Kun he matkansa viimeisenä päivänä jo olivat jättäneet petshenegimaan,
sattui heille vaarallinen seikkailu.
Harangodin rannalla tuli heitä vastaan pieni matkajoukko. Raskaista,
suurista ratsuistakin jo näki, että he olivat lännen maista.
Ratsastajina oli kolme pappismiestä ja yksi asestettu soturi, jota
kaksi palvelijaa seurasi.
Soturi oli kantapäihin asti verhottu teräslankapukuun, hänen tavattoman
suurta ratsuaankin peitti huopahaarniska. Teräskypärinsä oli hän suuren
kuumuuden vuoksi kiinnittänyt satulannuppiin, pörröistä, keltaista
tukkaansa peitti nahkalakki. Hänen mahdottoman suurta keihästään kantoi
toinen palvelija hänen jäljessään. Soturi teki ylhäisen, voimakkaan ja
ylpeän taistelijan vaikutuksen. Muuten oli hän hyvin kaunis nuori mies.
Nähtävästi saksalainen oli yksi noita kierteleviä sotureita, joita
jo István kuningas oli suurin joukoin kutsunut maahan. Péter
kuningaskin suosi muukalaisia, mutta sitä murhaavampaa vihaa
tunsivat heitä kohtaan unkarilaiset herrat. Vaikka kulkurit olivat
enimmäkseen saksalaisia, eivät he katsoneet kuuluvansa mihinkään
kansallisuuteen, vaan palkan takia taistelivat mielellään omaakin
rotuaan vastaan. Usein he rikkoivat vieraanvaraisuutta vastaan ja
hurjalla käytöksellään loukkasivat tyyniä ja arvokkaita pusztan
asukkaita. Uskonasioissa olivat he kovin suvaitsemattomia, ja jos
heistä olisi riippunut, olisivat he vanha-uskolaiset vaimoineen ja
lapsineen ilman muuta surmanneet. Kuitenkin he itsekin vain nimeltä
olivat uusi-uskolaisia; lähimäisenrakkaudesta ja nöyryyden opista oli
heillä kovin yksipuolinen käsitys. Heidän uskontonsa oli oikeastaan
vain taikauskoista epäjumalanpalvelusta, jonka he kohdistivat jonkun
sotamaineessa olevan pyhimyksen muistolle. Suureksi osaksi olivat he
päättäviä taistelijoita, mutta heidän sotatapansa oli aina vain raakaa
nahikoimista. Heille sota ei ollut välikappale, vaan päämaali, ja
voimiaan koetellakseen he mukiloivat toisiaankin teillä ja taipaleilla.
Se, joka heistä oli useimmat miehet pudottanut satulasta, oli etevin
miekkonen. Sotakurista he eivät piitanneet mitään eivätkä kyenneet
joukkoja johtamaan. Sotatieteen oikea oppikoulu oli Volgan rantama;
kovassa kurissa pidettyjä ja yhtenäisesti johdettuja joukkoja, jotka
sieltä tulivat, eivät länsieuroppalaiset koskaan voineet vastustaa.
Hunnit ja myöhemmin unkarilaiset olivat voittamattomia niin kauan kuin
pysyivät uskollisina isiensä sotatavalle. Kaksisataa vuotta myöhemmin
taas tatarit samalla sotataidolla valloittivat Unkarin, joka sotataito
kerran teki kauhistuttavaksi Arpádin armeijan.
Kun kaksi joukkuetta kohtasi toisensa, karautti Omodé varovaisuuden
vuoksi edelle ja kunnioittavasti tervehti vieraita par vobiscum'illa.
Papit pysähdyttivät ukon ja kyselivät tietä Marosváriin.
Kuljeksivan soturin katse osui Angyikaan. Sellaisen ihmisen lailla,
joka aina panee täytäntöön, mitä mieleensä juolahtaa, seisahtui hän
poikittain tielle, pakottaen Mártonin joukonkin pysähtymään. Márton
ohjasi kiireesti hevosensa Angyikan ja saksalaisen väliin.
— Mitä haluat? — kysyi hän latinaksi.
