Aamu-usva levittäytyi harmaan vaipan tavoin Marosin rannoille. Vaipan
takana, petshenegipusztalla, mylvi sarvas... Nyt virisi tuuli. Sen
puhallus saattoi taivaanrannan hehkumaan sinipunertavana kuin raudan
kuona. Kaukaa kuului kaikuvaa kuminaa; sata kieltä lauloi kasteisessa
kaislikossa: vesiriista heräsi viheltäen ja kujertaen. Pilvet
muodostivat jättiläisporttiholvin pusztan yli; portista heitti vielä
näkymätön aurinko vaaleat sädekimppunsa kentälle.
Kaksi ratsastajaa ajoi Harangodin kahlaamoa kohti, Márton ja Omodé.
Silmänkantamattomalla tasangolla tunsivat he itsensä pieniksi kuin
koppakuoriainen.
— Minne vien sinut, herra? — kysyi vanha vaari.
— Seruzádin leiriin, — vastasi Márton kaniikki.
— Helppo on sinne osata, helpompi sinne kuin sieltä pois. Mutta jos
menemme seitsenpäisen lohikäärmeen luo vieraisille, ei meidän silti ole
tarvis syödä aamiaista käärmeiden kanssa.
Käärmeillä Omodé tarkoitti pusztalla kierteleviä petshenegejä; niiden
kiusallista seuraa hän tahtoi karttaa.
Hän siis poikkesi tieltä ja ohjasi kaislikkoon. Entinen rosvo tunsi
mainiosti kulun ruohoisten saarentojen välissä, jotka pitkässä jonossa
johtivat etelää kohti. Heidän matkansa oli vaivalloinen, mutta ihmisiä
he eivät tavanneet. Eräässä paikassa he tapasivat imevän sudenpesueen,
Begen lähistöllä taas he ajoivat pakoon muutamia maata tonkivia
metsäsikoja.
Omodé ratsasti Belzebubillaan. Belzebub — sen nimi oli ennen Bács — oli
katujan entinen sotaratsu ja hänen kanssaan yhdessä se astui luostarin
palvelukseen. Vaikka se saattoikin suuresti komeilla isäntänsä
kunnialla, niin se kuitenkin enemmän muistutti metsäkarjua kuin
tammasta syntynyttä ratsua. Se oli pieni, paksuniskainen, salakavalan
näköinen eläin, paatunut ja paha purija kuin lyhyt käärme. Sitä ei
juuri voitu käyttää auran edessä, ja koska se oli sangen vaatelias
niihin ratsastajiinkin nähden, joita sieti seljässään, niin ajan
mittaan Belzebubkin saavutti saman erikoisaseman kuin isäntänsäkin ja
vietti ihan samanlaista tyhjäntoimittajan elämää benediktiniläisten
laitumilla kuin Omodé luostarissa.
Márton ratsasti voimakkaalla oriilla, jonka oli valinnut piispan
tallista.
Kun Omodé aamulla satuloitsi häntä varten tuon hurjasti riuhtovan
hevosen, sanoi hän ivallisesti:
— Tämä ei ole hurskaalle miehelle sopiva ratsu.
Ulkona kentällä hän kuitenkin muutti mielipiteensä. Kaniikki istui
täysiverisen ratsumiehen huolettomalla keveydellä satulassa ja ratsu,
opittuaan tuntemaan mestarinsa, tuli lauhkeaksi kuin lammas.
Rovastin käskystä tuli Mártonin matkustaa maallikon puvussa. Entiseen
arvoonsa sopivien vaatteiden joukosta valitsi hän itselleen koruttoman
nahkapuvun, jollaista muinaiset suurherrat tavallisesti käyttivät
rautapaitansa alla. Kaulaansa ripusti hän hopealla huolitellun
jouhirepun, olkapäilleen heitti mustan vaipan.
Mutta Omodé ei millään hinnalla tahtonut luopua kaavustaan. Vaikkei hän
sitä aina pitänytkään arvossa, oli hän kuitenkin ylpeä pappispuvustaan,
jota itse pakanatkin kohtelivat jonkunlaisella aralla kunnioituksella.
