Ajtonyin tytärtä he eivät tavanneet vielä Kevessä, mutta
linnanpäällikkö oli jo saanut tiedon bulgarialaisesta
Valkeastakaupungista, että Zenóbia neiti oli seurueineen lähtenyt
Tonavalle.
Ensimäisenä yönä, jonka kaniikki vietti Keven rovastin talossa, näki
hän kummallisen unen.
Hän lepäsi vuoteessaan, — hereillä vaiko nukuksissa, sitä hän ei
itsekään tiennyt — ja katseli valkoista neliötä, jonka akkunasta
paistava kuu muodosti seinälle. Ulkoa kuului torninvartijain
alakuloinen torventoitotus.
Äkkiä kuvastui hänen silmiinsä näköhäiriö: seinällä loistavaan neliöön
ilmestyi ihmisen pään musta varjokuva... Taikauskoinen pelko vapisutti
silloin papin jäseniä. Hän ajatteli metsän jumalankuvaa, ja kun hän
pitkän ajan kuluttua taas uskalsi kääntyä, sattui hänen katseensa
valkoiseen marmorikuvaan.
Haamu katsoi akkunasta sisään. Hän seisoi vaaleassa kuutamossa, nojaten
viehättävästi leukaansa paljaaseen käsivarteensa ja kivisilmillään
surullisesti ja kysyvästi katsellen Mártonia, ikäänkuin odottaen
häneltä vastausta johonkin salaiseen kysymykseen.
Kaniikki riuhtaisihe lopulta irti pelon kahleista.
— Lyökää rikki heidän jumalainsa veistetyt kuvat! — huusi hän, hyppäsi
ylös makuusijaltaan ja rupesi ajamaan takaa haamua.
Se leijaili häntä pakoon vähän väliä seisahtuen kuin häntä ärsyttäen,
liidellen kevyesti kuin perhonen. Hautojen ja pensaiden yli kulki öinen
takaa-ajo poikki kaislikkojen ja rämeikköjen tummaan metsään.
Nyt pysähtyi jumalankuva. Mutta Márton heilutti pyhällä vihalla
nuijaansa ja iski sitä otsaan. Mutta kivi ei mennyt pirstaleiksi. Iskun
jälkeen syntyi tuore haava, josta suuret veripisarat tippuivat alas,
loistavien rubinien kaltaisina välkkyen hänen lumivalkealla povellaan.
Merkillinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Yltympäri avautui
jättiläiskokoisia, huumaavia kasveja, puiden alla lenteli
nyrkinkokoisia, loistavia kiiltomatoja.
Hengästyneenä antoi kaniikki nuijansa vaipua alas. Hän ei kestänyt
jumalattaren katsetta, tuota lempeätä, kärsivää, salaperäisen kysyvää
katsetta. Hän ei kestänyt tätä näkyä. Hänen sydämensä valtasi yhtäkkiä
tulinen, kiihkeä, intohimoinen kaipaus. Hän tunsi, että hänen täytyy
kuolla tähän suureen kaipaukseen. Hän heittäytyi polvilleen ja
epätoivoissaan syleili jumalankuvan jalkoja...
Silloin kuohahti koko metsä. Veriset tulenliekit leimusivat tummien
puunrunkojen takana, hehkuva ja sokaiseva usva leijaili epäjumalaa
kumartavan papin ympärillä...
Kun Márton heräsi, peitti hiki hänen ruumiinsa ja polvensa olivat
kankeat, ikäänkuin hän todellakin olisi aamuun asti kierrellyt
tiheikössä. Hän kiiruhti temppeliin ja rukoili keskipäivään asti Pyhän
Neitsyen alttarin edessä. Samoinkuin jo pitkän aikaa takaperin, ei hän
nytkään löytänyt lohdutusta rukouksesta.
Iltahämärässä, kun virran kalvo loisti himmeän opalin värisenä ja illan
usva levisi rantanäreikköihin, ilmoitti vesitornin vartija kuuluvalla
torventoitotuksella, että asestettu soutulaiva kulkee virralla. Kauan
odotettu kreikkalainen laiva saapui.
