Vahvasti ruskotti jo, kun Csanádin joukko ehti petshenegimetsän laitaan.
Ispaanin komennuksesta he pysähtyivät sinne odottamaan edeltä käsin
lähetettyjen vakoojain palaamista. Muutamat keihäsmiehet juottivat
hevosiaan, toiset tarkastelivat aseitaan. Sitte kaikki liikahtamatta
ja tarkkaan katselivat aamu-usvassa tummalta näyttävää metsää kuin
susilauma lammasläävän seinää. He olivat, päättäväisiä, mutta
huonolla tuulella: he tiesivät, että läävää vartioi tuhat kiukkuista
petshenegikoiraa.
Pitkän ajan kuluttua ilmestyi nelistävä ratsastaja sumusta: Sokea Becs.
— Herrani, — sanoi hän, — ihmeen näin metsässä. Petshenegien leiri on
kadonnut kuin maa olisi sen niellyt. Tuo koirankuonolainen nainen on
lähtenyt tiehensä ja vaunuineen, telttoineen ruvennut maata kiertämään.
Talviasuntonsa ja rehuvarastonsa hän on polttanut.
— Perässä! — huusi Csanád.
Linnanpäällikkö oli puhunut totta.
Tummien metsäseinien ympäröimä aukeama, jossa vielä eilen koko
telttakaupunki sijaitsi, oli nyt äänetön ja autio. Vain paljaaksi
poljettu nurmikenttä, maahan lyödyt paalut ja kaikkialle varisseet
oljenkorret ilmaisivat, että tässä oli ihmisiä majaillut. Jätteiden
joukossa kuopi jokunen laiha koira, ratsastajat nähdessään ne
peljästyneinä juoksivat tiehensä. Metsän laidassa kohoavan kummun
huipulta nousi ohut savu kytevistä hirsistä. Siellä seisoi äsken
petshenegien beken karkeasti kokoonkyhätty talviasunto.
Karitsat katselivat vaieten toisiaan. Kentällä vallitsi ahdistava,
melkeinpä pelottava hiljaisuus.
Tumman metsän yläpuolella taisteli yksinäinen, alakuloinen tähti
aamuruskon kanssa.
— Tuuli musertakoon noiden uskottomain koirain luut, — huudahti Sokea
Becs, — aina olen sanonut, että heillä on liittolaisia linnassa!
Muuan ratsastaja ajoi keihäänsä varrella erään melkein kuoliaaksi
peljästyneen miehen Csanádin eteen. Hänet oli löydetty muutaman kuopan
pohjalta makaamasta, nukkuneena tai nukkuneeksi tekeytyneenä.
Vanki heittäytyi kasvoilleen ispaanin eteen ja suuteli maata. Sitte hän
kohosi polvilleen hampaiden kovasti kalistessa.
Ensi silmäyksellä näki, ettei hän kuulunut sotilassäätyyn, eipä edes
ollut petshenegi. Seljässään hän kantoi kolmikielistä kannelta, joka
selvään ilmaisi hänen ammattinsa. Hän oli yksi noita kierteleviä
laulajia, joille koitti sangen huonot päivät, kun Gellért piispa
ankarasti moitti unkarilaisia herroja siitä, että he kuuntelevat
regösien ja igricien jonninjoutavuuksia ja yöt läpeensä istuvat katetun
pöydän ääressä. Kulkurilla oli kulunut nahkatakki, siniset roimahousut
ja ruojut. Hän oli jäntterä poika, tavattoman ruma parrattomine
kasvoineen ja sellaisine varkaansilmineen, joista kansa sanoo, että
niiden katseesta seinänrakokin ritkahtaa. Hänen pitkä tukkansa riippui
saksalaiseen tapaan alas kasvoille, niin että korvat jäivät peittoon.
Tämä seikka saattoi epäluuloisessa henkilössä herättää sen arvelun,
että laulaja oli jättänyt korvansa jonkun kihlakunnantuomarin kouraan.
— Kuka olet? — kysyi ispaani kiinnittäen terävän rautakatseensa
viuluniekkaan.
— Olen Jumalaa pelkäävä kristitty, — vastasi hätääntynyt poikkikorva. —
Nimeni on Ekese... Pannonhalman pyhiltä isiltä opin kirjoitustaidon ja
myöskin osaan viulullani soittaa hartausvirsiä.
— Mitä hakee kristitty ihminen koiranuskoisten majoista?
— Älä pane pahaksi sanojani, suurherra, en vapaaehtoisesti joutunut
tänne. Pyrin käyden Keven linnaan, jonka päällikkö on hurskaan laulun
suosija, mutta illalla huomasivat minut tasangolla harhailevat
rajavartijat...