Suuresti suretti vaarin sydäntä, ettei hän millään lailla voinut
hankkia itselleen saappaita ja että hänen sen johdosta täytyi vetää
lapikkaat jalkaansa.
Begen rannalla pysähdytti Omodé Belzebubin ja viittasi toveriaan
olemaan hiljaa. Iloinen pulikoiminen ja veden pärske kuului heidän
korviinsa. Hyvän matkan päässä heistä uitti viisi kuusi puolialastonsta
miestä ratsujaan. Ne olivat ruskeaihoisia miehiä, niin kaarevarintaisia
ja pienivatsaisia kuin ajokoirat. Sysimustista hiuksistaan saattoi
heidät tuntea petshenegeiksi.
Omodén täytyi tehdä pitkä kierros päästäkseen toiselle rannalle.
Kun he vihdoin näkivät kaukana siintävän metsän, täytyi heidän jättää
suojeleva kaislikko.
Ulkona suurkedolla, noin viidensadan askeleen päässä heistä, lepäili
pieni hevoslauma yksinäisen puun ympärillä. Laumassa oli pelkkiä mustia
hevosia. Ukko nosti silloin kätensä ja lausui juhlallisesti, melkeinpä
taikauskoisella ihailulla:
— Herra, katso, Ete-hevossiittola!
— Sitte hän lisäsi:
— Pysähtykäämme; Ete-hevospaimenella on tapana ensin ampua nuoli
ihmisen kurkkuun ja sitte vasta kysyä, millä hän voisi palvella.
Maankuulu siitoslauma, jonka esi-isäksi petshenegiläinen taru mainitsi
Volgan rannoilla kiertelevän Tuulen jumalan ratsun, oli kulta-armeijan
ylpeys ja kallein aarre. Jalorotuisten taikahevosten nopeutta,
kestävyyttä ja viisautta ylisti moni kansanlaulu.
Koirat huomasivat pian matkamiehet, jolloin puolitusinaa paimenta
karautti heitä kohti. Petshenegit pysähtyivät noin nuolenkantaman
päähän heistä.
— Keitä olette? Mitä tahdotte täältä? — kysyi unkariksi vanha
hevospaimen.
Omodé muodosti torven kämmenistään.
— Menemme lähetteinä Seruzád rouvan luo! — kiljaisi hän.
— Kenen nimessä tulitte?
— Jesuksen Kristuksen nimessä! — vastasi ukko.
— Sen kanssa ei begeläisillä ole mitään tekemistä! — huusi hevospaimen
vastaan.
Huonoakin palvelijaa suututtaa, kun vieras ihminen loukkua hänen
isäntäänsä. Kun siis eräs petshenegi kysyi heiltä, mistä tulevat,
vastasi Omodé korskeasti:
— Sieltä missä ei minun kaltaiseni herrasmies ryhdy puheisiin
tuollaisen paimennulikan kanssa.
Kun hevospaimenet tulivat vakuutetuiksi, että olivat tekemisissä
aseettomien ihmisten kanssa tai kun heitä ehkä peljätti rouvan nimen
mainitseminen, lähtivät he lyhyen neuvottelun jälkeen takaisin puuta
kohti jättäen suurten valkoisten koirien tehtäväksi häiritä edelleen
vieraita.
— Tunsin erään rohkean miehen, — selitti ukko Mártonille, — joka sai
päähänsä ajatuksen hankkia itselleen varsan tästä siitoslaumasta...
Kaksi päivää hän vaani kaislikossa, lasso kädessä... Sitte hänet
kuitenkin nappasivat kiinni koirankuonolaiset paimenet... Mutta minun
ystäväni ei ollut ainoastaan rohkea, vaan myöskin viekas... Hän tiesi,
etteivät pusztan asukkaat tee pahaa heikkomielisille ihmisille, ja
sen vuoksi hän tekeytyi höperöksi. Puolipäivästä auringonlaskuun asti
hän teki kuperkeikkoja nurmella, sitte hevospaimenet päästivät hänet
menemään...
(Vaikka Omodé ei sitä sanonut, voi kuitenkin pitää varmana, että hän
itse oli tuo puheena oleva rohkea mies.)
