Aamun koittaessa Márton lähti matkalle Keven metsää kohti. Omodén
satulareppu oli täyteen ahdettu muonaa, satulannupin vieressä taas
pullotti isomahainen leili. Kun vaari sai tietää, että kalpeakasvoinen
pikku pappi on sodassa kuulun kansakunnan päällikkö, osoitti hän häntä
kohtaan palvelijan nöyryyttä ja sotilaallista tottelevaisuutta.
Márton ei ottanut vastaan aseellista saattuetta, jota petshenegit
hänelle tarjosivat, mutta hän ei voinut estää kulta-armeijan edellä
laukkaavia vartijoita puhdistamasta tietä kuljeskelevista rosvoista.
Begen leirissä levisi muuten jo illalla huhu, että nuori päällikkö
lähtee vakoilumatkalle. Senvuoksi hän matkustaakin ilman saattuetta,
yksinkertaisessa puvussa... Ehkä hän menee Tonavan yli ja tutkii
kreikkalaisia kaupunkeja, joissa on niin paljon aarteita, joissa naiset
ovat niin kauniita ja miehet niin pelkureita. Sielläpäin on oleva se
uusi isänmaa, josta päällikkö sanoi, että ikuinen onnellisuus asuu
siellä... Keväällä varmasti puhalletaan pyhään torveen — sitte hujrá!
onnen maahan, mutta siihen asti olkoon rauha pusztalla.
Illan hämärässä kulkivat matkustajat ilman mitään vaikeuksia Temesin
yli, yöksi he laittoivat tulen suuren veden rannalle, jota Omodé
nimitti jäätymättömäksi järveksi.
Aamulla tulivat he suurelle padolle, jonka vanhat valloittajakansat
olivat laittaneet ruovikkoon Marosista aina Tonavaan asti.
Keskiviikkona ehtivät he Keven suuren hieta-aavikon reunalle ja myöhään
iltapäivään asti he ratsastivat yli keltaisten kumpujen. Omodé tunsi
täällä jo tien kulun paremmin kuin luostarin käytävissä.
Aurinko oli jo puoliksi laskenut, kun he erään hietamäen huipulta
näkivät alhaalla välkkyvän hopeajuovan. Se oli Tonavan virta.
Vasemmalla puolella oli Keven linna, oikealla suuri rantametsä, joka
täältä ulottuu aina Pancsovan virtaan asti.
Ilta hämärsi jo, kun he laskeutuivat virran rannalle. Siinä leviytyy
meren levyisenä heidän eteensä vanha Ister, hitaalla arvokkaisuudella
työntäen aaltojaan itään, äitinsä Mustanmeren helmaan.
Vähenemässä oleva kuu nousi juuri silloin toisella rannalla
häämöttävien hietavuorten yläpuolelle ja alakuloisena katseli itseään
vanhan Tonavan vedessä.
— Haikarain leiri! — sanoi Omodé, kun he saapuivat metsän laitaan.
Vanhoista ajoista asti olivat haikaraperheet tuhansittain pesineet
rannan puissa. Metsä oli täällä ihmeen paljas, harvalehtisissä puissa
häämötti tuhansittain pesiä kuin jättiläiskokoisia piikkisiä hedelmiä;
puiden alla kummuilla mätäni pudonneita kalan ja sammakon ruumiita.
Tonavan soilta tuli vielä pitkissä parvissa kotiin yön haikaroita,
äänettömin siivin kiitäen kuun kehän ohitse.
Tunnin ratsastuksen jälkeen saapuivat matkustajat haikaraleirin laitaan
ja astuivat silloin alas ratsuilta.
— Minne vien sinut nyt, Márton herra? — kysyi ukko.
— Vie sen veistetyn kuvan luo, jonka pakolaiset ovat pystyttäneet
metsään.
Omodé tarttui Belzebubin ohjiin ja tunkeutui päättävästi kapeaan
aukkoon, joka johti läpipääsemättömältä näyttävään tiheikköön. Kaniikki
seurasi jäljessä.
Metsä oli suurimman osan vuotta veden alla, ja kosteata maata peitti
ihmeellisen runsas kasvullisuus. Milloin kulkivat he sylen mittaisten
kaislojen välissä, milloin jättiläislehtisten sanajalkojen keskellä.
Pahkuraiset, ilkeästi repeilleet puunrungot olivat siellä-täällä
vanhuuttaan kaatuneet, paikoin taas köynnöskasvit muodostivat
lehtikatoksen pienen, mustan järven yli, laskien käsivarren paksuisia
köynnöksiä riippumaan alas. Useita pieniä järviä oli metsässä. Niiden
pintaan kuvastuivat kalpeat liljat, ja vedessä kellui avosuisia, lapsen
pään kokoisia kellokukkia.
