Sunnuntai koitti.
Marosvárissa — jota paikkaa viime aikoina István kuninkaan tahdosta oli
alettu nimittää Csanádin linnaksi — ei vielä keskipäivällä tiedetty
mitään petshenegejä vastaan lähteneen joukon kohtalosta.
Vesiportin edustalla ja sisällä linnassa vallitsi aika vilkas liike.
Piispan asuntokaupunki täyttyi sunnuntaisin kastetta haluavista, joita
papit ja ispaanin miehet johtivat pitkissä jonoissa tuomiokirkkoon.
Viime aikoina oli merkillisesti taajentunut nuorten kristittyjen
lauma, kun oli liikkunut huhu, että Csanád ispaani aikoo karkoittaa
maatiloiltaan kaikki kastamattomat suvut.
Miehet saapuivat ratsujoukoissa. Lautaspyöräiset vaunut kuljettivat
naisia. Jopa kymmenenkin istui varjoa antavan kirjavan katoksen
alla, tummanpunaisia, räikeäpukuisia vaimoja, kukitettuja tyttöjä ja
loistavasilmäisiä pienokaisia. Vaunujen vieressä laaposti peräkanaa
pitkässä rivissä ruojujalkaista palvelusväkeä, sohien kepillään tien
syrjiä.
Ne, jotka eivät heti mahtuneet tuomiokirkon kastekappeliin, etenkin
kärsivällisenluontoiset köyhät, oleskelivat siksi, kunnes heidän
kastamisvuoronsa tuli, Marosin rannalla vesiportin edustalla. Siellä
pitivät ismaelilaiset tällaiseen aikaan markkinoita. He tarjosivat
miehille veitsiä ja tuluksia, naisille lasihelmiä ja hopeasolkia.
Satamassa oli kaksi kuninkaan suolalaivaa. Suolamöhkäleillä täytetyt
suuret puualukset tulivat Erdélyista ja Tonavaa kohti pyrkiessään
pitivät pyhää linnan juurella. (Tällainen laiva oli kerran syynä Ajtony
päällikön kukistumiseen; kreikkalaiseen lankoonsa luottava suurherra
otti tullia István kuninkaan suolasta, ja Csanád herra pesi Ajtonyin
verellä kuninkaan oikeutta kohdanneen häpeän.)
Linnan ihmiset muuten eivät mielellään seurustelleet kuninkaan
laivaväen kanssa. Vaikka he nauttivat suuria etuoikeuksia, niin kirkko
kuitenkin katseli heitä epäluuloisin silmin; samoinkuin erdélyiläiset
yleensä, niin hekin uskonasioissa olivat kaksinaamaisten maineessa.
Heistä kerrottiin sitäkin, että heidän laivoissaan usein piileskelee
erdélyiläisten pakanaherrojen sanansaattajia.
Piispan asepalvelijat, jotka linnan varusväen poissaollessa vartioivat
vesiporttia, ihmettelivät kovin, kun puolenpäivän rinnassa pieni
ratsujoukko alföldiläisiä maatilanomistajia pyysi päästä sisään
portista.
Yleisesti tunnettu asia oli, että herrat itsepäisellä kopeudella
karttoivat Csanádin linnaa. Noita harvinaisia vieraita saattoi
olla kahdeksan; heidän johtajansa oli kaunis, harmaapartainen
viekkaannäköinen ukko. He istuivat sulkatöyhtöisten, loimella
varustettujen ratsujen seljässä. Heidän yllään oli monivärisillä
persialaisilla kukilla kirjailtu valkoinen mantteli. Kokonainen
palvelijajoukko karautti heidän jäljessään kuljettaen monilukuisia
varahevosia. Varahevosia ei ollenkaan tarvittu, he kuljettivat niitä
mukanaan vain komeilun halusta.
Vaikka Tiszan herrat kaikki olivat tulleet osallisiksi kristinuskon
pyhyydestä, niin he kuitenkin erdélyiläisten kera olivat uuden
järjestelmän sitkeimpiä vastustajia. He asuivat Tiszan rannoilla
Marosista aina Számosiin asti. Heidän talviasuntonsa sattuivat
sangen kauaksi toisistaan, kun ne sijaitsivat suurten vainioiden
keskellä, jotka heidän kanta-isänsä ensimäisessä maanjaossa olivat
itselleen hankkineet. Kesäisin he majailivat huopateltoissa, suureksi
mielipahaksi Gellért piispalle, joka alati heitä kehotti, pyysi
ja uhkaamalla vaati rakentamaan, kristillisiä kivitaloja muiden
jumalaapelkääväin kansojen tapaan.