He olivat jo jotenkin kaukana hevoskasvatuslaitokselta, kun nopea
kavionkapse kuului heidän korviinsa. Eräs paimenista nelisti heidän
perässään.
— Eipä petshenegi muuten olisikaan härkäpäinen, jos hän niin vähällä
jättäisi kiusantekonsa! — murisi Omodé.
Nuori mies saavutti heidät ja karautti yhtä rintaa heidän kanssaan.
Näkyi, että hän oli neuvottomana, kun ei tietänyt kuinka pääsisi
kunnialliseen riitaan matkustajain kanssa. Tällöin sukeutui seuraava
kaksinpuhelu petshenegin kielellä hänen ja katujan välillä.
— Kuuletko, pappi, minua miellyttää sinun satuloitu siilisi. Paljollako
antaisit?
— Sinulle halvalla, kaunis veljeni. Annan sen tuosta mädäntyneestä
nauriista, jota kannat lakkisi alla.
— Sinulla on hapan vatsa, pyhä mies.
— Minun vatsaani puree aina, kun näen paimenen. Että hänelläkin,
raukalla, täytyy olla kahden korvan välissä pää, vaikkei hän muuten ole
muiden ihmisten kaltainen.
— Miksei, pyhä isäni?
— Siksi, että ihminen ymmärtää puheesta, paimen vain iskusta.
— Oletko jo ehkä lyönyt paimenta? — kysyi mies pyörittäen kädessään
rautavartista tapparaansa.
— En yhtä kerrallaan koskaan, veliseni, sillä sääntöni mukaan kolme
paimenta vastaa yhtä miestä.
Sanottuaan tämän mahtavan kerskauksensa hellitti vaari ohjat ja veti
satulannupin vierestä suuren bulgarilaisen nuijan. Fülöp herra oli
kyllä kieltänyt häntä ottamasta asetta mukaansa, mutta Omodé tuumaili,
että vaikka Pyhän Pentin nimi onkin hyvä suojakilpi, niin täytyy sen
ohella olla joku hyökkäysasekin.
Nuori mies käänsi hevosensa ja seisoi katujaa vastassa.
— Maahan, kuuluisa! — huusi hän.
Omodé ei mielellään taistellut paljain päin, senvuoksi hän veti hilkan
päähänsä. Koska oikea käsivartensa oli rampa, otti hän nuijan vasempaan
käteensä; ratsuaan hän ohjasi jaloillaan. Nopeasti he karauttivat
toisiaan kohti. Kun petshenegi iski tapparallaan, niin Belzebub, jolle
tämä varmaankaan ei ollut ensimäinen tämänluontoinen seikkailu, hypähti
salamannopealla sarvashypyllä syrjään, jolloin isku kohtasi tyhjää
ilmaa. Kuinka olikaan, seuraavassa silmänräpäyksessä Omodé oli jo
petshenegin vasemmalla puolella, ja samalla kuin Belzebub vihaisesti
pärskyen iski hampaansa petshenegin hevosen harjaan, samalla ukko
hurskaalle kristitylle soturille sopivalla kyrie eleison karjaisulla
täräytti vastustajaansa korvanjuureen, jotta tämä paikalla kierähti
alas satulasta.
Sillä aikaa Márton ratsasti tyynesti eteenpäin eikä edes sen vertaa
vaivautunut, että olisi katsonut taakseen tappelun melskettä.
Omodé katsoi epäröiden kaatuneen vastustajansa ratsua, joka
hurjistuneena laukkasi hevossiittolaa kohti. Pusztalla vallitsevien
lakien mukaan kuului maahan lyödyn miehen hevonen nyt hänelle.
Häntä kiihotti uteliaisuuskin tutkimaan, mitä olisi petshenegin
satularepussa. Mutta sitte hän piti viisaampana tyytyä tällä kerralla
moraliseen voittoon.
Paimen oli seuraavassa hetkessä taas jaloillaan. Hän raappi
korvallistaan ja huusi äänekkäästi:
— Ei ollut oikea lyönti! Ei ollut oikea, sillä hevosellasi on huonoja
tapoja.
Omodé katsoi hämmästyneenä sättivää miestä.
