Eräästä suolalaivasta hyppäsi nahkatakkinen nuori mies rannalle.
Se oli tuo Ekese niminen kulkuri, jonka viulun rovasti Taszilló rikkoi
petshenegimetsässä.
Tyhjäntoimittajan veltoin ammattiaskelin hän loikkaroi rannalla
istuvien uskonhartaiden välistä. Tarkasti hän katsoi jokaista silmiin
ja nälväisikin erästä hurskasta csücsködiläistä metsästäjää.
— Kova puute vallinnee teidän puolen metsässä, — sanoi hän, — koska
olette ryhtyneet kalastajanammattiin.
— Emme me kalasta, — vastasi csücsködiläinen jousimies lyhyesti.
— Ettekö sitä varten tulleet linnaan, että laihan kampelan takia
sukellatte koko kolme kertaa veden alle?
Tämä julkea viittaus koski kastemenoja ja niitä seuraavaa
paastoateriaa, jonka Gellért piispa tarjosi poikkeuksetta kaikille
uusille tulokkaille (niin nimitettiin nuoria kristittyjä).
Poikkikorva jatkoi matkaansa.
Lautan luona osuivat hänen silmänsä erääseen jättiläiskokoiseen,
papilta näyttävään ukkoon, joka nurmella istuen paistatti päivää.
Hämmästyneenä Ekese katseli ukkoa, astui sitte hänen luokseen ja löi
häntä olalle.
— Kocsobur vaari!
Kaapupukuinen mies tarttui tervehtimisen sijasta poikkikorvaa kurkkuun
ja sanoi tyynesti:
— Kiikissä olet, sammakkojen kuningas! Annappas nyt paikalla minun
kymmenen hopeadenariani, taikka likistän sinut liiskaksi.
Vaikka hänellä oli yllään katujan karvakaapu, ei hän vähimmässäkään
määrässä tehnyt hurskaan miehen vaikutusta. Hän oli sangen vanha mies,
mutta suora kuin keihäänvarsi, niskansa oli jäntevä kuin sonnilla.
Hänen paljaalla otsallaan kulki taajoista valkoisista harjaksista aina
oikeaan poski päähän asti kauhea arpi. Sellaista reikää ei iske miekka,
vaan ainoastaan kreikkalainen sotakirves. Vaikka hän oli hyvissä
voimissa, näki kuitenkin, että hän oli monet myrskyt kokenut hänen
kasvonsa olivat uurteiset, jopa halkeilleet kuin vanhan haavan kuori.
Ikäänsä ei katuva ukko itsekään tietänyt. Niin paljon hän vain muisti
taaksepäin, ettei hän enää ollut eilispäivän lapsia silloin, kun hän
taisteli kapinoivan Kopány'in joukoissa; ja siitä lienee kulunut jo
viisikymmentä vuotta.
— Annatko kymmenen rahaani?
— Annan, Kocsobur vaari! Vapaaehtoisesti annan. Mutta keskustelkaamme
ystävällisesti, kuten vanhain toverien sopii.
— Saatana pitäköön toveruutta sinun kanssasi, Ekese. Kymmenellä hyvällä
denarillani pelastin oikean kätesi kihlakunnantuomarin kirveen alta, ja
sinä sentään aiot pettää... Kuitenkin vannoit antavasi!
Poikkikorva hieroi kurkkuaan ja rupesi sitte soittamaan suutaan.
— Oli erehdys, vaari, ettemme vielä silloin vannoneet oikean jumalan
kautta, — selitti hän. — Mutta sanoppas kuinka olet joutunut noihin
pukimiin. Kun viimeksi näin sinut Kocsobur, olit Tonavan saarilla
majailevien vapaiden urhojen päällikkö. Laajoilla aloilla olit
kuuluisin rosvo, tunnettu maan tieritari, maanmainio hevosvaras ja
murhapolttaja...
— Älä sano minua Kocsoburiksi, — puhui ukko, — sillä nimeni on Katuja
Omodé. Äläkä muistuta tuota aikaa, jolloin vielä piehtaroin synnin
suossa.
— Käännyit, vaari?
— Pyhä Benediktus pelasti orposieluni.
— Piruja! Ja minne ovat joutuneet toverisi, janoinen Bork, karso
Csingesz ja liimakäsi bulgari?
— Keven ispaani naulasi heidän päänsä porttinsa päälle...
— Ja mikä vaivaa oikeata kättäsi, Kocsobur?
— Se tuli hervottomaksi, kun muuan lurjus lävisti sen nuolella
Tonavalla.
— Vanha susi menetti hampaansa ja tarjoutui sitte paimeneksi
lammastarhaan. Ylistetty olkoon sentähden Pyhän Pentin nimi!
