Päivän levon jälkeen lähti Ajtonyin tytär saattajineen matkalle
Marosvária kohti. Konstantinopolista tulevien palvelijain lisäksi vain
kolme keveläistä palvelijaa telttaa kuljettavine hevosineen saattoi
matkustajia.
Kuta kauemmaksi he ehtivät kauhealla Keven hieta-aavikolla, sitä
enemmän ahdisti Angyikan sydäntä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt
isänmaataan ja kuvitteli sitä nyt sellaiseksi, millaiselta se ensi
silmäyksellä näytti. Lentohiekkakummut ja syvät onkalot, alastomat
hiekkakentät ja kauheat repeämät vaihtelivat keskenään. Ei missään
pensasta, ei puuta. Maaäiti on kuollut; tomullaan leikkivät synkät
tuulet.
Ajtonyin tytär oli lapsuudestaan asti elänyt kultaisessa
Konstantinopolissa, Porfyripalatsin hovinaisten joukossa. Maailman
pääkaupungissa hengitti hän täysin siemauksin vaipuvan kulttuurin
kulta-usvaista, huumaavaa ilmaa. Puolibarbarilapsen ruumiista,
sielusta tuli Byzantiumin tytär, ja hänen sielussaan kehittyivät
byzantinilaiset toiveet. Niinkuin auringonkukka kääntyy loistavaa
tähteään kohti, niin hänen unelmansakin kääntyivät luottavalla
hartaudella suuren Konstantinon satulinnan sisäpalatseja kohti. Hänkin
tahtoi tulla ylhäiseksi hovinaiseksi. Sellaiseksi, joka välkkyvässä
kirjomanttelissaan esiintyy Pyhän Stefanin temppelin naisten
pylvästössä, josta hänen majesteettinsa Augusta katselee hippodromin
silmiä huikaisevia leikkejä. Hänkin tahtoi viehättävällä rohkeudella
pujotteleida milliariumin kivitunneleissa, joissa puhe häipyy
kohteliaaksi kuiskaukseksi ja joissa hyvä käytös vaatii hymyn huulilta
katoamaan. Hän tahtoi iltahämärässä soudella matoilla sisustetulla
aluksella Marmorimeren peilikirkkaalla pinnalla, hyvänhajuisiin
patjoihin nojautuen, teeskennellystä uupumuksesta huokuvin povin.
Hän tahtoi heittäytyä sateenkaaren värisiin pyörteisiin, jotka
tuntemattomat voimat hänen tielleen synnyttivät.
Konstantinopolilainen muotinainen istui nyt nopeasti juoksevan
unkarilaisen hevosen seljässä ja häpeissään katseli autiota aroa.
Sekin kiusasi tyttöä, ettei hänen saattajansa nähtävästi hänestä
välittänyt. Márton ratsasti aina lähdöstä asti nuolenkantaman matkan
joukon edellä tietä tarkastellen. Karkoittaakseen alakuloisuuttaan
kutsui Angyika Omodén rinnalleen.
— Sinun herrasi pitää kyllä huolta turvallisuudestamme, mutta
viihtymyksestämme hän välittää jotenkin vähän. Mikä on tuon omituisen
miehen nimi?
— Mártoniksi häntä sanotaan.
Tämä lyhyesti viskattu vastaus hämmästytti tyttöä. Kreikkalaiset
palvelijat alottavat aina vastauksensa sanoilla: Jos minulla on lupa
elää ja puhua...
— Minkälaista sukua hän on? Minkälainen arvo hänellä on unkarilaisten
keskuudessa?
Mutta Omodé oli tällä kertaa harvasanaisempi kuin tavallisesti.
— En luule, että Márton herra olisi mielissään, jos tästä puhuisin.
— Mutta voit kuitenkin sanoa, miksi hän ei kanna aseita. Teidän
luonanne kulkevat palvelijatkin miekka vyöllä.
— Toimensa kieltää, — sanoi ukko.