Rovasti, linnanpäällikkö ja useita muita Keven ylimyksiä kokoontui
rannalle Mártonin rinnalle.
Lännessä näkyi tumma piste purppuraisen, taivaan reunalla; ensin se
näytti pieneltä kuin vettä viistävä perho; pian se kuitenkin mahtavan,
ruhtinaallisen laivan hahmossa halkoi virran selkää.
Laivan keulaan oli veistetty kullattu, siivekäs hevonen, perässä seisoi
purppurateltta, joka takanaan kuvasti verhojaan vedessä. Neljäkymmentä
alastonta, ruskeata, kahlehdittua jättiläistä liikutti pitkiä airoja
tasaisessa tahdissa.
Laivan sivulla seisoi useita miehiä, niin loistavasti asestettuina,
että heitä jokaista olisi voinut luulla päälliköksi. Keisarin komeuden
heijastus saattoi ihmetyksiin unkarilaiset herrat, jotka odottivat
sammakonkutuisten soiden keskelle pystytetyn savilinnansa juurella,
mutta kaikkien auringonpaahtamilla kasvoilla säilyi kuitenkin
välinpitämätön, ylpeä ilme.
Kun laiva laski satamaan linnan juurelle, niin sekä unkarilaiset että
kreikkalaiset soturit asettivat rauhallisten tarkoitustensa merkiksi
vasemman kätensä sydämelleen ja kohottivat oikean kohti taivasta.
Ensimäisenä astui maalle hoikka, hieno mies, joka teki paremmin
valepukuun puetun naisen kuin sotilaan vaikutuksen. Kuitenkin oli
hän, joka nyt asetti ruusukyntisen, kultasormuksisen kätensä Keven
linnanpäällikön känsäiseen kouraan, Spiridion herra, Szeremin
uusi centurio. Hänellä oli päässään runsaasti kullattu kypäri ja
yllään hopeahaarniska, joka oli enemmän koristeeksi kuin suojaksi.
Silkkimantteli peitti aistikkaasti poimutettuna hänen hartioitaan,
hiuksensa olivat käherretyt kiiltäville kiharoille ja levittivät
vahvaa ruusuntuoksua. Spiridion oli ollut vielä hiljan pyhän keisarin
suosikki, mutta kaikkivaltias keisarinna Zoe ei häntä suosinut, vaan
karkoitti hänet rajalinnaan. Unkarilaisten herrain joukossa hän nyt
näytti susilaumaan eksyneeltä rotukoiralta.
Suurherran luontevuudella centurio puhutteli Keven linnanpäällikköä
koetellen kaunopuheisuuttaan, joka hänet oli tehnyt yhdeksi
keisarikaupungin suosituimmista seuramiehistä.
— Urhoollinen ja jalosukuinen turkkilainen päällikkö, — puhui hän
miellyttävästi hymyillen, — pyhänimisen ja voittamattoman keisarin,
kansoja onnellistuttavan Konstantinon ylhäisestä käskystä olen tuonut
tänne ja jätän sinun käsiisi hänet, joka autuaaksitekevässä kasteessa
on saanut nimekseen Zenóbia ja joka varmaankaan, jos Ledan tyttären
tavoin olisi istunut Spartan ruhtinaallisella istuimella, ei olisi
antanut aihetta Priamon ylpeän linnan kukistumiseen, koska hyveensä
kilpailee voitokkaasti kauneutensa kera. Ja samalla kuin uskon hänet
sinun sankarillisen kätesi turviin, en voi salata, että minut täyttää
tuskallinen riemu, tai oikeammin sanoen: riemukas tuska, ajatellessani,
että Rooman valtakunnan pyhältä taivaalta on kadonnut rakastettava
tähti, joka tästä lähtien on valaiseva jousiniekkojen turkkilaisten
kukoistavaa isänmaata.