Vaikka veriset rajakahakat olivat tavallisia herrojen kesken, niin
he kuitenkin kaikitenkin vetivät yhtä köyttä ja pitivät itseään
kaikkia muita, vieläpä pyhästi eläviä pappejakin parempina. Heidän
esi-isänsä kuuluivat vanhaan sotilassäätyyn, tuohon etuoikeutettuun
palkkasoturijoukkoon, joka Arpád ruhtinaan päällikkyyden alaisena
suoritti loppuun maanvalloitustaistelut ja joka myöhemminkin, maahan
asettumisen jälkeen, piti koko maanosaa hampaita kalisuttavan pelon
vallassa. Silkinkarvaiselta, kamalan kauniilta tiikerijoukolta
mahtoi näyttää tuo armeija, joka pehmeillä käpälillään hiipien
varasti itselleen europpalaisen kansankartanon. Yhtä tahtoa totellen,
hornamaisella nopeudella se ilmestyi milloin siellä, milloin täällä,
yötisaikaan, punaista tulenloimua levittäen, ja tiikerinkynsien isku
ennätti aina ennen hätäkapulaa.
Maatila on kaiken sotaisen järjestyksen surma. Kun herrat jo olivat
pystyttäneet telttansa omille pelloilleen eikä enää vapaalle pusztalle,
silloin heidän sotakurinsa höltyi, karaistuksensa ja ampumataitonsa
huononi. Saaliinhimo ja hillitön tappelunhalu kuitenkin yhä vielä
kiihotti heitä ja saattoi kansakunnan usein vaaraan. Ruhtinas Géza teki
sitte lopun heidän vallastaan ja kuningas István asetti ulkomailta
tulleita herroja sotajoukkojensa päälliköiksi.
Heidän jälkeläisensä olivat jo toisen ajan kasvatteja, mutta siitä
huolimatta näki heidän ulkomuodostaankin, että vapaiden ja onnellisten
isäin veri virtasi heidän suonissaan. He olivat sopusuhtaisia,
ylpeäryhtisiä miehiä. Suu ja nenä oli kaikilla yhtä jalopiirteinen ja
jokaisen katse oli tulinen ja rauhaton.
Heitä luonnollisesti ei vetänyt kaupunkiin uskonnollinen into, vaan
uteliaisuus; he olivat saaneet kuulla, että Csanád ispaani oli
ratsastanut petshenegipusztalle, ja halusivat nyt saada tietää, mitä
hän oli siellä toimittanut.
Vaikka heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka vasta ensi kerran
elämässään näkivät kivitalon, niin kuitenkin erehtyisi, jos luulisi
kaupunkielämän vilinän herättäneen pusztan miehissä ihmettelyä tai
kunnioitusta. Ylpeän levollisena, nähtävästi tykkänään vapaana
uteliaisuudesta, joukko kulki portista sisään ja ratsasti pitkin
pääkatua. Teltassa asuvien esi-isien jumala kirosi kiviseinien
kaikki rakentajat, ja heidän jälkeläisensäkin tunsivat osaksi
vastenmielisyyttä, osaksi sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka taajoihin
parviin sulloutuneina asuvat sikin-sokin kivi- ja puukonissaan. Pusztan
perimätietojen mukaan on kaupungin asukas pelkuri, lörppö ja petturi.
Moitittava jo senkin vuoksi, että jakaa rahasta vieraanvaraisuutta.
Senkin tiesivät aurinkoisten lakeuksien asukkaat, että kaupunkien
tunkkaisissa komeroissa inhottavat rikokset ja sairaudet sikiävät.
Etelä-Unkarin muinaisen herran, Csanádin kukistaman Ajtony päällikön
aikana oli Marosvár vain jonkinmoinen vallikaivannon ympäröimä
leiri. Mutta Csanád herra lujitti sen tonavantakaisten linnain
malliin ja varusti vallitukset torneilla. Sen jälkeen kuin se tuli
piispan asuntokaupungiksi, sijoittui muurien sisäpuolelle paljon
ulkomaalaisia käsityöläisiä ja monta kelvotonta seikkailijaa. Siihen
aikaan, ennen ristiretkien alkamista, vaelsi jo suuria joukkoja
ulkomaalaisia kulkureita pitkin maata. Osaksi ne olivat pyhälle
haudalle pyrkiviä katujia, osaksi levotonverisiä seikkailijoita.
Jälkimäisistä monet rupesivat kuninkaan ja linnanispaanien palvelukseen
ja useat heistä hankkivat itselleen maatilan, jopa linnankin.