Angyika hyväksyi tämän vastauksen. Jo silloin saapui taajaan
Konstantinopoliin pyhälle haudalle vaeltavia frankkilaisia joukkoja,
joiden johtajia kreikkalaiset (frankkien barbarisella arvonimellä)
sanoivat kreiveiksi ja joilla narrimaisista narrimaisimmat
päähänpistot eivät olleet tavattomia. Sattuipa sellainenkin kreivi,
joka loistavissa aseissa, mutta paljain jaloin suoritti Jerusalemin
matkan. Kreiviksi nimitetyt ihmiset saattoivat kaikkialla, missä
liikkuivat, ikävää häiriötä aikaan hirveällä tietämättömyydellään ja
barbarisella hurjuudellaan. Konstantinopolin forumia kaunistavia,
Roomasta ja Hellaasta tuotuja antiikkisia kuvapatsaita he pitivät
epäjumalankuvina, ja toisinaan he huimassa röyhkeilyssään mukiloivat
toisiaankin kuoliaaksi. Keisarin hovissa pidettiin heitä naurettavina
ja halveksittavina, mutta miksi suotta kieltää: naismaailman mieltä nuo
jättiläisjäseniset barbarit kuitenkin kiinnittivät.
— Mutta jos vihollinen hyökkäisi kimppuumme? — jatkoi tyttö pakinaansa.
— Saat olla rauhallinen, neiti, Márton herran sivulla voit
turvallisemmin taivaltaa pusztaa, kuin jos Konstantinopolin keisarin
tuhat kirjavaa kuvatusta loikkaroisi ympärilläsi.
Vähempikin olisi ollut kylliksi herättämään tytön uteliaisuuden. Ja
mitä pitemmälle he ehtivät matkallaan, sitä vahvemmaksi kasvoi hänessä
se vakaumus, että Mártonin tahtoa noudattaa koko joukko näkymätöntä
palvelija-armeijaa, joka raivaa heille tien ja kaukana ympäröi heidät
kuin vartijahenkien joukko. Tiellä tapasivat he kaikkialla petshenegien
hevosenkenkien jälkiä. Vesipurojen yli risuisia häthätää kyhätyt
sillat osoittivat edellä laukkaavien tiemestarien huolenpitoa. Joskus
ilmestyikin näköpiirin rajalle pari tupsuista keihästä; mutta jos he
pääsivät heitä lähemmäksi, katosivat he kuin maa olisi heidät niellyt.
Illalla pystytettiin teltta naisia varten pienen hiekkaonkalon
pohjalle. Kun palvelijat laittoivat tulen ja imettäjä koitti
illallista, seisoi Márton yksinään etäämmällä olevan kummun harjalla,
ja hänen kuvansa näytti jättiläismäiseltä iltataivasta vastaan.
Äkkiä hän kuuli askeleita alapuoleltaan: Omodén käteen nojautuen
kiipesi Angyika ylös kummun rinnettä.
Nyt seisoi hän hänen rinnallaan.
— Herra, — sanoi tyttö kohteliaasti kumartaen ja suloisesti hymyillen,
— sinä pidät niin innokkaasti huolta minun turvallisuudestani ja
osoitat minua kohtaan niin paljon ansaitsematonta hyväntahtoisuutta,
että uskallan tehdä rohkean pyynnön, täydennä ystävällisyytesi vielä
sillä, että ja'at kanssani vaatimattoman ateriani.
Kreikkalaisen kohteliaisuuden tulvaan sekaantui pieni pisara ivaakin...
Kaniikki ei tiennyt, mitä vastaisi. Angyika, peittääkseen omaa
hämilläänoloaan, katseli sitte taivasta ja ilostui tuntiessaan samat
tähtiryhmät, joita hän helteisinä kesäöinä oli niin monta kertaa
katsellut keisarillisen palatsin marmoriparvekkeilta. Omodé nimitteli
hänelle järjestään taivaan kiertolaisia.
— Tuolla on Heinänhaistaja tähti, — tuo sumusilmäinen Vaunujen
alapuolella, Tasangonvartija... Toistensa rinnalla ovat Ristiin
katsova, Orpotytön katse ja Raskasjalkainen tähti... Tuolla menee
Kurkien johtaja, tuolla kyyristelee Leili... Valkoisen välin alla
on Kultatukka, sen alla Tytönsilmä... Tuolla on Apila, Verisilmä...
Tuo pieni kalpea tuolla kummun yläpuolella on Unkarilaisten tähti...
Vanhat sanovat, että se niiden edellä loisti voimakkaammin ja kulki
korkeammalla...
Heitä kutsuttiin illalliselle ja sentakia menivät he alas laaksoon. Kun
olivat asettuneet matolle, jonka palvelijat levittivät sametinhienolle
hiekalle, täytti Angyika pienen kultapikarin Kypron viinillä ja
kostutettuaan sillä huulensa ojensi sen Mártonille.
