Paksujen puunrunkojen takaa pujahti muutamia tavattoman suuria koiria
näkyviin, sen jälkeen tulivat ratsastajat, joukon edessä ratsasti
Seruzád.
Hän oli kauniskasvoinen, komeavartaloinen ja ruhtinaallisen ryhdikäs
nainen. Jäntevä, pitkä kukanvarsi, kullankeltaisten lihavalehtisten
vesikukkien huumaavaa lajia, joka oli kypsynyt kesän hedelmöittävässä
helteessä. Pyöreät säännölliset kasvot oli paahtanut pusztan päivä, ja
ne loistivat kuin sametinhieno, ruskea emalji. Vähän viistoon olevissa
kovakatseisissa silmissäkin paloi eteläisen auringon tuli. Kasvojen
eläimellistä ja kuitenkin ylevää levollisuutta häiritsi vain yksi
piirre: kopeuden ilmaus, joka pysyvästi veti kurttuun hänen voimakkaita
mustia kulmakarvojaan. Tumma tukkansa — tuo paksu, metallinkiiltävä
tukka, johon Csanád ispaanin sakset katkesivat — riippui kahdessa
pitkässä palmikossa hänen rinnallaan.
Hänen päässään oli haikaransulalla varustettu, suippokärkinen
huopalakki; valkoisesta lampaannahasta valmistetun nutun alla —
jonka hän kovan kuumuuden takia oli viskannut olalleen — oli vyöhön
asti heliseviä hopearahoja täyteen neulottu haarniska; hame oli
loistavan kirjava. Suippokärkiset saappaatkin olivat neulotut täyteen
metallinappeja.
Päällikkörouvan kaulasta riippui luupäinen veitsi hopeavitjoissa,
sudennahkaisella loimella varustetun satulan viereen oli ripustettu
pienehkö sarvijousi ja punainen nahkaviini.
Kun hän teltan edustalla laskeutui satulasta, väsyneenä ja veltosti,
mutta kuitenkin kevyesti kuin maahan laskeutuva lintu, kilisivät nuo
monet hopeat hänen puvussaan.
Serdari astui hänen luokseen ja ilmoitti, että kaksi vierasta miestä
oli tuotu leiriin kentältä, jossa olivat lyöneet maahan erään
paimennuorukaisen.
— Miksi kerrot minulle tätä? — sanoi päällikkörouva. — Eikö siis
metsässä ole kylliksi puita, joihin voit heidät ripustaa?
— Toinen heistä näyttää papilta...
Nyt kääntyi Seruzád ja heitti tutkivan silmäyksen Omodéseen.
— Oi, — sanoi hän, — koska ovat penttiläiset varikset ruvenneet
höyhentämään haukkoja?
— Vallasrouva, — puhui Omodé, kunnioittavasti notkistaen polvensa,
— en petollisesti, vaan kunniallisessa kamppailussa syöksin miehesi
maahan... Mutta älä tuhlaa vihaasi palvelija raukkaan, joka ei ole edes
sen hamppuköyden arvoinen, jonka olet hänelle aikonut. Tässä on minun
Márton herrani, kyllä hän vastaa puolestani.
Sen sanottuaan hän kumarsi toisen kerran ja vetäytyi nöyrästi kuin
syksyinen kärpänen kaniikin seljän taakse.
Rouva huomasi nyt vasta Mártonin. Hän astui häntä ihan lähelle eikä
pitkään aikaan ottanut hänestä teeskentelyyn tottumattomia silmiään.
Nuori kaniikki olikin muuten sellainen mies, että naiset häneen
helposti unohtivat katseensa.
— Kuka sinä olet? — kysyi rouva sitte unkariksi, mutta huomattavasti
petshenegiksi murtaen.
Márton vastasi petshenegin kielellä.
— Olen matkalla oleva mies ja aseettomana tulin leiriin.
— Mitä täältä haet?
— Petshenegin vanhaa hyvettä, Thonuzóban kansan vieraanvaraisuutta.
Sekä petshenegirouvaa että ympärillä seisovia suuripartaisia herroja
hämmästytti Mártonin puhe.
— Olen sodassa, — sanoi Seruzád, — ja vakoojat kulkevat leiripaikan
ympärillä. Tahdon tietää, mikä on nimesi.