— Sinä! — sanoi ukko, — jos vielä kerrankin mainitset ruokottomalla
kielelläsi minun Pentti herrani nimen, isken kaikki haisevat hampaasi
kurkkuusi!
Ekese astui askeleen taaksepäin, mutta kysyi sitte tyynen hävyttömästi:
— Minne on joutunut kuuluisa sotaratsusi, Kocsobur?
— Bács astui minun kanssani yhdessä luostarin palvelukseen. Sen nimi on
nyt Belzebub ja se kuljettaa puita ja suolaa pyhille isille, ja minä
itse ajan sitä, koska eivät muut voi sitä hillitä.
— Sinulla lienee hyvä olo benediktiniläisten luona. Sanotaan, että he
huuhtovat kurkkuaan viinillä ja pyyhkivät sitä paistinmakkaralla.
Katujan kasvot synkistyivät.
— Oloni ei ole huono, — sanoi hän sitte avomielisesti — kunpa vain ei
olisi paastoa ja valvomista. Veisata jo osaan, mutta latinan oppimiseen
on pääni liian kova eikä sentähden minusta saatakaan tulla pyhää pappia.
— Katuja Omodé, — puhui poikkikorva, — maksan sinulle nyt velkani,
jos tulet mukanani laivaan, sillä jätin sinne kukkaroni... Ja annan
noiden kymmenen lisäksi vielä pari hopearahaa, jos teet minulle pienen
palveluksen...
Ukko tarkasteli epäluuloisesti toveriaan.
— Tunnetko linnan pappien joukosta nuorta Márton kaniikkia? — kysyi
laulaja.
— Petshenegi Mártonia? Totta kai tunnen!
— Eräs matkustaja haluaisi puhella hänen kanssaan. Hän on tullut kaukaa
ja tuonut sanomia kaniikille tämän herroilta maanmiehiltä.
— Ja miksi et itse vie häntä linnaan?
— Niin hullu en ole! Marosvárin lainvartija on iskenyt silmänsä minun
nenääni, mutta minä en siitä mielelläni luopuisi, koska olen siihen jo
niin tottunut.
Keskustelun kuluessa saapuivat he suolalaivan luo.
Rannalle levitetyllä lampaannahalla istui jalat ristissä allaan pieni
vanha ukko. Tällä kertaa ei hänellä ollut päässään kultakypäriä,
vaan hattu, mutta joka kerran oli katsonut noihin mustiin, pistäviin
silmiin, se tunsi hänessä helposti maanpakolaisen tietäjän.
Poikkikorva puhui ukolle:
— Tässä, suurherrani, on eräs Omodé niminen hurskas mies, hän on vievä
sinut sinne, minne haluat.
Kääntyen sitte katujaan puhui hän näin:
— Ja sinä Kocsobur-Omodé lähde liikkeelle, ja kun palaat, saat nuo
kaksitoista rahaasi.
Palvelijan nöyryys, jolla Ekese kohteli vakavaa ukkoa, teki
Omodéseenkin vaikutuksen. Paljonnähneen ihmisen vaistolla hän aavisti
seisovansa jonkun suurivaltaisen päämiehen edessä eikä hänen sielunsa
ollut vielä niin täyttynyt maailman turhuudesta puhuvasta opetuksesta,
ettei hän olisi ollut notkea kumartamaan maallisille suuruuksille.
Ekese astui laivaan ja katosi päällikön hyttiin. Nuo kaksi vanhusta
taas lähtivät linnoituksen porttia kohti.
Huopahaarniskaiset piispan keihäsmiehet laskivat heidät sanaa sanomatta
kaupunkiin.
Omodé haki kaniikkia ensiksi tuomiokirkon hautausmaalta. Hautojen
ympärillä istui joukko kastetta haluavia jotka kuuntelivat nuorten
pappien opetusta. Mutta Márton ei ollut kirkkomaalla. Omodé pistäytyi
sitte kastekappeliin ja sai siellä tietää, että Márton kaniikki oli jo
lopettanut päivän työn ja vetäytynyt lepäämään vallinsarvelle.
He olivat tuskin sata askelta astuneet hiljaisen lankkuseinän
juurella, kun Omodé näytti erästä pitkää, mustapukuista pappia, joka
lankkuseinään nojaten liikkumatta katseli pusztalle.
— Siinä hän on!
Maanpakolainen teki silloin käskevän liikkeen Omodélle, ja katuja —
itsekin ihmetellen tottelevaisuuttaan — astui kapeita portaita alas
kirkkopihaan jättääkseen nuo miehet kahdenkesken.
Márton kaniikki...
Kun hän huomasi, että vallinsarvella kulki ihmisiä, piilotti hän
molemmat kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin ja lähti pää kumarassa ja
hitain askelin tuomiokirkkoa kohti.