— Maistoin sitä, joten sinun ei nyt enää tarvitse peljätä myrkkyä, —
hymyili hän byzantilaisella kohteliaisuudella.
Ensimäinen kysymys, jonka hän jälleen teki, oli:
— Salaisesti ehkä olet sanova minua tietämättömäksi, kun kysyn sinulta,
onko äitini kaupungissa hippodromia.
— En tiedä, mikä se on, — vastasi Márton tulipunaisin kasvoin.
— Et ole vielä suvainnut käydä Konstantinopolissa? — kysyi tyttö lyhyen
vaitiolon jälkeen.
— En.
Angyika hymyili — mutta sitte hän korjasi aikomattaan osoittamansa
epäkohteliaisuuden ja alkoi puhua kultakaupungista. Silloin hän tunsi
olevansa omalla alallaan. Hän tunsi nimeltä kaikki keisarilliset
herttuattaret. Oh, noita porfyrigeneettoja! Ne ovat niin ylväitä ja
kauniita kuin pyhäinkuvat, sen ohella vaarallisia ja arvaamattomia
kuin loistavakarvaiset petoeläimet, joita keisarin puistoissa
vartioidaan... Zenóbia tunsi keisarin suuresti kadehditut suosikitkin,
mahtavat logeteetat, akoliitat ja protospatairot, jauhetukkaiset,
kultahaarniskaiset suurherrat, jotka barbaripalkkasoturilegionillaan
taistelevat taistelunsa sekä myös silloin kun vihollinen uhkaa
kultaista porttia; he lausuvat sukkeluuksia naisille ja virittävät
pauloja toisilleen pyhän palatsin tummassa marmorisalissa... Ja hän
tunsi vaippaan kääriytyneet filosofitkin, jotka kaikki viimeaikoina
ovat tulleet Diogeneen opin hartaiksi kannattajiksi, mutta siitä
huolimatta tulisella hartaudella noudattavat hoviseremonian
tuhansia ohjeita... Ja hän tunsi muodissa olevat elegiarunoilijat,
silkkitoogaiset hoviherrat, jotka ovat henkeviä ja lörpötteleviä,
sovinnaisen rohkeita ja käärmemäisen matelevia, purevia ja imeliä,
kunnioituksesta pakahtuvia ja kauhean julkeita...
Márton ei kertaakaan katkaissut tytön pakinaa, vaan janoisin korvin imi
joka sanan.
Hänellä oli sellainen miellyttävä, kaikuva ja kuitenkin vieno ääni
kuin kultakellon helinä. Kun hän puhui, tuntui Mártonista siltä kuin
kultaliljoja putoilisi taivaalta. Kun hän puhuu äänekkäämmin, on
saunakukalla leimuava loiste; kun hän kuiskaa, silloin kukan loiste
himmenee ja se putoo alas loivassa kaaressa, hitaasti. Loistavat
kukat putoavat hänen päälleen, kulkevat läpi hänen ruumiinsa kuin
kivensirpaleet veden läpi. Ja hän voimattomana sietää sitä suloisesti
väristen. Kerran Angyika purskahti nauruun ja näytti kosteata
hammasriviään, — silloin valkoisia helmiä putoili hänen sydämelleen
kuin taajoja lumihiutaleita.
* * * * *
He matkasivat jokseenkin hitaasti. Oikeastaan vain aamulla ja
iltapäivällä he istuivat satulassa. Illat olivat jo silloin lyhyitä,
ja auringonlaskun jälkeen joskus sumu levisi pusztalle. Joskus paistoi
aurinko vielä polttavasta mutta sen tuli oli äkkinäistä ja alakuloista,
ja sen loistetta seurasi jo katoavaisuuden himmeä varjo.
Matkansa kolmantena päivänä oli Angyikalla merkillinen kohtaus.
He pitivät keskipäivän lepoa jättiläistammen varjossa ja tyttö
kulki seurassaan muuan keveläinen palvelija vesipuron rantaa kukkia
poimiakseen. Hän löysi niin ihmeellisiä, suuria, hoikkia ja pistäviä
kukkia, jollaisia ei puhjennut keisarin puutarhassa. Ne muistuttivat
enemmän ylpeitä neitoja kuin kasveja, ja kun Angyika katkaisi jonkun
lihavan varren, tuntui hänestä siltä kuin olisi elämän murhannut. Siitä
huolimatta hän poimi niitä mielellään, koska ne olivat niin tyttömäisiä
ja ylpeitä.