— Voi, voi, sinua Kocsobur! — huudahti hän sitte katkerasti. — Vanhuus
on tullut! Jos viisi vuotta takaperin iskit jotakin korvanjuureen, niin
hän ei enää suutaan soittanut!
Vähän aikaa Márton ja hän ratsastivat pensaita kasvavaa puron rantaa,
kunnes pensaat kahahtivat ja muuan keihäsmies lennätti laajassa
kaaressa puron poikki. Ensimäistä ratsastajaa seurasi toinen, kolmas ja
neljäs höyryävillä hevosilla.
— Olemme jo heidän kaupungissaan! — murisi Omodé.
Neljän petshenegin rintaa verhosi luusuomuilla peitetty nahkahaarniska.
Kultasoljesta, joka loisti heidän paljaalla käsivarrellaan, saattoi
tietää heidän kuuluvan kulta-armeijaan.
Sillä aikaa kuin kahden keihään käsivarren pituinen rautakärki kosketti
Mártonin ja Omodén rintaa, sitoi kaksi miestä nahkasiteellä heidän
kätensä taakse. Kunnes olivat tämän työn tehneet, eivät he lausuneet
sanaakaan. Yhtä meluava ja levoton kuin petshenegi on jalkaisin
ollessaan, yhtä vaitelias hän on satulassa istuessaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä karautti pieni joukko jo metsää kohti.
Petshenegit olivat nähtävästi iloissaan vangeistaan. He olivat noita
kylpeviä nuorukaisia, joiden valppauden Omodé vältti. Myöhemmin he
kuitenkin joutuivat matkustajien jäljille ja lähtivät mielettömän
nopeasti ajamaan heidän perässään. He tiesivät, että jos vieraat
ehtivät ennen heitä leiriin, silloin Hurtoba serdari, pusztan rouvan
sotapäällikkö, hakkauttaa huolimattomien vartijoiden pään poikki.
Kun he saapuivat jo aukeaman lähelle ja korpi yhä enemmän alkoi
harveta, sattui heidän korviinsa jonkinlainen rytmillinen kohina,
joka tuntui korven povessa nukkuvan jättiläiseläimen hengityksellä.
Ihmeekseen Omodé huomasi, että kaniikin kasvot, tulivat yhä
kalpeammiksi ja silmänsä lasimaisiksi kuin kuolleen ihmisen.
— Kuinka tuo epatto pelkää! — murisi ukko halveksivasti.
Mártonin kiihtyneessä sielussa oli todellakin taikauskoinen pelko
saanut vallan. Hän pelkäsi, että nuo, jotka lähettivät hänet
pakanallista heimoaan katsomaan, ovat tehneet hänestä vain julmaa
pilkkaa. Pitkinä talviöinä, joina hän Bakonyin luostarissa valvoi,
oli hänen sieluunsa syöpynyt surullinen vakaumus, että petshenegien
kansakunta jo aikaa oli sortunut. Hän itse on viimeinen petshenegi...
Ensimäisellä käynnillään hän on näkevä suuren aukeaman. Mutta
aukeamalla hän on elävän leirin sijasta näkevä kulta-armeijan suuren
hautausmaan... Kummulla istuu pusztan rouva kuolleena, luurangoksi
laihtuneena, luiseville olkapäille riippuvin hiuksin. Kummun juurella
ja yltympäri koko aukeamaa lojuu kuolleita urhoja kuin lahoavia
puunrunkoja. Ja kaikki nuo monet luurangot katselevat häntä tyhjillä
silmillään kuin tahtoisivat sanoa:
— Myöhään tulit, Alpár päällikkö!
Nyt he ehtivät tien käänteeseen.
Márton kaniikin sydän tykytti melkein kuuluvasti, kun hän loistavassa
aamuauringon valossa näki kulta-armeijan leirin.
Missä Csanád ispaani kaksi päivää tätä ennen tapasi vain paljaan
nurmen, siellä näki Márton nyt taas koko leirikaupungin. Niin kauas
kuin matkustajain silmä kantoi, oli suippopäisiä telttoja riveissä
toinen toisensa vieressä, kuin olisi mehiläispesä rakennettu viheriälle
maalle. Etualalla, kummun juurella, upeilivat päämiesten teltat.