(Kreikkalaiset sanoivat säännöllisesti itseään roomalaisiksi,
unkarilaisia taas turkkilaisiksi.)
Centurion hieno kaunopuheisuus meni muuten hukkaan; Keven
linnanpäällikkö ymmärsi vain pari sanaa kreikkaa.
Ajtonyin tytär astui maalle. Tuolle maalle, joka silloin kuin hän
viimeksi kosketti sitä lapsenkengällään, kuului aina Marosiin ja
Kanizsnan satamaan asti hänen isänsä vallan alle.
Tytön kasvoja peitti tiheä huntu, vartaloaan taas ruumiinmukainen
valkoinen samettimantteli, jota leuasta kullalla koristettuihin kenkiin
asti kaunisti vaaksan levyinen kirjo-ompelus. Näkyi, että hän tätä
tilaisuutta varten oli erityisesti pukeutunut. Hänen kanssaan tuli
hänen vanha imettäjänsä ja neekeri kamaripalvelija.
— Kuka on Marosvárista saapunut minua hakemaan? — kysyi Zenóbia.
Márton astui esiin.
— Minä olen, — sanoi hän. — Sinäkö olet se tyttö, joka noudattaa
Angyika nimeä?
— Minä se olen, — vastasi tyttö.
Silloin hän miellyttävällä kädenliikkeellä työnsi taakse hunnun ja
näytti hymyileviä kasvojaan.
Venus-piru!
Hän se on! Hänen ovat marmori valkoiset kasvot, pyöreä leuka,
vieraspiirteiset suuret silmät, hänen on salaperäisesti ja surullisesti
hymyilevä suu...
Tässä silmänräpäyksessä jo ratkaistiin Mártonin kohtalo. Hän ei osannut
teeskennellä, vaan asetti käden sydämelleen... Siellä sisällä hän tunsi
pelottavan voimakasta takomista. Rinnassaan jo silloin työskentelivät
parhaillaan hänen nuoruutensa vapaaksi päässeet demonit mullistaakseen
kaiken, mille hän tähän asti oli elämänsä pyhittänyt.
Angyika katseli omituisesti hymyillen nuorukaista silmiin ja lausui
itsekseen:
— Näytän kauniilta barbarista...
Sillä välin kannettiin laivasta tytön matkateltta ja viisi hirveän
suurta nahkasäkkiä.
Kreikkalaiset herrat kieltäytyivät kohteliaasti linnanpäällikön
kutsuista. He tiesivät kyllä, että naapurinsa, kuten kaikki
itämaalaiset barbarit kunnioittivat ehdottomasti vierasoikeutta ja että
he tyynemmin voivat vierailla Keven hökkeleissä kuin hänen pyhyytensä
keisarin marmoripalatsissa, jossa ei ainoastaan kerran oltu kaadettu
myrkkyä vieraan maljaan; mutta kreikkalaiset tiesivät senkin, että
kun unkarilaiset herrat juopuvat, miellyttävät heitä suuret hurjat
rehentelyt.
Kun keveläiset opastivat matkustajia linnaan, nojautui Angyika
imettäjäänsä ja katseli pelokkailla linnunsilmillään uteliaasti ja
alakuloisesti ympärilleen.
Linnan paalutettu savivalli näytti hämärässä jättiläispetoeläimen
mädäntyvältä leukaluulta. Portin yläpuolelle oli naulattu pari
ihmispäätä, varoittavaksi esimerkiksi kaikille maa- ja merirosvoille.
Sisällä näkyi vain pieniä ruokohökkeleitä ja mökkejä. Matalain
huoneiden ovien edessä loikoili lyhytturkkisia, villikatseisia miehiä.
Angyikan kaipaavien sielunsilmien eteen ilmestyi silloin keisarillisen
Byzantiumin hymyilevän, lauhan iltahämyn kuva, missä purppurainen usva
leviytyy plataneille ja laskeva aurinko suutelee Kultaisen sarven
marmoripalatsien kupoleita... Ja Angyika alkoi katkerasti itkeä...