Korkean kaislikon takia hän ei voinut nähdä puron toiselle rannalle.
Äkkiä hän sitte tuli uteliaaksi katsomaan, millainen lienee maailma
siellä, ja hän erotti hajalle viheriät varret. Silloin näki hän
omituisen näyn.
Noin kymmenen askeleen päässä hänestä erään kummun huipulla — se lienee
ollut jonkun avaripäällikön hautakumpu — seisoi ratsastajaolento
liikkumattomana. Se oli nainen. Ylpeä, komea ja peljättävä hän oli
kuin nuo rautajänteiset, hoikat amazonit, jotka kivisillä alustoillaan
seisoen ovat vuosisatoja vartioineet Konstantinopolin hippodromin
sisäänkäytävää.
Nyt kohtasi heidän katseensa toisensa. Ratsastajanainen katsoi
vakavasti, kysyvästi Angyikaa silmiin. Hän oikein lävisti ja kiinnitti
väkäkatseisen silmänsä häneen, ikäänkuin tahtoisi viedä mukanaan
Ajtonyin tyttären kuvan.
— Kuka se on? — kysyi Angyika hengitystään pidättäen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näky katosi kummun harjalta. Vain korkean
kaislikon huojunta osoitti, minnepäin hän meni.
— Kuka se oli? — kysyi Angyika uudestaan.
— Voi meitä! — huusi keveläinen, — näimme pusztan rouvan.
Jos hän olisi nähnyt lohikäärmeen poikineen matavan rämeikössä, ei
kauhunsa silloinkaan olisi voinut olla suurempi.
Tyttö meni takaisin tammen alle ja polvistui Omodén viereen, joka juuri
laittoi tulta.
— Omodé, — sanoi hän, — sano, minkälainen voima on pusztan rouvalla.
— Hänellä on suurempi voima kuin kaksituhantisella keihäsmiesjoukolla.
Tytön kasvot kalpenivat.
— Ja minkälainen voima on Márton herralla?
— Jos Márton herra tahtoo, Angyika, silloin, pusztan rouva on avaava
sinun kenkäsi punaiset nauhat.
Tytön kasvot tulivat punaisiksi.
* * * * *
Sinä päivänä viipyivät he satulassa kauemmin ehtiäkseen Temesin
rannalle. Illan hämyssä puhui Angyika rinnallaan ratsastavalle Omodélle.
— Katso, mikä juoksee perässämme!
Vanha susi loikki joukon jäljessä, kieli roikkui ulkona suusta, korvat
olivat luimussa kuin väsyneellä koiralla.
— Susiko? — kysyi Angyika.
— En uskoisi, että se on oikea susi, mieluummin luulisin sitä joksikin
pääsyihin kietoutuneeksi kummitukseksi. Kyllä pian saan selvän
komelista.
Omodé karjaisi nyt kahdesti vanhalle sudelle: — Jumala! Jumala! — Susi
loikkasi kaislikkoon eikä enää näyttäytynyt.
— Ei ollut susi, vaan peljättävä ihminen, — nauroi Omodé. — Kunnon
susi ei juokse pakoon Herran nimeä mainittaessa. On täällä pusztalla
kaikenkaltaista kiertelevää väkeä, ihmeellisiin mestari temppuihin
kykeneviä heittiöitä, jotka eläimen hahmossa ahdistavat matkamiestä.
Minua kerran ajoi vasikka takaa aamuun asti kaislikossa... Silloin
en vielä tuntenut tapojaan. Mutta kun Jumalan nimeä huutaa ihminen,
silloin eläimennahka putoaa heidän yltään ja sairaus heidät murtaa.
Kun he hyvin myöhään saapuivat Temesin rannalle, hypähti ratsujen
edestä suuri joukko mustia kääpiöolentoja ylös ja heittäytyi veteen.
— Kas, kuinka paljon neekerilapsia! — ihmetteli Angyika.