Ristiin laitettujen, räikeästi kirjailtujen huopatelttojen eteiskatosta
kannattivat hopeakärkiset pylväät. Näiden takana, kadoten lopulta
utuiseen ilmaan, seisoi muiden valkea telttametsä.
Suuri kihinä ja kuohina vallitsi leirissä. Paikaltaan häädetty
ja uudestaan takaisin ryöpsähtänyt vaellusjoukkokunta oli
pesänrakentamisen puuhissa. Ihmiset hääräilivät kuormien ympärillä,
loivat vallihautaa, kiinnittivät köysiä. Kaikki tämä käy petshenegeillä
suurella häärinällä ja loputtomalla puheenporinalla. Yhtä vaitelias
kuin on tavallinen magyari, yhtä puhelias on petshenegi. Porinansa
on pelkkää huutelua, vannomista ja kiroilemista; hän joutuu turhasta
riitaan vastustajansa kanssa ja on valmis mädäntyneestä paalusta
vuodattamaan verta. Sen ohella käy naisten kieli taukoamatta
keittotulen luona; telttojen, vaunujen ja hevosten välissä kiertelee
suurissa laumoissa kirkuvia lapsia.
Hurtoba serdari, Seruzád rouvan sotapäällikkö, otti vangit vastaan.
Hän oli suuripartainen, tuima vanha sotilas. Arvonsa merkiksi hän
kantoi olkapäillään pantterinnahkaa, jonka päänahka kypärin tavoin
peitti hänen kaljua päätään. Kun hän sai tietää, että vieraat tahtovat
puhutella päällikkörouvaa, vapautti hän heidät köysistä ja vei heidät
kummulle Seruzádin teltan eteen.
Mahtava, moniosastoinen huopapalatsi välkkyi kaikissa sateenkaaren
väreissä; oven eteen oli pystytetty kultakärkinen, jouhitupsuinen
keihäs vallan merkiksi. Teltan vieressä sukivat pusztan rouvan
palvelijat juuri muutamia komeita ratsuja. Seruzád rouva ei ollut
teltassa. Muutamain ylimysten kera hän ratsasti pusztalla eikä kukaan
tietänyt, koska hän palaa telttaansa.
Serdari asetti kaksi tapparalla varustettua miestä heidän rinnalleen,
osaksi heitä vartioimaan, osaksi heitä puolustamaan kokoon kertyneitä
joukkoja vastaan. Petshenegisoturit eivät kuitenkaan juuri
välittäneet vieraista, — uteliaisuus yleensä ei sovellu ratsumiehen
arvokkaisuuteen, — mutta päivänpaahtamat, vilkkaat nuorukaiset ja
valkohampaiset, teräväsilmäiset naiset seisoivat kokonaisissa parvissa
kummulla.
Noin kaksi tuntia saivat matkustajat siinä viettää kärsivällisesti
kuunnellen joutilaiden irvailua. Odottaessaan oli heillä tilaisuus
saada jonkunlainen käsitys petshenegien kasvatusjärjestelmästä. Kummun
juurella aukealla kentällä pidettiin juuri koulua. Noin viisikymmentä
paljasnaamaista poikaa istui satuloimattoman, nelistävän varsan
seljässä ja ampui nuolella keskikokoista olkikuvaa kohti. Opettajat
hoitivat armottomalla kovuudella tehtäväänsä ja viuhuvilla kepeillään
iskivät verihaavoja muutamain taitamattomani lasten kylkeen.
Ratsastajaheimojen lapset viettivät nuoruutensa kovan opetuksen
alaisena. Kymmenen vuotta täytyi taukoamatta harjoitella, ennenkuin
nuori ratsu- ja jousimies laskettiin täysin harjaantuneena sotariveihin.
Valmiita sotureitakin harjoitettiin ahkerasti aseidenkäytössä. Vain
näin erinomaisesti valmistetut ja kovasti varustetut armeijat,
kykenivät suorittamaan volgalaisen taktiikan mukaisia ratsutaisteluita.
Iltapuoleen hälyyttävä torventoitotus rikkoi metsän hiljaisuuden.
Väkijoukko vaikeni paikalla.
— Rouva beke!