— Kerro, mitä näit leirissä. Mutta varo kieltäsi!
Ekese suuteli uudestaan maata.
— Henkeni on kädessäsi, suurherra. Kun he laahasivat minut
tänne, ei enää yhtään telttaa ollut pystyssä aukeamalla. Pelkkiä
asestettuja miehiä näin vartiotulien ympärillä... He olivat hauskalla
tuulella, laulelivat ja joivat... Heidän puheistaan sain tietää,
että telttakuormat olivat naisväen kera lähteneet liikkeelle jo
iltapäivällä... Yksi naisihminen kuitenkin oli heidän joukossaan ja
häntä he kaikki kunnioittivat päällikkönään. Pitkä, komea nainen;
hänellä on rautapaita ja torvi kaulasta riippumassa... Kun he
huomasivat, että olen laulaja, eivät he tehneet minulle mitään pahaa,
mutta kuitenkin he pakottivat minut juomaan kanssaan ja laulamaan
heille... En sitä mielelläni tehnyt, suurherra, sillä olen harras
kristitty, mutta en uskaltanut vastustaa...
— Älä lörpöttele, vaan kerro mitä näit!
— Kuu vaelsi jo jotenkin korkealla, kun eräs kultakypärinen vanha mies
saapui leiriin. Silloin he ryhtyivät sellaisiin jumalattomuuksiin,
joita vain kauhulla saatan muistella ja joita en uskalla kertoa...
— Puhu!
— Sinä vaadit sitä, suurherra, siis kerron: he uhrasivat hevosen
hirveälle epäjumalalleen. Valkoisen varsan teurasti kultakypärinen
mies, tuo saatanan kirottu ylimäinen pappi. Kun varsan veri juoksi,
puhalsivat he kaikkiin torviinsa ja kalistivat kauheasti aseitaan...
Sitte he tanssivat leimuavan uhritulen ympärillä ja tanssia johti
rautapaitainen rouva... Miehet leikkasivat tukkansa lyhyeksi, söivät
hevosenlihaa ja harjoittivat muita jumalattomuuksia... He sanoivat,
ettei saksalainen jalka-jumala heitä enää hallitse, vaan taas on
pusztalla herrana vanha ratsu-jumala. Ah, kuinka kristitty sydämeni
vuosi verta nähdessäni noin suurta hävyttömyyttä!
— Koska ne lähtivät matkaan? — kysyi ispaani.
— Sitä en tiedä, armollinen herra. Päästäkseni erilleni heistä pujahdin
kuoppaan. Mitäpä kieltäisin, he juottivat minulle paljon viiniä ja niin
vaivuin syvään uneen. Vasta silloin heräsin, kun palvelijasi suvaitsi
potkaista minua kylkeen.
Ispaani käänsi silmänsä pois ja katseli synkin kasvoin taivaalla
näkyvää yksinäistä tähteä. Nyt alkoi Sokea Becs tutkia laulajaa.
— Minne olet korvasi jättänyt? — kysyi hän.
— Marosin linnaan, — vastasi Ekese nöyrästi, katse maahan luotuna.
— Muistan sinut, kulkuri. Kaksi vuotta takaperin tuomitsi ispaani sinut
varkaudesta...
Silloin puhui pappi Taszillókin.
— Rikkokaa hänen viulunsa!
Muuan keihäsmies riisti Ekesen olkapäältä hihnasta riippuvan
soittokoneen ja sotki sen korkoraudoillaan mäsäksi.
— Ekese, — sanoi linnan päällikkö, — nenäsi olet vielä meille velkaa.
Jos pistät nokkasi linnaamme, perimme sinulta saatavamme.
Csanád ispaani lopetti keskustelun.
— Perässä!
Sokea Becs raapi korvallistaan... Kaikesta siitä, mitä tähän asti
oli käynyt ilmi, hän näki selvästi, että kulta-armeija oli päättänyt
taistella viimeiseen asti. Jos olisi voitu yllättää petshenegit
äkkiarvaamatta, niin karitsat luultavasti olisivat suoriutuneet heistä.
Mutta ei ollut viisasta hyökätä avoimessa taistelussa kahta vertaa
suuremman joukon kimppuun. Muuten ei petshenegien tapana ollut myydä
halvasta nahkaansa.
Kunnon linnanpäällikkö ajatteli vain näin, mutta ei puhunut
päällikölleen mitään. Hän heitti silmäyksen hänen kasvoihinsa, joissa
suonet paisuivat sormenpaksuisiksi, sitte hän lanteessaan riippuvalla
lyhyellä ruoskalla iski ruskonaan päähän ja huusi itsekin: Perässä!