— Eivät ne lapsia ole, vaan majavia, — selitti Omodé. — Heidän majansa
ovat tuolla saarella, — he ovat rakentaneet kokonaisen kaupungin
itselleen ja suuria sulkuja veteen. Poikavuosinani asui niitä vielä
tuhansittain Temesin rannalla, mutta sen jälkeen kuin jokainen
petshenegiläinen nylkyrinsälli komeilee majavannahalla päärmätyllä
lakilla, on niiden lukumäärä suuresti supistunut.
Yö oli kaunis ja lauha, ja illallisen jälkeen istuivat he vielä kauan
rannalla, Angyikan teltan edustalla. Lauhkea tuuli kantoi siivillään
omituisia ääniä petshenegipusztan helmasta.
— Joku laulaa, — sanoi tyttö.
— En kuule, — vastasi Omodé. — Kun kerran hakattiin kreikkalaisella
sotakirveellä isoa kattilaa, halkesi rumpukalvoni. Mutta on
mahdollista, että kuulen luonnottarien laulua. Ne asuvat saaren
metsässä. Heidän seurassaan on metsän emäntä ja metsän peikko.
— Mikä on metsän peikko?
— Hänen tapanaan on pelottaa puunhakkaajia. Siitäkään hän ei pidä, että
joku kulkee kirves kädessä metsässä. Kun puunhakkaajat tekevät kuormaa,
jättävät he aina yhden rangan jäljelle peikkoa hyvittääkseen.
Heidän jalkainsa alla loiskahti vesi, ja Angyika kumartui silloin ukon
olkaa vastaan ja kysyi kuiskaten Omodélta:
— Onko niitä vedessäkin?
— Onpa kyllä! Vetehisiä, vedenneitoja ja kaislikon impiä. Kaunein
heistä on Kaisla neiti. Mustat lapsetkin asuvat vedessä ja lisäksi
vielä muuan, josta on paras olla puhumatta...
— Miksi niin? — kysyi Angyika uteliaisuudesta väristen.
— Kun se kuulee nimensä, silloin se nousee ylös vedestä, ja se, johon
se luo katseensa, kuolee kolmen päivän kuluttua.
(Salaperäinen vesihiisi, jota Omodé ei tahtonut nimeltä mainita, oli
kalastajain kauhu, Kuollutmies.)
Tuolla rämeisellä rannalla tuikki aarnivalkea.
— Katso, Omodé, katso! — sanoi kauhuissaan Angyika, joka nyt näki
aaveita kaikkialla.
— Tulenhaltija, — selitti Omodé. — Sinivaippainen miekkonen, lyhty
kädessä. Ei kiusaa ketään se jumalan luoma, vaan hyppii paikasta
paikkaan. Kun se kolmannen kerran hyppää, voit toivoa itsellesi jotakin
hyvää. Minä kerran toivoin itselleni Ete-tammaa, mutta Tulenhaltija on
totisesti sen vielä nytkin minulle velkaa.
Itse asiassa ei Omodé suuriakaan välittänyt pusztan aaveista ja yön
kauhuista. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa hän puhui niistä, ettei
näyttäisi tietämättömältä.
* * * * *
Päivällä oli tyttö oloonsa tyytyväinen. Hänestä oli Mártonin,
rakastuneen barbarin omituinen käytös huvittavaa. Joskus hän
kiusoittikin häntä vähän, mutta silloin hän säpsähti hänen hehkuvaa
katsettaan. Mutta kun hän illalla vetäytyi makuutelttaansa, ei hän
välittänyt Mártonista eikä äidistään, vaan ajatteli Konstantinopolia ja
purskahti itkuun. Oh, kultainen Byzantium, kaupunkien kaupunki! Joka
kerran on maistanut vesijohtosi vettä, sen sielua kalvaa ikuinen kaipuu
sinun luoksesi! — Hänen imettäjänsä viihdytti häntä siksi, kunnes hän
itki itsensä nukuksiin.
Hän oli puhelias vain silloin kun oli puhe Konstantinopolista. Silmänsä
säikkyivät, kun hän kertoi hovielämästä, ja kun hän lausui Konstantinos
Manomahon nimen, aleni hänen äänensä hartaaksi kuiskaukseksi.
Pyhä keisari! Zenóbia oli elänyt viisitoista vuotta keisarin hovissa,
ja sen ajan kuluessa oli neljä hallitsijaa vaihtunut valtaistuimella,
mutta vain kerran oli hän nähnyt silmästä silmään Itä-Rooman
valtakunnan herran.