Kaniikki asetti silloin kätensä teltan varjostavalle katokselle ja
puhui:
— Ulkona kentällä voit kysellä minulta enemmänkin, mutta täällä tiedät
tarpeeksi: Olen vieraasi! Vai eikö Kajdumin heimoa olevilla surbaneilla
ole niin tapana?
Vallasrouva nyökäytti vastenmielisesti päätään.
— Hyvin tiedät, sellainen on tapa. Hae siis itsellesi leiristä sinulle
sopiva isäntä, joka hoitaa ja ruokkii ratsujasi.
— Minulle sopivasti tahdon levätä sinun teltassasi, — sanoi Márton
tyynesti, — ja sinun haltuusi uskon ratsuni.
Rouva-ispaani tarkasti hämmästyneenä vierasta.
— Tiedätkö, kuka olen? — kysyi hän kulmakarvojaan rypistäen.
— Kean kuninkaan tytär olet, — vastasi Márton välinpitämättömästi.
Seruzád kumarsi nyt vähän päätään ja sanoi sen, mitä kansan tavan
mukaan tuli sanoa:
— Kiitän sinua, herrani! Astu telttaani ja lepää luonani.
Täyttääkseen muodollisuuden laski hän kätensä Mártonin hevosen
ohjille. Hänen palvelijansa ottivat sitte hoitoonsa kummankin hevosen,
päällikkörouva taas katosi hieman hämillään telttaan.
Omodé seurasi kaniikkia. Ukko tunsi tarpeeksi pusztan asukkaiden tapoja
tietääkseen, että niin kauan kuin he huvitellevat leirissä, kohdellaan
Márton kaniikkia suurherralle tulevalla kunnioituksella. Mutta kun he
jättävät leiripaikan, saattaa tapahtua, että Seruzádin ratsumiehet
ottavat heidät kiinni rajalla, ja jos he silloin kiskovatkin jalustimen
hihnoja heidän kummankin seljästä, eivät he vähimmässäkään määrässä
riko petshenegien sopivaisuussääntöjä vastaan.
Molemmat papit astuivat monisoppiseen telttaan. He lepäsivät siellä
siksi, kunnes kaunis lombardialainen orjatyttö kohotti oviverhoa ja
ilmoitti hymyillen, että aterian aika oli tullut.
He astuivat todelliseen palatsiin, joka oli suhteellisesti suurempi
kuin teltan ulkomuodosta saattoi päättää. Maata peitti paksu matto
ja huopaseiniä ihmeen kauniit verhot. Helmistä loistavalla silkillä
kierteli satumaisia kukkaköynnöksiä, joihin persialaiset naiset
olivat kutoneet vaiteliaan sielunsa hehkuvat unelmat. Teltan seinillä
riippui Thonuzóba päällikön aseet, joita kulta-armeija säilytti kuin
pyhäinjäännöksiä, ja suuri norsunluusta veistetty torvi, kansan pyhä
sotatorvi.
Kaksi orjatyttöä veti rihmoissa kulkevan seinän aliosan syrjään,
ja silloin saattoi mahtavain puunrunkojen välistä nähdä kummun
juurella leviävään leiriin, jonka kirjavaan kiehinään tukahduttava
auringonpaiste heitti vaaleita säteitään. Voimakkaasta valosta taas
seinäverhojen alakuloiset kukat alkoivat äkkiä hehkua sateenkaaren
kaikissa väreissä, ikäänkuin äkisti yllättänyt kiihko olisi vallannut
niiden hoikat varret.
Seruzád ilmestyi saliin, ja nyt oli hänellä jo toinen puku. Vaikka
Adrianopoli olikin kaukana Begen pusztalta, niin sikäläiset
silkkikauppiaat olivat kuitenkin löytäneet tien tänne. Hänen yllään
oli avara, sininen silkkipaita, joka poven alapuolelta oli kiinnitetty
suomuksisella vyöllä. Hänen korvissaan oli ontot renkaat, ruskeassa
käsivarressaan kultasolki. Seruzád istui karhuntaljalle ja näytti
Mártonille paikan vierellään. Vieraina oli vielä noin kymmenen
ylimystä. Omodé sai paikan herrasseurasta kauempana, oven vieressä.
