

Arpád herttuain puolue leirissä vahvistui suuresti Vatan saavuttua.

Tämä sankari, järkevä ja kaikkien suosima suurherra vastasi yksinään

kokonaista sotajoukkoa. Hän oli ruskeakasvoinen, tulisilmäinen, hoikka,

kaunis mies. Hän oli horjumattoman rohkean miehen maineessa, mutta

osasi sen ohessa koristella puheensa kuin vain harvat kirkolliset

tohtorit. Neuvotteluissa hän aina säilytti leikillisen iloisuutensa,

silloinkin kun hänen vastustajansa kiukusta puhisivat. Hauskoilla sanan

parsillaan ja ratsastajaelämästä otetuilla sattuvilla vertauksillaan

hän voitti epäröivät puolelleen paremmin kuin toiset pitkällä

sanatulvallaan.

Koska hän suurherran arvostaan huolimatta puristi tavallistenkin

ihmisten kättä, joita hän sanoi unkarilaisiksi veriheimolaisikseen,

niin nuo köyhät ihmiset olivat valmiita menemään vaikka tuleen hänen

puolestaan.

Nyt odotettiin enää ainoastaan erdélyiläisiä unkarilaisia, Bajaa ja

Bajnaa leiriin. Oli itsestään selvä asia, että nuo jäykät Gyulán pojat

liittyvät Arpádeihin. He olivat jaloa Töhötöm päällikön verta eikä

heidän unkarilainen kopeutensa sallinut heidän herranaan kunnioittaa

venezialaista seikkailijaa, joka italialaisen mallin mukaan järjestetyn

palatsivallankumouksen avulla oli Istvánin henkivartijakapteenista

tullut Unkarin kuninkaaksi. He eivät koskaan alistuneet Péterin

alamaisiksi, vaan elivät, siitä alkaen kuin venezialainen painoi

päähänsä kruunun, vapaina herroina vuorillaan.

Suuri kiihtymys, joka silloin tulistutti ilmaa, ulotti pian laineensa

tuomiokapitulin kouluunkin. Eräs Marót niminen papinkokelas viritti

lauluharjoituksen jälkeen toveriensa suureksi ihastukseksi unkarilaisen

laulun. Joltakin kiertävältä laulajalta hän lienee oppinut laulun, joka

ylisti maanvalloittajia pakanoita. Kunnon laulumestari Walter suuttui

tästä jumalattomuudesta niin suuresti, että löi nuorukaista.

Türjen sukua olevan Marótin kuuma veri syöksähti silloin kasvoihin ja

hän iski viulunsa kappaleiksi kunnon laulumestarin päähän. Taszilló

rovasti masensi silloin säälimättömällä ankaruudella kapinoitsevan.

Hän ruoskitutti hänet verille ja suljetutti kirkon alla olevaan

tyrmään; samalla hän julistutti koulussa ja tuomiokapitulissa, että

unkarinkielinen puhelu (ritus gentium) ja kansanlaulujen laulaminen

(falsae fabulae rusticorum) oli ruoskimisen uhalla kielletty.

Tästä kaikesta ei Gellért piispa tietänyt mitään. Hän ei silloin

enää oikeastaan elänyt maallista elämää, vaan aamuun asti kestävissä

rukouksissa pyysi Herraa poistamaan kristinuskon nuorta laihoa uhkaavan

myrskyn.

Riitelevät herrat tulivat sitte odottamatta yksimieliseen päätökseen.

Saapui nimittäin leiriin luotettavia lähettiläitä, jotka toivat

kauhistuttavan sanoman: venezialainen Péter oli houkutellut ansaan

Bajan ja Bajnan ja hirttänyt Töhötömin jälkeläiset kuin jotkut

maantierosvot.

Tämän johdosta suuri melu yhtäkkiä taukosi; koko leiriin levisi

kuolemanhiljaisuus.

Bellusilainen Vata puhkesi kokouksessa ensiksi puhumaan. Ratsullaan

hän karautti leiripaikan keskelle, tempasi käteensä terävän, käyrän

miekkansa ja huusi jylisevällä äänellä:

— Venezialainen Péter ei ole minun kuninkaani. Jos täällä on yhtään

urosta, joka herranaan kunnioittaa isänmaatonta kulkuria, hän mitelköön

miekkaa kanssani.

Hän toisti kolme kertaa vaatimuksensa, mutta ispaanien ja suurherrain

joukosta ei yksikään silloin tunnustanut itseään kuninkaan mieheksi.

Toisena päivänä oli vain tyhjä leirin sija jäljellä kentällä. Yöllä

kiskoivat he irti telttapuunsa, ja aamulla tuo monen kirjava armeija

lähti liikkeelle ja kulki pohjoista kohti. Uhkaavasti kirkuen,

kiivaasti kiirehtien, matkallaan yhä uusia parvia itseensä liittäen

he muuttavien villihanhien tapaan kiidättivät Abaujta kohti, jossa jo

silloin veripunaisina loistivat Endrén ja Leventen leirin vartiotulet.

Mutta aamun sarastaessa rikkoi kaupungin hiljaisuuden kauhea tappelun

melske ja karjunta, ikäänkuin tuhat nälkäistä sutta taatelisi toisiaan

kaduilla. Sokean Becsin karitsoista teki noin sataviisikymmentä

kapinan, tappoi upseerinsa, karkasi kaupungista ja liittyi Vatan

poistuvaan joukkoon.

Iltapäivällä linnanmuurilta tähystelevät ihmiset näkivät mustia

savupatsaita pohjoisella ilmanrannalla.

— Tömpösin luostari palaa! — sanoivat he.

Sitte vasemmalla kädellä näkyi vielä yksi, oikealla kädellä kaksi

kaukaisempaa savupilveä. Jokainen pilvi merkitsi yhden kirkon häviötä.

Taszilló rovasti soitatti silloin kelloja kutsuakseen uskovaisia

nöyrään rukoukseen.

Mutta Gellért piispa ilmestyi odottamatta tuomiokapituliin ja

käski laittamaan kuntoon hänen matkavaununsa. Hän aikoi mennä

Székesfehérváriin kuninkaan puheille.

Silloin saapui Márton kaniikki Angyikan keralla.

Pakanoita · 第 30 / 49 题