He kulkivat jo Harangodin luona, kun yhä kuului heidän korviinsa
herraansa itkevän pojan nyyhkytys.
Angyika ratsasti koko ruumiiltaan väristen puolustajansa rinnalla. Hän
ei uskaltanut häntä puhutella, sillä Mártonin kasvoja synkisti vieläkin
viha ja silmänsä paloivat hehkuvien hiilien tavoin. Virran rannalla
tyttö kuitenkin rohkaisi itsensä ja asetti lempeästi kätensä Mártonin
käsivarrelle.
— Herra, — sanoi hän hiljaa, — en voi istua satulassa... Sydämeni
lakkasi sykkimästä pelosta ja päätäni pyörryttää, kun katson vettä...
Jollen ole sinulle rasitukseksi, niin ota luoksesi ratsullesi.
Sanaa sanomatta istutti Márton tytön eteensä, sitte ohjasi hän
hevosensa matalaan veteen. Keskellä virtaa täytyi hellittää ohjia,
jotta ratsu saisi juoda. Angyika pyörtyi kuitenkin, kun näki juoksevan
virran, ja nojautui voimattomana Mártonin olkaa vastaan. Vain hänen
sydämensä voimakkaasta sykinnästä ja kaniikin kaulalle kiertyneen
käsivarren värähdyksestä tunsi tämä, että hän eli.
Hän näki aina verissään viruvan saksalaisen silmäinsä edessä. Ajatus,
että tuo luja käsivarsi, joka nyt rautavanteen tavoin häntä ympäröi,
oli vuodattanut hänen tähtensä verta, se ajatus täytti hänet hampaita
kalisuttavalla pelolla, mutta samalla myös hurmasi häntä. Koreasta
nukesta tuli nainen; hän tunsi itsensä onnelliseksi ja rikolliseksi.
Hän avasi silmänsä ja etsi kuumeisella, suloisella alistuvaisuudella,
itsepäisellä, janoovalla silmäyksellä Mártonin katsetta kuin
sarvashieho, jonka puoliso on murhaavassa ottelussa voittanut.
Äkkiä he huomasivat olevansa monien ihmisten keskellä; he olivat
Csanádin linnan portin edustalla.
Suuri kansanpaljous oli rannalla: marosvárilaiset hyvästelivät juuri
piispaansa. Gellért herra istui nelivaljakon vetämissä vaunuissaan,
ihmiset taas piirittivät vaunuja suudellakseen rakkaan mestarinsa kättä.
Kuluneina päivinä oli tapahtunut suuria asioita maassa, ja Gellért
näki hetken tulleen, jolloin hänen oli kiirehdittävä kuninkaan luo,
onnettoman venezialaisen maanmiehensä luo, joka käsittämättömässä
sokeudessaan saattoi vaaraan koko kristinuskon aseman. Sellaiseen
vaaraan, jonka vain Gellért piispa käsitti.
Piispa näytti kärsivältä. Viime päivinä kidutti hän itseään kovasti
omassa puhtaassa ja heikossa ruumiissaan kärsiäkseen sen, mitä toiset
rikkoivat, toiset, jotka olivat epäpuhtaita ja voimakkaita. Hän
oli juuri ottanut jäähyväiset rakkailta kaniikeiltaan, yksitellen
heitä puhutellen, tuolla lämpimällä ja isällisellä lempeydellä, joka
valloitti hänen puolelleen jokaisen sydämen. Hänen ylen hienostunut
sielunsa aavisti jo silloin, ettei hän tässä maailmassa ole enää
näkevä noita, joita hän nimitti pojikseen. Mutta siitä huolimatta
hän hyvästijättöhetkellä oli hämmästyttävän tyyni, jopa iloinenkin.
Hänen tyyneytensä valoi rohkeutta pappien sydämeen, hänen iloinen
mielensä taas loi ylevää suloa hänen teräväpiirteisille, ruskeille
italialaiskasvoilleen.
Kun hän jo istui vaunuissaan, ilmoittivat torninvartijat kuuluvalla
torveni odotuksella, että odottamalla odotetut matkustajat tulevat.
Gellért herra pysähdytti silloin vaununsa.
Angyika pudottautui Mártonin hevosen seljästä suoraan äitinsä syliin.
Ja nuo kaksi naista, unohtaen hetkeksi korkean arvonsa, syleilivät
toisiaan äänekkäästi nyyhkyttäen.
Kaniikki heittäytyi satulasta ja astui paljain päin mestarinsa eteen.
— Leikkasitko poikki pusztan rouvan hiukset? — kysyi piispa.
Márton otti laukustaan paksun, metallinkiiltoisen hiuskäärmeen. Nytkin,
pyhien pappien läsnäollessa, levisi siitä synnillinen, suloinen tuoksu.
— Murskasitko pakolaisten epäjumalan?
Márton näytti hänelle valkoista kiven kappaletta. Siinä oli epäjumalan
suun uurteinen reuna, ja uteliaat papit panivat päätään pudistaen
merkille, että tuo julkea kivensiru nytkin hymyili.
Gellért herra asetti kätensä nuoren kaniikin pään päälle.
— Katso silmiini, poikani!
Niinä kahtenatoista päivänä, joina Márton oli kulkenut pusztalla, oli
hänen muotonsa kokonaan muuttunut. Katseensa oli tullut tuliseksi ja
voimakkaaksi, päivä oli paahtanut hänen ihonsa ruskeanpunaiseksi,
kulmakarvainsa välissä näkyi lyhyt, syvä uurre.
Piispan kasvot tulivat äärettömän surullisiksi.
— Ispaaninrouvan tytär on saapunut, mutta eikö minun rakas poikani ole
kadonnut? — kysyi hän niin hiljaa, että ainoastaan Márton sen kuuli.
Kaniikki ei kestänyt mestarinsa katsetta. Hän kumartui ja peittääkseen
hämminkiään aikoi suudella piispan kättä. Ja silloin tapahtui uskomaton
asia. Gellért herra, tuo suurivaltainen piispa, jonka mainehikas
nimi kaikui jo silloin kaukana maan rajojen ulkopuolella, ehti ennen
Mártonia ja suuteli itse nuorimman kaniikkinsa kättä sanoen:
— Muista tätä: nöyrien on taivaanvaltakuuta.
Sen sanottuaan hän lähti matkalle Székesfehérvária kohti.