Kun tuli pimeä, polvistui Márton kaniikki yksinään telttapalatsissa ja
salaperäisessä rakkovalaistuksessa alkoi lukea hiljaa iltarukoustaan.
Hän ei vielä ollut lopettanut, kun oviverho kahahti ja pusztan rouvan
korkea vartalo ilmestyi aukkoon.
Silmänräpäyksen hän seisoi siinä liikahtamatta, sitte hän pehmeästi
ja nopeasti kuin käärme asettui matolle. Hän puhui vasta sitte, kun
kaniikki jo oli lopettanut hartautensa.
— Miehet osoittivat sinulle kunnioitustaan, — puhui Seruzád, — ja nyt
osoittaa sinulle kunnioitusta nainenkin. Paljain jaloin tuli, hiukset
hajalla, palvelijattarelle kuuluvasti odottaen, mitä käskee päällikkö.
Jonkinlainen pieni iva näkyi hänen suupielessään, kun hän tätä lausui,
ja kulmakarvainsa välissä oli vielä nytkin kopea uurre.
— Totisin huulin ja nöyrin sydäminkö tätä sanot minulle? — kysyi Márton.
Rouva ei vastannut, vaan hymyili. Mutta hän ei kestänyt kaniikin
puhdasta, kovaa katsetta, vaan itsekin ihmetellen loi alas katseensa.
Márton otti silloin teltan seinällä riippuvien aseiden joukosta pitkän
puukon.
— Polvistu! — sanoi hän rouvalle.
Tämä seisoi pystypäin ja avoimin silmin hänen edessään. Mutta ei hän
nytkään kauan kestänyt Mártonin katsetta. Hän taivutti alas päänsä ja
vaipui sanaa sanomatta toiselle polvelleen. Kaniikki taas laski kätensä
Seruzádin pään päälle ja leikkasi rouvan ohimon yläpuolelta paksun
kiharan tuuheasta tukasta.
Leikatessaan hän lausui:
— Se, joka tahtoo palvella, karkoittakoon sydämestään ylpeyden!
Hiuskiehkura kiertyi hänen kätensä ympäri kuin musta, kiiltävä käärme.
— Herra! Mitä teit Kean kuninkaan tyttärelle? — kysyi hiljaa,
kauhistuneella äänellä pusztan rouva, joka yhä polvistui matolla.
Hymy oli kadonnut hänen huuliltaan, mutta kopea kurttukin oli kadonnut
hänen otsaltaan.
Márton asetti leikatun kiehkuran laukkuunsa ja heitti manttelin
hartioilleen.
Kun hän myöhemmin astui ovelle, istui Seruzád maassa miettien katsellen
maton kukkia. Hänelle tapahtui nyt ensi kerran, että oli nöyrtynyt
miehen edessä. Ja ihmeekseen hän havaitsi, ettei tämä nöyrtyminen häntä
kiusannut.
Katsomatta ylös puhui hän Mártonille:
— Jollet vielä ole uninen, on Seruzád kaatanut sinulle keitettyä
viiniä. Ja tanssiakin osaa Seruzád, miekka kädessä, kun rumpu pauhaa,
tai liehuvin hunnuin, kun viulu soi. Vai laittaako hän vuoteesi?
— Tahdon maata ulkona hevosten luona, — vastasi kaniikki.
Serdari laittoi hänelle tulen metsän laitaan, herrat taas niittivät
heinää, jotta hänen makuupaikkansa olisi pehmoinen. Márton laskeutui
pitkälleen ja sulki heti silmänsä, mutta hän ei kuitenkaan nukkunut,
vaan kuunteli syövien hevosten hiljaista pureskelemista, tulen
räiskettä ja sirkkojen sirkutusta. Petshenegiläiset herrat istuivat
niin hiljaa tulen ympärillä kuin kivikuvat.
Telttojen luota hiipi yhä uusia varjoja esiin. Ylhäällä kummun harjalla
he istuivat pitkässä puoliympyrässä, äänettöminä ja liikkumattomina,
harmaina kuin yölintuparvi. Ensimäisen joukon taakse asettui toinen,
sen taakse kolmas, kymmenes.
Kun lopullansa oleva kuu nousi, tuntui Seruzád rouvastakin teltan ilma
tukehduttavalta ja hän siirtyi räiskyvän tulen luo. Kirjavat naisen
turkit hartioillaan, hiukset valtoimina hän asettui miesten keskelle ja
katseli yhdessä heidän kanssaan tulta.
Márton avasi äkkiä silmänsä ja sanoi:
— Huomenna täytyy minun lähteä.
Syvä hiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Pitkän ajan kuluttua puhui
serdari:
— Kuka käskee sinua, päällikkö?
— Jumala, joka asuu sydämessäni.
— Silloin mene. Koska tulet takaisin?
— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee.
Hän laskeutui taas maata, mutta ei nytkään voinut nukkua. Kun kuu kulki
jo korkealla, nousi hän kyynärpäilleen ja katseli hyvän aikaa tulta.
Sitte hän taas puhui:
— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee. Ja kansalleni valloitan
sellaisen maan, jossa ikuinen onni asuu. Mutta sen surbanin, jonka
keihään kärki on veressä, karkoitan luotani. Olen puhunut.
Hän laskeutui taas maata.
Ennen pitkää suloinen raukeus sai hänessä vallan. Hän ei nukkunut;
tiesi, missä oli, tunsi tuoreen heinän hajun, kuuli hevosten
marhamintain kalinan, mutta hän ei kuitenkaan ollut valveilla eikä
olisi voinut avata silmiään.
Jonkinlainen ihmeellinen, koskaan ennen tuntematon hurmaus sai hänet
valtoihinsa. Ja puoliunessa hän tietää, että nuo, jotka istuvat hänen
ympärillään, tuntevat samaa kuin hän. Hän hymyilee, ja tämä onnellinen
hymy tekee hänen surulliset kasvonsa viehättävän kauniiksi. Ja
ympärillä istuvien huulillekin ilmestyy sama onnellinen ja kärsivä hymy.
Samalla kuin hänen tietoisuutensa yhä enemmän katoaa, kaiuttaa yö yhä
voimakkaamman sävelen hopeisen savupilven takana, joka kiitosuhrin
tavoin leijaa pusztan yläpuolella... Harmoninen humina sulautuu ylevän
kauniiksi hymniksi... Milloin vienona väräjää, milloin myrskyisenä
pauhaa laulu, jota on autuus kuunnella... Kuitenkaan ei kukaan
laulanut. Pusztan poika kuuli äitinsä povella uinuessaan oman nuoren
verensä riemukkaan kohinan.