Omodé, jonka arvo äkkiä paisui leirissä kuin silavankamara hiilustalla
seikkaili koko iltapäivän telttakaupungissa. Hän tunsi olonsa niin
perin mainioksi aseittenkalinan ja hevosenhirnunnan kuuluessa, että hän
riemussaan olisi tahtonut hihkaista kuin juopunut.
Kas vain! Hän sai Ekesen käsiinsä.
— Kaksitoista rahaani! — huusi hän.
Laulaja veti povestaan kultaisen byzantinin ja välkytti sitä
auringonvalossa.
— Anna takaisin, mitä siitä jää, — sanoi hän ylpeällä tyyneydellä.
Harvinainen näky sokaisi Omodén silmät ja jonkun verran se häntä
lepyttikin. Vaistomaisestikin täytyi hänen tuntea jonkinlaista
kunnioitusta kultarahan omistajaa kohtaan. Muutenkin oli teinin ulkoasu
muuttunut edukseen. Kuluneen nahkatakin sijasta oli hänellä kaunis
varsannahkainen nuttu. Varsan loistava karva oli nutun päällispuolella,
kaulusta taas peitti silkkinen harja, joka keikarimaisesti iski häntä
selkään. Tämä oli siihen aikaan komeilevien petsheneginuorukaisten
mielipuku.
Koska Ekese ei tahtonut varsa-velkaansa maksaa hevosella, menivät
he yhdessä erään rikkaan miehen maineessa olevan petshenegin luo
vaihtamaan byzantinia.
Mutta koska petshenegi olisi voinut vaihtaa kultarahan ainoastaan
lampaannahoiksi, jättivät nuo kaksi kunnon ystävää rahakysymyksen
toistaiseksi ja ottivat vastaan isännän vieraskutsun. Isäntä kestitsi
heitä kanakurjen lihalla ja sebesiläisellä viinillä. Paitsi heitä
oli teltassa vielä useita muita, niiden joukossa muuan mustapukuinen
laiha mies, joka murheellisen näköisenä ja vaieten istui tulisijan
vieressä ja silminnähtävällä inholla torjui luotaan lihan, jota hänelle
tarjottiin.
Petshenegin vaimo oli kristitty bulgarilaisnainen, ja isäntä itsekin
kallistui uuden uskon puolelle.
Uskovaisten ja kaikkiuskoisten läsnäolo, jotka erikoisella
kunnioituksella kohtelivat Omodén kaapua, herätti ukon sielussa
turhamaisuuden uinuvan pirun. Hän päätti kerran hänkin saarnata, kuten
oppineet papit, joille komitaatissa osoitettiin kunnioitusta.
Kun hän synkkiin aatoksiin vaipuneena oli lopettanut ateriansa, veti
hän pitkän siemauksen puupullosta ja kakistellen kurkkuaan alkoi
naisten suureksi sielunrakennukseksi saarnata.
Tekstikseen hän valitsi erään tuntemattoman kirkkoisän lauselman:
»Älkää olko senkaltaiset kuin koirat, jotka raatelevat omat heikot
kumppaninsa, vaan olkaa senkaltaiset kuin siat, jotka yhteen ääneen
röhähtävät yhteisen vihollisen lähestyessä». Saarnansa juoksua hän
valaisi esimerkeillä, mainiten merkillisennimisten pyhimysten tekoja,
välillä hän taas lausui sellaisia latinalaisia sitaatteja, että niiden
takia kultasuinen Hieronymus varmaankin kääntyi Betlehemin haudassaan.
Se mustapukuinen mies, joka äsken ei tahtonut lihaa syödä, kuunteli
kasvavalla levottomuudella Omodéta. Yhtäkkiä hänen sappensa halkesi ja
hän iski kiukkuisesti kiinni Omodén sanoihin.
Omodé sattui sanomaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen...
— Valehtelet, kirottu lurjus! Valehtelet! — kirkui vieras säkenöivin
silmin.