Metsässä majailivat pakolaiset. He olivat viimeisiä jätteitä
ikivanhasta kansasta, jonka onnentähti kerran häikäisevänä loisti.
Kun vuosisataisten taistelujen jälkeen sodan myrskyt repivät heidän
kansansa pirstaleiksi ja moni ylpeä valloittaja painoi jalkansa heidän
niskalleen, he voimaltaan heikkoina, lukumäärältään supistuneina
vetäytyivät tänne läpipääsemättömän metsän kohtuun. Täällä he
unohtivat vanhan, ylpeän avarin nimensäkin ja sanoivat itseään vain
karkulaisiksi, pakolaisiksi ja elivät ahdistettujen metsäneläinten
tuntematonta ja surullista elämää.
Aina metsän kosteassa hämärässä eläen muuttuivat sotaurhojen
jälkeläiset arkakatseisiksi, kalpeiksi, kuihtuneiksi ihmisiksi. He
pukeutuivat tuoreisiin eläintennahkoihin ja kuorimattomat nuijat
käsissä, metsästyskeihäs olalla he äänettömästi harhailevien haamujen
kaltaisina kulkivat tiheiköissä.
Keveläiset karttoivat taikauskoisella pelolla karkulaismetsää, sillä
he kertoivat sudenkuoppien ja lentävien silmukoiden uhkaavan ihmistä
tiheiköissä. Väliin heidät yllätettiin yöllisellä kalaretkellä. Huudon
tai airon kovemman loiskeen johdosta he äkkiä sammuttivat soihtunsa,
upottivat verkkonsa ja heittäytyen kaulaa myöten veteen katosivat
kaislikkoon.
Omodé, joka pimeässäkin näki kuin kissa, pysähdytti nyt kaniikin.
— Olemme tässä aukeamalla, — kuiskasi hän.
Kalpeassa kuutamossa aukeni mahtava kenttä, jolla kasvoi hajanaisia
puuryhmiä. Yltympäri häipyi kaukainen metsä hopeausvaan. Tällaisella
samettinurmella tanssinevat mielellään keijukaiset ja yöttäret, joista
laulajat laulavat.
Kun he olivat kulkeneet aukeaman poikki, saapuivat he laajaan
pensastoon.
— Umpiperä! — sanoi entinen rosvo.
He sitoivat ratsunsa kiinni puuhun ja pujahtivat sitte tuskin
huomattavan kapean aukon kautta pensaiden sekaan. Heidän täytyi kulkea
taitavasti hakatun, oikullisesti kiemurtelevan, loputtoman pitkältä
tuntuvan tunnelin läpi. Pakolaiset olivat oman typistyneen ruumiinsa
mukaan hakanneet tunnelin, kahden pitkäkasvuisen papin täytyi siis
kulkea kyyryllään. Maa oli tähän suuntaan kumpuista, metsä kuivempaa.
— Astu hiljaa, herra, puhu matalalla äänellä, — sanoi Omodé. — Ei
kukaan tiedä missä metsän ihmisten makuupaikat ovat, mutta heidän
unensa on valpasta ja korvansa terävä.
He saapuivat pienelle pyöreälle aukeamalle ja saattoivat taas suoristaa
itsensä. Omodé tarttui kaniikin käsivarteen.
— Näetkö? Tuolla!
— Veistetty kuva! — kuiskasi Márton.
Siellä seisoi metsän ihmisten valkoinen epäjumala, korkealla
jalustalla, kuun valossa kylpien...
Anadyomene, suloisin Hellaan jumalatar, kuinka jouduit tänne barbarien
kosteaan metsään? Siellä seisot, majesteetillisessa alastomuudessasi,
voitonriemuinen kauneutesi tietoisuus valkeilla marmorikasvoillasi.
Huulillasi väikkyy hieno, hempeä, riutuva hymy, joka kerran kajasti
Knidoksen naisten kasvoilla. Kuunloiste, joka hyväillen hivelee jaloja
jäseniäsi, näyttää valavan elämää marmoriruumiiseesi.
Vaeltavat pakanatko toivat sinut tänne Hellaan kirkkaan taivaan alta?
Vai Rooman valloittajalegionatko raahasivat mukanaan? Vuosisatoja
lepäsit Tonavan kullankeltaisessa hiekassa. Sitte sinut kaivoivat esiin
pakolaiset ja pystyttivät sinulle alttarin.