Saksalainen vastasi hänelle vieraalla kielellä eikä kumpikaan
ymmärtänyt toinen toistaan. Keihästä kantava nuorukainen lienee ollut
rajaseutujen saksalainen, hän ymmärsi unkaria ja rupesi herransa
tulkiksi.
— Minun sankariherraani, — sanoi nuorukainen, — velvoittaa asemansa
kunnioittamaan kauniita naisia. Hän tahtoo siis tietää, ansaitseeko
sinun naisesi kunnioitusta, ja vaatii häntä kohottamaan huntuaan.
— Jos herrasi on kristitty pyhiinvaeltaja, — vastasi Márton, — niin
menköön hän Herran nimessä tiehensä älköönkä loukatko niiden tytärtä,
joiden viinistä hän on juopunut.
Palvelija huudahti suuttuneena.
— Ja sinä, hullu, uskot, että minä rohkenen sanoa sen herralleni?
Tiedä, että tämä on herra Diterik von Ramberg, joka on kuuluisa siitä,
että hän puhuu hitaasti ja iskee nopeasti.
Saksalaista herraa nähtävästi jo kyllästytti puhelu ja härjän mylvinän
kaltaisella äänellä hän antoi jonkun käskyn palvelijalle. Nuorukainen
naurahti.
— Tiedätkö, mitä Diterik herra sanoo? Jollet heti näytä naisesi
kasvoja, on hän riisuva hänet puolialasti.
Tämän sanottuaan nuorukainen kumartui Angyikaa kohti ja tempaisi hunnun
hänen kasvoiltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo horjahti
satulassa ja pää halkaistuna koristen putosi maahan... Márton ei oikein
itsekään tietänyt, kuinka kaikki tapahtui. Antoiko Omodé hänen käteensä
bulgarilaisen nuijan vai kiskaisiko hän sen itse ukon kädestä? Kun hän
kauhealla voimalla iski nuorukaista korvanjuureen, huusi hän kuohuvalla
vihalla: Hei, sinä koira!
Kaikki tämä tapahtui salamannopeasti.
Rautamies mylvähti, tempaisi sitte vitjoissa riippuvasta tupesta
sotakirveen ja iski kipinöivällä kiukulla Mártonia kohti. Ensimäisen
iskun kaniikki suisti nuijansa rautavarrella. Toista kertaa ei soturi
enää voinut, iskeä, sillä kun Omodé huomasi, että asia kääntyi
vakavaksi, heitti hän takaapäin saksalaisen niskaan karvalassonsa ja
tempaisi mahtavalla nykäisyllä hänet alas ratsultaan. Soturi kiemurteli
maassa tukahtumaisillaan ja röhisten tietämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut, mutta siitä huolimatta hän lujalla voimalla puolustautui.
Angyikan neekeripalvelija juoksi pakoon, samoin vieraat papitkin.
Toinen saksalainen palvelija katseli ääneen itkien herransa kaatumista,
mutta ei uskaltanut lähestyä.
Keven miehet heittivät saksalaisen päähän päällisvaippansa ja riensivät
sitte vääntämään hänen kädestään tapparaa. Pitkään aikaan he eivät
kyenneet häntä voittamaan; rautamies ravisti heitä ilmassa kuin karhu
karvassaan riippuvia koiria. Omodé kiristi silloin silmukkaansa, soturi
alkoi vavahdella ja hellitti hervahtuneesta kädestään aseen.
— Älä lyö! — huusi Omodé, kun näki veitsen toisen nuorukaisen kädessä.
— Elävän karhun viemme Becs herralle ja varmasti saamme siitä ämpärin
viiniä.
Keveläiset sitoivat tainnuksiin menneen soturin ja heittivät hevosen
selkään kuin jauhosäkin. Pieni joukko jatkoi sitte matkaansa. Mutta
Omodé tarkasti ensin maahan lyötyä miestä. Se oli jo silloin mennyttä,
vain jalka vielä vähän vavahteli.
— Tälle antoi kaniikkiherrani viimeisen voitelun, — sanoi ukko.