Toiset, jotka eivät saavuttaneet kuninkaan suosiota, vetäytyivät
edemmäksi ja pyytämättömillä käännyttämisyrityksillään ja alituisilla
väkivaltaisuuksillaan suututtivat siihen määrään tuon ulkomaalaisia
niin suuresti suosivan Istváninkin, että hän ajatti ruoskalla useita
tällaisia pyhiinvaeltajajoukkoja maasta pois.
Kun kaupunki kasvoi nopeasti eikä sitä kaivantojen ahtaan kehän
takia voinut laajentaakaan, pääsivät porvarit pälkähästä siten, että
rakensivat pienet olkikattoiset puukönsänsä toisten niskaan ja selkään.
Kaupunginmuurien sisällä paisuva rakennusten rykelmä, monimutkaiset,
lokaiset avopaikat, kapeat polut ja kirjavan romun täyttämät
nurkkaukset tekivät puunkoloon ahtautuneen mehiläispesän vaikutuksen.
Suurempia rakennuksia oli vain etelänpuoleisessa yläkaupungissa.
Siellä kohosi Ajtony päällikön vanha palatsi jossa nyt Csanád ispaani
hallitsi. Maakerros oli rakennettu mahtavista kivimöhkäleistä; kapeat,
kulman muodostavat kiviportaat johtivat tammiovelle; lasin asemesta
öljytyllä palttinalla varustettujen kaksoisakkunain kaarta tukivat
pienet pyöreät pylväät. Yläkerros oli ruskettunutta tammea; akkunain
edessä oli taaja puuristikko. Leveäräystäisen katon alla koristivat
seiniä punaisella ja sinisellä värillä maalatut, luonnottomasti
toisiinsa kietoutuneet tulpaanikukat. Kiviseinään oli kiinnitetty
rautarenkaita, pitkin sivuseinää taas kulki ruuhi vieraiden ratsuja
varten.
Kaupungin komein rakennus oli luonnollisesti nelitorninen suuri
tuomiokirkko, joka vasta äsken oli lopullisesti valmistunut. Sen
vieressä kohosi piispan asunto, — pitkä puutalo, — sitte tuomiokapituli
ja koulu, jossa Walter mestari opetti laulua, Henrik mestari taas
latinaa pojille.
Tuomiokirkon ohella oli vielä kaksi muuta kirkkoa Marosvárissa: Pyhän
Neitsyen kirkko, joka sijaitsi benediktiniläisluostarin vieressä, ja
Pyhän Jánosin kirkko. Jälkimäinen kai oli oikeastaan vain kappeli,
vaikka se oli Etelä-Unkarin vanhin herranhuone. Kaikkiuskoinen Ajtony
rakensi sen kreikkalaisia pappeja varten ollakseen Konstantinopolin
hovin mieliksi. Kun Csanád ispaani otti hallitusohjat käsiinsä,
karkoitti hän kreikkalaiset Oroszlámosin luostariin, jossa ne nyt
hiljaisessa hartaudessa viettivät aikaansa.
Silloin ei vielä ollut avointa repeämää noiden kahden kirkon
välillä. Mutta kun kreikkalaiset papit joskus joutuivat väittelyyn
benediktiniläisten kanssa, lausuivat he syvän paheksumisensa siitä,
että latinalaiset kerettiläiseen tapaan pitentävät pyhän ristinmerkin
alisen sakaran, sen sijaan että tekisivät kaikki neljä haaraa yhtä
pitkiksi; benediktiniläiset taas eivät millään muotoa voineet sietää
sitä, että kreikkalaiset kolmen arkkienkelin ohella palvelivat vielä
neljättäkin, Uriel nimistä.
Kaupungeita hävittäneiden heimojen pojista tuntui olo muurien sisällä
samanlaiselta kuin kesytetystä sudesta oli lammasläävässä. Heidän
rintaansa ahdisti ilman puute, mutta heitä samalla kiihotti kaikki,
mitä näkivät. Kaikki kauppiaan rihkama, porvarin tavara ja akkunasta
kurkistelevan kauppiaan vaimon ruusuiset kasvot... Jalot petoeläimet
kulkivat ylpeä tyyneys pronssinvärisillä kasvoillaan vaaleaveristen,
pöyhkeitä näyttävien laumaihmisten keskellä. Jos heidän kova silmänsä
kohtasi jonkun uteliaan yksinkertaisen katseen, käänsivät he kylmästi
kasvonsa toisaalle.
Muutamat heistä pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella
tähystelivät muureja, tottuneella silmällä hakien paikkaa, josta
päättävä joukko tilaisuuden tarjoutuessa voisi tunkeutua Csanádin
linnaan.