Pyhä keisari elää palatsilabyrintin hiljaisessa povessa, kauheassa
yksinäisyydessä, huimaavan korkealla herttuain yläpuolella. Mutta siitä
huolimatta hän näkee ja kuulee kaikki. Jos hän näyttäytyy ihmisille,
täytyy kaikkien polvistua ja pitää kätensä silmäinsä edessä, ikäänkuin
keisarin ilmestymisen loiste sokaisisi heitä. Valtaistuimen kummallakin
puolella seisoo kultainen leijona. Kun keisari istahtaa, niin kumpikin
leijona avaa kitansa ja karjuu. Hovimenot vaativat, että silloin
jokaisen on käyttäydyttävä kuin olisi puolikuoliaaksi peljästynyt.
Sitä ei Angyika kuitenkaan kertonut, ehkei hän tietänytkään, että
kaksitoista vuotta tätä ennen iski Romanos III:nnen kuoliaaksi
hänen kamaripalvelijansa, joka sitte itse tuli keisariksi Mikael
Paflagonialaisen nimellä. Mikael Paflagonialainen täytyi myöhemmin
raivohulluna sulkea vankikoppiin. Hänen seuraajansa Mikael Kalafatos
tuli kirvesmiehestä keisariksi. Tämän molemmat silmät puhkaistiin ja
hänet suljettiin luostariin. Sitäkään ei Angyika kertonut, että nyt
hallitsevan Konstantinon oli tapana, oman perheensä salamurhayrityksiä
peljäten, öiksi sulkeutua Anemas-vankilaksi nimitettyyn
kalliokellariin. Hovitapa vaati, ettei näistä seikoista saanut tietää
mitään.
Se, minkä hän kuuli Konstantinopolista, täytti tulisella kaipuulla
kaniikin sydämen. Oli kuin hän olisi kuullut sateenkaaren värisen
linnun laulavan kaukaisten aarniometsien satukauneuksista.
Konstantinopoli! Angyikan kertomuksen nojalla ilmestyi hänen
sielun-silmiensä eteen tuhattorninen tarupalatsi, joka oli sekä kirkko
että linnarakennus, jonka marmoriseiniä siniset laineet huuhtovat ja
jonka fantastiset kultatornit lävistävät purppuraisen taivaanlaen...
Aistillisen voimakas halu nähdä Konstantinopoli ei nyt ensi kertaa
vallannut Thonuzóban poikaa. Idän pusztan lapset ovat syntymässään
saaneet seikkailijahalun, joka magneettisella voimalla vetää heitä
kaupunkia kohti. Kunniallista tasankoa, joka ensi silmäyksellä avaa
koko sielunsa, viehättää ja viekoittelee taukoamatta synnillinen
salaisuus, joka piilee kaupunkien muurien sisällä. Pusztan poika
halveksii kaupunkilaista, mutta tuntee synnillistä kaipuuta kaupunkia
kohtaan. Jokainen kaupunki on hänelle muureilla ympäröity arvoitus;
hän ei ole levollinen, ennenkuin on ratkaissut sen veripurojen
ja ruumisröykkiöiden hinnalla. Jokainen kaupunki on tuntematon
nainen, joka murhaavaan ja hurmaavaan syliinsä odottaa miestä. Jos
linnanmuurien verho putoo, tulee päivänvaloon sellaisia aarteita,
joiden aavistuskin täyttää satumaisella onnellisuudella teltan asukkaan
mielen.
Tämä seikkailijahalu oli ison aikaa maailmanhistorian käyteaineena. Se
kiskoi irti nomadit asuinpusztiltaan, teki paimenista kiertolaisia ja
kiertolaisista valloittajia. Nyt taas riippuvat jokaisen ratsumiehen
silmät Konstantinopolin kupoleissa, uneksien ja kaivaten kuin lapsen
silmät sateenkaaressa. Ja jo ennakolta ihaillaan, ylistetään ja
kadehditaan sankaria, joka valloittajana on astuva sisään maailman
pääkaupungin kultaisesta portista.
Angyika katsoi viehkeästi hymyillen kauniin barbarin hehkuviin silmiin
aavistamatta, että vieras, suloinen tuoksu, joka hänen vaatteistaan
tulvahti, herätti teltassa majailleiden esi-isien jälkeläisen sielussa
uinuvan valloittajahalun.