Hän oli kalpean ja surullisen näköinen nuori mies. Mutta ahkera
itsensäkiduttaminen ei kuitenkaan vielä ollut kyennyt turmelemaan hänen
vartalonsa miehekästä ryhtiä, ja paljaassa niskassa pingoittuivat
vahvat suonet kuin nuorella orihevosella. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta eivät vaaleat, vaan tasaisen keltaiset kuin vanha
norsunluu. Voimakkaan, pyöreän leuan jakoi syvä kuoppa kahtia; tämä
syvennys oli Thonuzin poikien sukumerkki.
Maanpakolainen vanhus sulki kaniikilta tien. Hän katsoi kaniikkia
kasvoihin ja katseensa oli kova kuin saalista vaanivan haukan.
— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki lempeästi nostamatta
katsettaan maasta.
— Alpár! — sanoi ukko hiljaa, syvällä äänellä.
— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki uudestaan, mutta tällä kertaa
värisi hänen äänensä mielenliikutuksesta.
— Alpár päällikkö — päivä on koittanut!
Márton sulki silmänsä ja teki ristinmerkin. Hänen rintansa läähätti
raskaasti. Soinnuttomalla äänellä hän sanoi:
— Tunnen äänesi, mutta en ymmärrä sanojasi. Miksi sanot minua
Alpáriksi? Alpár kuoli sinä päivänä, jolloin Márton nousi ylös
kastemaljasta. Ja miksi sanot minua päälliköksi? En kykene
päälliköksesi, koska itsekin olen heikko hyveessä.
Ukko tarttui Mártonin käsivarteen ja pudisteli häntä kuin unissakävijää.
— Herää, päällikkö! Sudet ovet syösseet laumaasi. Tartu isäsi
sotanuijaan ja karkoita verenjanoiset käärmeet.
Kaniikki tempaisi kätensä irti ja sanoi pitkäveteisellä, melkein
laulavalla äänellä:
— Laumojen kohtalo on Herran kädessä. Hänen tietämättään ei
villakarvakaan putoa kedolla käyvästä lampaasta.
— Päällikkö, — puhui maanpakolainen synkästi, — miksi kartat minua
vilpillisellä nöyryydellä? Jos olet mies, niin katso minua silmiin.
Maanmiehesi, herra Vata lähetti minut luoksesi ja Örkönd veljeltäsikin
tuon terveisiä.
Mutta Márton ei nytkään katsonut vanhusta silmiin.
— Ei minulla ole sukulaisia, — sanoi hän surullisen jäykästi. — Jätin
kansalaiseni seuratakseni Mestaria ainoastaan ja tulin Kristuksen
sukulaiseksi. Älkää siis häiritkö rauhaani.
— Valehtelet, kun rauhasta puhut! — huusi maanpakolainen. — Sinut
haudattiin, Alpár, mutta et kuollut. Herää, Alpár, katkaise
käärinliinasi: elämä kutsuu!
Kaniikin huulille ilmestyi raukea hymy. Hän kohautti hartioitaan ja
kysyi ihmetellen:
— Entä mikä olen minä, kurja mato, että minut on katsottu tällaisten
koettelemusten arvoiseksi! Todellakin alan ymmärtää noita, joista
kirjoitus puhuu, että heidät ilo valtaa, kun he näkevät ruumisarkkunsa.
Vanha maanpakolainen teki epätoivoisen liikkeen.
— Puhun sinulle, mutta sinä et ymmärrä isiesi kieltä! Ah, Alpár,
minkälaisella taikajuomalla venezialainen Gellért on vienyt järkesi?
— Hän on antanut minulle rakkauden juomaa, — vastasi kaniikki,
sanomaton surullisuus äänessään.
Ukon kasvot vääntyivät katkerasta ivasta.
— Totta, — sanoi hän, — teidän jumalanne on rakkauden jumala! Rakkauden
nimessä naulitsi hän ristille oman poikansa ja rakkauden nimessä
hän on antanut teille ruoskan ja piikkivyön — kansalle paaston ja
kymmenykset... Rakkauden nimessä hän on tehnyt teille vastenmieliseksi
oman sukunne ja isienne muiston... Ja jotta kuolemannekin jälkeen
tulisitte osallisiksi hänen rakkaudestaan, hän on kaivanut teille
tulikivisen helvetin...
Márton käänsi kasvonsa toisaalle.
— Anna hänelle anteeksi, isäni, — sanoi hän, — sillä hän ei tiedä, mitä
hän puhuu.