Tarjottiin ohrakeittoon hakattua metsähärjän lihaa, lampaanlihaa, sitte
kalaa ja vehnäleivoksia. Höyryävät lautaset asetettiin vieraiden eteen
matolle, ja jokaisen annoksen jälkeen kulkivat tytöt pesumaljat käsissä
ympäri.
Kultatukkainen italialainen tyttö antoi mahtavan juomasarven
vallasrouvan käteen ja täytti sen reunojaan myöten helmeilevällä
viinillä. Rouva-ispaani joi vähän ja antoi sitte sarven Mártonille,
joka kosketti sitä huulillaan ja antoi sen sitte kulkea edelleen.
Kun sarvi saapui takaisin Seruzádin käteen, puhkesi oven luona istuva
Omodé moittivalla äänellä puhumaan:
— Seruzád vallasrouva, sotaisen Kean kuninkaan vieraanvarainen tytär,
suvaitse nuhdella lyhytmuistista tyttöäsi, sillä vaikka olenkin
palvelija, niin siitä huolimatta kuulun vieraisiin ja maineesi saisi
pahan tahrapilkun, jos minun täytyisi vedellä sammuttaa janoni.
Rouva-ispaani täytti sarven kukkuralleen ja antoi sen italialaistytön
käteen.
— Vie se hänelle, Rozvita, juokoon pappi, mutta jos hän jättää viiniä
juomatta, kaada loppu hänen niskaansa.
Silminnähtävästi oli tytölle rouvansa käsky mieleen. Viehättävällä
uteliaisuudella hän katseli, kuinka vaari joi, ja kaksi kuoppaa
ilmaantui hänen kaunispiirteisille poskilleen. Mutta kun hän otti
takaisin sarven Omodén kädestä ja katsoi sisään, sanoi hän pettyneellä
ihmettelyllä:
— Rouvani, pisara ei ole paljon, mutta pappi ei sitäkään jättänyt.
Petshenegiherrat purskahtivat silloin raikuvaan nauruun, niin että
teltan seinä vapisi, jopa ylpeä Seruzádkin hymyili hiukan.
Juomasarvi teki vielä muutaman kierroksen. Sitte vallasrouva heitti
nopean syrjäsilmäyksen Mártoniin ja lausui teeskennellyllä valittelulla:
— Joimme viiniä, mutta vieraamme huuli pysyi kuivana; nauroimme,
mutta vieraamme kasvot pysyivät vakavina; kutsukaa sisään poikkikorva
laulaja, hänen laulunsa ehkä ilahuttaa vieraamme sydäntä.
Kun vallasrouva mainitsi poikkikorvaa, ajatteli Omodé heti kahtatoista
hopearahaansa, ja todellakin, tuo jäntterä mies, joka kannel kainalossa
astui sisään ovesta, oli hänen tunnoton velallisensa. Mutta Ekese
käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut velkojaansa ja työntäen lapikkaansa
alleen istui Seruzádin jalkain juureen ja koetti hartaasti kanteleensa
kolmea kieltä. Mutta sillä välin hän loi terävän ja tutkivan katseen
Márton kaniikin kasvoihin.
— Jokin sankarilaulu, Ekese, — sanoi tyynyihinsä nojautuen
vallasnainen. — Tarinoi meille esi-isistämme, jotta vieraamme kalpeat
kasvot saisivat väriä.
Teini kaiutti kanneltaan ja lauloi Thonuzóban tarinan. Ei petshenegin,
vaan unkarin kielellä. Vaikka petshenegiherrat erottautuivatkin
magyareista sodassa, puhuivat he kuitenkin mielellään sukulaiskansan
kieltä ja suosivat suuresti magyarilaisten laulajain lauluja. Tarina
oli omituista laulun ja puheen sekoitusta. Ekese lausui yhtäläisellä
valittavan pitkäveteisellä äänellä säkeistön ja vasta sen lopussa
kohosi hänen äänensä, värisevästi sointuen, kuin rantaan lyövä aalto.
Thonuzóban taru kuului tähän tapaan:
Jopa lähti matkaan Gézan poika István,
Kulkee kulkemistaan taakse suuren Tiszan;
Musta ristinmerkki on hällä kädessään,
Tuhat keihäsmiestä nyt seuraa jälessään.
»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
Uskotko sä Jesukseen?»
Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
»Jumala jos oikee Jesus ollut oisi,
Ei hän aasin seljäss' ratsastella voisi.
Göncöl jumalall' on ratsu toista maata,
Juutalaiset sen ei voimaa viedä saata.»
»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
Uskotko Herran äitiin?»
Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
»Päällikkönä naisten nainen simasuinen,
Naista pontevampi urho partasuinen.
Okkán jumalamme tuntee parrastansa,
Maailmass' ei toista hänen vertaistansa.»
»Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
Uskotko pyhään henkeen?»
Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
»Kyyhkysjumalaan en uskoa mä saata.
Turul jumalamme voiman voin mä taata.»
Lausui Magyar István:
»Keihäsmiehet, kuoppa maahan kaivakaatte,
Siihen tämä maailman hylky haudatkaatte.»
Kun jo polvet peittyy, lausuu Thonuzóba:
»Kuolo urhon lainen!
Silkinkarvaa metsäkoiraa säälin vainen.»
»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
Silkinkarva rakki kanssaan kuopatkaatte.»
Kun jo vyökin peittyy, lausuu Thonuzóba:
»Kuolo urhon lainen!
Hopeekenkää ratsuani säälin vainen.»
»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
Hopeekenkä ratsu kanssaan kuopatkaatte.»
Kun jo kaula peittyy, lausuu Thonuzóba:
»Kuolo urhon lainen!
Tähtisilmää vaimoani säälin vainen.»
Kaksi pientä poikaa sylihinsä sulkein
Lausuu vaimorouva haudan luokse kulkein:
»Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte!
Huntupäähineeni mulle noutakaatte,
Juhlapuku tuokaa, hame kultakirjo,
Näädännahkaturkki, kengät kaunokaiset.
Niihin puettuna jätän kaikki maiset.
Ensin suutelen mä Alpár poikaistani,
Sitte imetän mä Örkönd poikaistani,
Laskeudun sitte puolisoni viereen.
Yksi hautakumpu peittää ruumiitamme,
Yksi puro huuhtoo veren haavoistamme.»
Laulu vaikeni ja teltassa vallitsi raskas hiljaisuus. Thonuzóban,
valkopartaisen sankarin nimi oli loihtusana, jonka kaikuessa kuumat
petshenegisydämet milloin kiihkeästi löivät, milloin murheesta
kouristuivat.
Seruzád katsahti vieraaseensa ja huomasi hämmästyksekseen, että
Márton oli nostanut viittansa kauluksen pystyyn ja istui paikallaan
liikkumatta kuin kivikuva. — Tämä laulu näyttää katkeroittaneen
vieraamme mielen, — sanoi päällikkörouva vähän ivallisesti. — Ekese,
osaatko mitään iloisempaa Thonuzóbasta?
Laulaja alotti rytmiltään sotaisen petshenegiläisen laulun. Hänellä
oli kaunis, miehekäs ääni, ja kun hän lauloi, välkkyivät hänen heran
väriset silmänsä ja kasvonsa suorastaan kaunistuivat. Hän jalostui
kiertäväksi taiteilijaksi.
Hänen laulunsa kuului:
Kun soi Thonuzóban torvi,
Ratsun selkään kaikki miehet;
Sodan tuoksinassa raikuu,
Petshenegein huuto kaikuu:
Hei, Thonuzóba!
Näätäturkki, rautavöinen,
Haukansiipi hatussansa,
Kullattu on kirvesvartta,
Hopeasta hällä parta —
Hei, Thonuzóba!
Teltan luona rovioista
Valkeneepi ilman kansi.
Kaikki häntä tottelevat,
Jotka pusztaa kuljeksivat.
Hei, Thonuzóba!
Vihastansa syttyy liekkiin
Piiritetyn talon hirret.
Maljaksi vie pitoihinsa
Kallon uljaan soturinsa...
Hei, Thonuzóba!
Seruzád kaatoi viiniä Ekeselle.
— Juo vähän, laulaja, ja anna sitte kuulua: Saapuu vielä Alpár
päällikkö!
Tämä oli petsheneginuorukaisten mielilaulu. Ehkeivät he itsekään
uskoneet, että nuoren päällikön legendamainen olento vielä joskus
ruumiillistuisi, mutta siitä huolimatta he kuitenkin lauloivat,
uskonnollisella haltioitumisella toistelivat: Saapuu vielä Alpár
päällikkö! Silloin kaikki heidän vastuksensa ja murheensa loppuvat.