Omodé katseli hämmästyneenä vihaista miestä.
— Eikö siis Jumala luonut ihmistä?
— Valehtelet, valehtelet! Se on kurjaa, mitä puhut, Jumalan pilkkaa!
Peräytä! Peräytä!
Isäntä, jota silminnähtävästi huvitti oppinut kiista, keskeytti heidät.
— Kuka siis loi ihmisen, jollei Jumala?
— Niin, kuka loi? — kysyi Omodé.
— Saatana, sinä lurjus, saatana, sinä kaapuun puettu kettu! Hän siitti
Eevalle Kainin ja Kalomenan, kirottu Kain taas tappoi ihmisen lapsen ja
kansoitti maailman saatanan jälkeläisillä. Sinäkin olet niitä, vanha
lurjus! Tarkasta itseäsi, saatanan sikiö! Mässäyksen paksumahainen
säkki olet; juoppouden viinitynnyri olet; valheen pullistuva rakko;
kaiken halpamaisuuden synnin ja ilkeyden ikuisesti vuotava lähde...
Sinutko olisi luonut Jumala omaksi kuvakseen? Hän, joka on kaunein,
täydellisin, hän olisi saastuttanut maailman sellaisella epäsikiöllä?
Peräytä sanasi, ilkeä lurjus, kadu ja itke rumaa kerettiläisyyttäsi!
Omodé hätkähti armottomat sanat kuullessaan. Hän muisti kyllä Fülöp
isän erään senkaltaisen huomautuksen, että jokainen ihminen on synnissä
syntynyt, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että ihmiskunta voisi
johtaa sukujuurensa takaisin aina helvetin herraan asti. Mutta koska
asia ei näyttänyt kokonaan mahdottomalta, ajatteli hän varovaista
peräytymistä.
— Vaikka olenkin synnissä syntynyt, olen kuitenkin puhdistunut kasteen
sakramentissa, — mutisi hän.
Mustan miehen silmät loistivat voitonvarmasti.
— Tarkatkaa tänne, maanmieheni, — huusi hän, — kuinka otan ketun kiinni
hänen omassa luolassaan!
— Sano minulle, lurjus, missä sinut kastettiin. Ja sano sekin, millä
sinut kastettiin.
Omodé alkoi kiukustua.
— Jos tahdot sen tietää, niin Marosin kirkossa minut kastettiin kaksi
vuotta takaperin, — huusi hän, — ja oikealla vihkivedellä kastettiinkin!
— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi toinen, — nyt sain sinut
kiinni, kettu, etkä enää pääse vapaaksi. Tiedätkö, mikä on kirkko?
Pahojen henkien kokouspaikka! Ja tiedätkö, missä asuu kirottu saatana?
Tätä ennen asui se Jerusalemin temppelissä, mutta myöhemmin siirtyi se
Byzantiumin tuomiokirkkoon. Ja tiedätkö, kuka loi veden, jolla sinut
kastettiin? Taas saatana! Ja sinä uskot, että kun loalla huuhdotaan
pois lika, silloin tulee puhtaaksi?
Omodé tuli aivan siniseksi kiukusta.
— Millä sitte ihminen kastetaan, jollei vihkivedellä? — karjaisi hän.
— Sanon sen sinulle, tietämätön pappi, opi siitä. Vain yksi kelvollinen
kaste on, se, joka tapahtuu Johanneksen evankeliumin päällepanemisella
Jumalan paljaan taivaan alla, jossa eivät temppelin pirut rähise...
— Sinähän tiedät kaikki toisin kuin minä! Ehkä kiellät senkin, että
Jesus Kristus istuu Herran oikealla kädellä?
— Totta kai kiellän! — kirkui musta mies. — Jesuksen pyhä ruumis
lepäilee ilmassa ja pysyy siellä tuomiopäivään asti.
— Kiikissä olet, senkin tuulella täytetty, — huusi Omodé voitonvarmana.