Ah ei, sudennahkaiset barbarit eivät käsittäneet kauneutesi harmoniaa,
eivät ymmärtäneet knidolaista katsettasi, klassillista hymyilyäsi.
Mutta vaistomaisesti he tunsivat, että olet jumalatar, ja eläimen
nöyryydellä he lankesivat valkoisten jalkaisi eteen.
Kaksi pappia katsoi kauan liikahtamatta, väsymyksestä huohottaen
marmorikuvaa. Syvä, salaperäinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Tuhansia
kiiltomatoja välkkyi heidän ympärillään, aivankuin kultasade tippuisi
puista.
— Se on hän! — sanoi Márton pappi.
— Kuka hän? — kysyi ukko.
— Venus-piru; saatanan armeijasta kaikkein hirvein.
Kaniikki lausui sitte tuimasti Omodélle:
— Anna tänne rautakeppisi!
— Mitä aiot tehdä, herra? — kysyi ukko peljästyneenä.
Kaniikki kohotti nyt äänensä:
— Täytän sen suhteen kirjoituksen sanat: Ja heidän jumalainsa veistetyt
kuvat te lyökää maahan. Iske palasiksi, Omodé!
— En, herra, en minä! — huusi kauhuissaan Omodé.
Márton temposi hänen kädestään bulgarilaisen nuijan ja karkasi
kömpelölle kivialttarille. Ja iski jumalankuvan päähän...
Kivi antoi äänen! Valittava, syvä kellonkumahdus rikkoi metsän
äänettömyyden. Toisen, kolmannen, kymmenennen iskun jälkeen, jotka hän
kiihtyvällä voimalla suuntasi patsaaseen, muuttui sointuva kumajaminen
epäsointuiseksi räminäksi. Kuvan jäsenet lensivät säkenöiden sinne
tänne. Mutta ruohossa lepäsi vielä kauneuden kaikkeuden muutamia luovia
osia. Jumalattaren pyöreä povi, neitseellinen lanne. Nekin täytyi
murskata, ettei uusi lahko rakentaisi uutta alttaria niille.
— Herra, rientäkäämme, rientäkäämme! — huusi Omodé.
Tiheiköstä kuului pitkällinen, valittava sudenulvonta. Metsä heräsi
kauhistuneena syvästä unestaan, intohimoinen, tulinen tuskanhuuto
nostatti kaikunsa.
— Rientäkäämme, rientäkäämme!
Márton pisti yhden marmorikappaleen laukkuunsa, sitte he toisiaan
nykien ja tuuppien, kompastellen, poissa suunniltaan juoksivat kuin
itse teossa tavatut murhamiehet. Silloin oli jo koko metsä niin täynnä
ääntä, kuin jokainen puu olisi valittanut ja nyyhkinyt.
Kun he löysivät ratsunsa, otti Márton kaniikki esiin tulukset.
— Mitä aiot, herra? — kysyi Omodé.
— Kirjoitus sanoo: Polttakaa heidän lehtonsa tulella!
Ukko tarkasti tuulen suuntaa, ja kun hän sai selville, että itätuuli
puhalsi, auttoi hän innokkaasti toveriaan sytyttämispuuhissa.
— Savun haju, — mutisi hän, — eksyttää jäljiltämme nuo pistimellä
varustetut ampiaiset.
Kuivaan lehdikköön tarttui kipinä. Kuivunut lehtipuu leimahti liekkiin,
ja ennen pitkää loimusi tuli puiden latvoihin asti. Pienen ajan
kuluttua nopeasti kiitävä, humiseva tulivyöry levisi länttä kohti.
Metsä oli sielläpäin kuivaa.
Papit heittäytyivät satulaan, kannustivat ratsujaan eivätkä
taakseenkaan katsoneet sinne, missä veripunainen usva ja kumea kohina
ilmoitti, että jokin suuri, jokin sanomattoman suuri onnettomuus oli
tapahtunut.
Vasta silloin he uskalsivat hengähtää, kun edessään näkivät Keven
linnan tummat maavallit.
— Herra, — sanoi silloin Omodé, — olen varma, että kirottu epäjumala
kostaa meille. Sillä en uskoisi, että se lopullisesti olisi tuhoutunut.
Katsohan kivenliuskaa, joka on laukussasi, — pyhän Benediktuksen kautta
sanon, että se hymyilee!
Márton ei vastannut, vaan katseli kumpaakin kättään, olisiko niihin
tarttunut verta.