Petshenegi tulee jälleen siksi, mikä muinoin oli: vapaaksi ja
taistelussa voittamattomaksi.
— Laula, Ekese!
Mutta Ekese laski kanteleensa viereensä ja lausui uhkarohkeasti:
— Sitä en enää laula.
Läsnäolijat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Seruzádin silmän
yläpuolelle ilmestyi ryppy.
— Kutsukaa sisään ruoskija.
Silloin Ekese nousi paikaltaan ja lausui:
— En pelkää sinua, Seruzád. Vaikka olenkin palvelija, niin palvelijatar
olet sinäkin, sillä Alpár päällikkö on jo saapunut!
Hän puhui näin ja heittäytyi sitte polvilleen Márton kaniikin eteen
asettaen kanteleensa hänen jalkojensa juureen.
* * * * *
Teltassa istuvat katsoivat kivettyneinä kaniikkiin...
Serdari liikahti ensimäiseksi. Kauhea mielenliikutus valtasi ukon.
Hänen hampaansa kalisivat ja suuri partansa tutisi... Hän tempasi
miekkansa tupesta, painui polvilleen, laski paljastetun säilän Mártonin
eteen ja sanoi äänekkäiden nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä:
— Voi, herrani, Alpár päällikköni, hakkaa poikki meidän kaikkien
kelvoton päämme, kun emme heti sinua tunteneet...
Nyt kaikki Thonuzóban entiset asetoverit ja alamaiset tunsivat vieraan
kasvoissa suuren päällikön rakkaat piirteet.
Tietysti siinä määrässä kuin nuori metsäsika saattaa olla isänsä näköön.
Kaikki kiihottuivat, menettivätpä melkein järkensä yllätyksestä,
riemusta. Kuuma petshenegiläisveri kuohui heidän suonissaan. He
hyökkäsivät hänen luoksensa, ympäröivät hänet, polvistuivat hänen
edessään, suutelivat hänen vaatteitaan, silittivät hänen käsiään.
Samalla he nyyhkivät ja huusivat:
— Alpár herramme! Nuori päällikkömme! Siis kuitenkin tulit! Voi, kuinka
odotimme! Kuinka odotimmekaan!
Useat ryntäsivät ulos teltasta ja heilutellen paljastettuja miekkojaan
ilmassa he juoksivat kuin mielettömät kohden leiriä.
Mutta serdari otti teltan seinällä riippuvan pyhän torven, joka
Thonuzóban hautajaisissa oli soinut viimeisen kerran, ja puhalsi siihen
härjän-keuhkojensa koko voimalla.
Vihaisesti mylvähtäen pamahti torvi soimaan herättäen metsän kaiun.
Kolme kertaa uudistui Thonuzóban sotahuuto.
Keskipäivän kuumuudessa lepäävä telttakaupunki alkoi herätä.
Tasangolta kuului kaukaista kohinaa, joka pelottavalla nopeudella
kasvoi ja läheni. Ihmiset ryntäsivät kumpua kohti huutaen toisilleen
ja heiluttaen miekkojaan. Kokonaiset kirkuvat parvet lähestyivät kuin
myrskyn ajamat lokit. Viimein kuohuva ihmismeri ympäröi kummun... Ja
tuhannet huudot keskittyivät yhdeksi sanaksi: Alpári
Katso, sana tuli lihaksi, ja ihmisten silmissä paloi haltioitumisen
tuli. He polvistuivat kummun rinteellä laajoissa ryhmissä ja ojensivat
käsiään Mártonia kohti. Ja yhä uusia saapui leiristä. Vaimot toivat
lapsiaan, vieläpä vanhuksetkin ja puolialastomat, kuihtuneet miehet,
jotka vuosikausia olivat telttojen sopukoissa poteneet ilkeitä
nuolenhaavoja, laahautuivat esiin. Liehuvaharjaisilla ratsuilla nelisti
pusztalta pelottavannäköisiä ratsujoukkoja.
Mutta hän, jonka ympärillä tämä rakkauden myrsky riehui, seisoi ääneti
ja surullisena kummun huipulla ja rukoili nöyrästi:
— Herrani Jesus, ota pois minulta tämä kalkki!