— Sillä katso, Marosvárin temppelissä on Jesus maalattu istuvana
Herran Jumalan oikealla kädellä. Omilla silmilläni olen nähnyt ja ehkä
Ekesekin on nähnyt...
— Totta, — sanoi Ekese väliin, — minäkin olen nähnyt. Musta mies
kohotti silmänsä kohti taivasta ja puhui:
— Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!
— Kuka olet sinä joka tahdot tietää kaikki paremmin kuin muut ihmiset?
— kysyi Omodé.
Musta mies sanoi loistavin kasvoin:
— Kiitä Jumalaa, että puhuin sinulle. Sillä minä, joka olen
täydellinen, puhun vain silloin uskottomille, kun tahdon heidät
käännyttää... Tiedä, että minä olen maan suola, maailman valkeus, kedon
lilja. Minä olen saastaisuudesta ja synnistä vapaa pyhä, taivaallisesti
elävä bogumili!
Lausuessaan sanan bogumili musta mies — aivankuin olisi kunnioittanut
itseään — kumarsi syvään.
Nyt tiesi Omodé jo, mitä lajia vieras oli. Bogumilien lahko — heitä
nimitettiin myös manikealaisiksi — oli silloin suuresti levinnyt
naapurimaahan Bulgariaan. Kristillinen kirkko vainosi ankarammin
manikealaisten lohikäärmepäistä kerettiläisyyttä kuin pakanain
uskottomuutta.
Katuja nousi silloin ylös ja puhui näin kerettiläiselle:
— Sinä kelvoton bogumili! On mahdollista, että sinut on saatana luonut,
mutta minut on luonut Herra omaksi kuvakseen. Vaadin sinua uskomaan
tämän, tunnustamaan tämän.
— Todista se! Todista se! — huusi manikealainen.
Koska Omodélla ei sattunut olemaan muuta todistuskappaletta käsillä,
kopautti hän bulgarilaisen nuijan pienemmällä päällä kerettiläistä
päähän.
— Uskotko jo?
Manikealainen ei iskusta älähtänytkään.
— Minua voit lyödä, mutta totuus on ikuinen!
Omodé iski taas bulgaria.
— Etkö vieläkään usko?
— Olkoon siunattu se käsi, joka tuottaa minulle pyhän marttyriuden! —
huudahti manikeus onnellisesti hymyillen.
Eipä tiedä, kuinka tämä kanoninen riita olisi päättynyt, jollei isäntä
olisi astunut väliin.
— Jos jumalat, — sanoi hän, — eivät mahdu taivaaseen toistensa
hinnalle, silloin he taistelkoot etusijasta, ja se, joka on oikea,
heittäköön toisen pois maailmastaan. Mutta ihmisille on jumalan keihäs
liian raskas. Sentähden sanon teille, miehet: rakastan vieraita, mutta
joka vielä kerrankin minun teltassani uskaltaa mainita pirun tai
kasteen, hänet heitän ulos ovesta.
Omodé tyytyi moraliseen voittoonsa ja jätti Ekesen seurassa teltan.
He eivät kuitenkaan vielä aikoneet keskeyttää huvitteluaan. He kävivät
läpi koko leirin. Ekese heläytti kanteleellaan iloisia lauluja, Omodé
taas rautakeppi olallaan seurasi häntä tahdikkain askelin. Koko joukko
nuoria poikia seurasi peräkanaa heitä.
Erään suurenpuoleisen teltan edessä he seisahtuivat ja alkoivat laulaa:
Isäntämme vuoteellansa
Nukkuu, rahat kupeellansa.
Pussissa on paljon rahaa,
Puolet siit' on laulajan,
Puolet talon haltijan.
Vaatteemme on kellukkaat,
Jalkineemme tollukkaat...
Isäntä pisti lampaannahkalakkisen päänsä ulos ovesta ja lausui:
— Sisemmä jota janottaa!