Mutta maanpakolainen jatkoi kasvavalla kiihkolla:
— Tähänkin asti olen vihannut muukalaisia, mutta nyt, kun näen
heidän työnsä, polttaa satakertainen viha sydäntäni... Thonuzóban
poika, mitä he ovat sinulle tehneet? Nuori kotka olit, ja he ovat
katkaisseet siipesi. Sinusta on tullut ryömijä; siiventyngilläsi
isket maan ruoppaa. Sinä hiiviskelet pyhäsavuisissa hautaholveissa,
ja puheistasikin löyhkää ruumiin haju... Tunnen sinun mestarisi,
Alpári. Ne ovat sellaisia, joiden sielu sairastaa kuumetta. Heidän
kärsimyksensä on kostonhimoinen kuin sairas susi, ja kun he ovat
kyllästyneet omien märkivien haavojensa katselemiseen, iskevät he
raatelevat hampaansa toisten lihaan... Viekkaita kauppiaita, Alpár,
ovat mestarisi, jotka tahtovat pettää kaikkitietävän jumalan. He
polvistuvat alttarin edessä ja hierovat näin kauppaa luojan kanssa:
Minun elämäni on lyhyt ja surullinen, Herrani, sentähden lahjoitan sen
sinulle, mutta anna sinä siitä ijankaikkinen autuus. — Ja ruoskiessaan
itseään he viekkaasti maiskuttavat huuliaan, koska edeltäpäin
hekkumoivat paratiisin riemuissa. Oikea jumala kuitenkin kääntää pois
loistavat kasvonsa ja puhuu näin: Minkälaista hyvettä on tämä, joka
itkien ja nyyhkien saapuu luokseni kuin ismaeliitan täyteen sullotut
kuormavaunut ja vaatii palkkaa? — Petetyt petturit ovat mestareitasi,
Alpár; kirotut peltomiehet, jotka kitkevät pois elämän kylvön ja
istuttavat sijaan kuoleman siemenen...
Silloin Márton suoristautui ylpeästi, aivankuin olisi jo kyllästynyt
nöyryyden naamariin, ja katsoi lujasti ukkoa silmiin. Äidiltään
Csedéniltä, jota laulajat olivat ylistäneet tähtisilmäksi, oli kaniikki
perinyt ihmeellisen kauniit, syvätuliset silmänsä. Hänen katseensa oli
muulloin surullinen ja uneksiva, ikäänkuin pusztan pilvinen taivas
kuvastuisi siihen; mutta nyt se tunkeutui terävänä, vihamielisenä ja
tuimana vanhuksen silmiin.
— Kylliksi oli jo juttua, — sanoi hän suurherran kärsimättömyydellä. —
Jos tunnet sellaisen lääkenaisen, joka voi parantaa kuolleen ihmisen:
lähetä hänet luokseni. Mutta suunpieksemisesi on turhaa vaivaa.
Ukko tarttui kaniikin ranteeseen.
— Tunnen sellaisen naisen! Hän asuu tuolla pusztalla!
Márton katsoi silmänräpäyksen peljästyneenä eteensä. Mutta sitte hän
työnsi ukon käden luotaan ja sanoi vihaisesti:
— Illasta aamuun olen itkenyt pusztaa kuin sudenpenikka emäänsä.
Aamusta iltaan taas olen rukoillut Herraa lyömään silmäni sokeudella,
etten sitä enää koskaan näkisi. Sillä jos näkisin sen sellaisena kuin
tiedän sen olevan: vanhana, kuihtuneena, pelkurina, silloin kuolisin
satakertaisella kuolemalla...
— Jollet sinä mene sen luo, tulee puszta sinua hakemaan. Tulee eräänä
päivänä kuin kevättulva: vastustamattomana, kauheana, jymisten... Ja
tämä kurja kiviröykkiö, jossa nyt pelkurina piileksit, on horjuva
perustuksillaan...
Pelkuri-sana saattoi kaniikin kasvot veripunaisiksi. Mutta sitte hän
hymyili.
— Mitä on pelkuruus Herran silmissä? Ja mitä on rohkeus?
Hän käänsi selkänsä ukolle ja poistui nopein, komein askelin
tuomiokirkkoa kohti. Kun hän saapui holvikaarisen oven luo tapahtui
hänessä omituinen muutos. Hänen kasvoistasi haihtui vihainen ilme,
vartalonsa köyristyi, ja nöyrin, äänettömin, laahaavin askelin hän
katosi kirkon hämärään.
Maanpakolais-ukko katseli synkin kasvoin hänen jälkeensä Silloin joku
kosketti hänen käsivarttaan. Se oli Omodé.
— Kuuletko torventoitotusta? Se ilmoittaa, että kaupungin portit
suljetaan. Jollet halua jäädä tänne sulkeeseen, niin riennä, herra.
Ilmaa vapisutti todella voimakas torvenpuhallus.