Kun viimeinenkin ratsastaja jo oli kadonnut puiden taakse, kömpi Ekese
ylös maasta. Hän kokosi viulunsa pirstaleet ja surullisena tarkasteli
ja sovitteli niitä toisiinsa. Yhtäkkiä pääsi sitte suuri kiukku hänessä
valloilleen. Hän pui nyrkkiään poistunutta joukkoa kohti ja huusi
vihaisesti:
— Rangaiskoon heitä Jesus Kristus!
Varovaisuuden vuoksi hän vielä lisäsi:
— Ja rangaiskoon myös Allah, rangaiskoon Okkán jumalakin!
Tämä laulaja oli yksi noita kaikkiuskoisia, joita silloin oli
valtakunnassa suuri joukko. He pelkäsivät joka jumalaa, mutta eivät
palvelleet yhtäkään.
* * * * *
Perässä!
Pusztallakin on helppo löytää tie, jota tuhat hevosta on polkenut...
Karitsat suuntasivat kulkunsa etelää kohti.
Kun he ehtivät Begen laajaan kaislikkoon, levisi sokaiseva, liekehtivä
valomeri kautta koko tasangon. Eläimet ja ihmiset höyrysivät hiestä,
mutta kaikkiin oli tarttunut päällikön tulinen takaa-ajokiihko.
Karitsat tiesivät kyllä, että heidän täytyy taistella suurta ylivoimaa
vastaan, mutta he eivät kuitenkaan olleet levottomia. He luottivat
niin sokeasti Csanádin voittamattoman maineeseen, että he hänen
päällikkyytensä alaisina olisivat taistelleet vaikka helvetin legionia
vastaan.
Joka tunti he pysähtyivät antaakseen ratsujensa levähtää. Leili
kulki silloin kädestä käteen... Mutta Csanád teki pikaisen lopun
levähdyksestä. Perässä!
Pensaikot ja aukeat niityt lensivät heidän ohitseen... Silloin-tällöin
he saapuivat alastoman järven rannalle, josta vesilintu lensi räkättäen
ylös ilmaan...
Päivällisen aikaan, kun hiottava kuumuus porotti kaislikkoon, ohjasi
rovasti ratsunsa Csanádin rinnalle.
— Herra, — sanoi hän, — emme nyt toimi hyvin. Jos saavutammekin
pusztan rouvan, niin kuinka voimme taistella hänen kanssaan väsyneillä
ratsuillamme?
Ispaani kääntyi silloin Taszillón puoleen, ja pappi kauhistui hänen
kasvojaan. Csanádin kasvot olivat siniset, melkein mustat. Silmät
verestivät. Raskaasti hengittäen hän vastasi:
— Joko leikkaan pusztan rouvan hiukset tai hautaannun tänne aavikolle.
Sillä sanon sinulle, että jollemme tänään tukahduta tätä tulta, jos
Csanád ispaani palaa kotiin kärvennettynä, häpeissään, niin huomenna jo
on oma asuntomme liekeissä ja minun kanssani palatte tekin!
— Niinpä siis meitä auttakoon sotajoukkojen herra!
Aurinko oli jo laskun puolella, kun Sokea Becs karautti päällikkönsä
rinnalle ja viittasi kädellään itäiselle taivaanrannalle.
— Tuolla ne ovat!
Matalalla rannalla liikkui muutamia mustia pisteitä. Kaukaa katsoen
olisi voinut luulla kurkiparven siellä liikkuvan.
— Niillä on tupsuiset keihäät, petshenegejä! — sanoi linnanpäällikkö,
joka yhdellä silmällään näki yhtä hyvin kuin ilves kahdella.
Sokea Becs huomasi ihmeekseen, että ispaani istui satulassa silmät
kiinni...
— Perässä! — hörähti Csanád.
Petshenegit eivät pitkään aikaan liikahtaneet kummullaan. Kuitenkin
heitä oli kaikkiaan vain noin kymmenen tai kaksitoista. Kun karitsat
olivat enää ainoastaan muutaman nuolenkantaman päässä heistä, he
vihdoinkin vilkastuivat. Mutta vielä silloinkin kulki viinileili
kädestä käteen ja he korjasivat ohjaksia. Muuan heistä, pitkä roikale,
joka istui kirjavan ratsun seljässä, asetti kämmenensä torveksi suunsa
eteen ja huikautti takaa-ajajille:
— Hiljemmin, Becs setä, huomennakin hevosta tarvitaan!
Hänen toverinsa päästivät raikuvan naurun tämän neuvon johdosta. Sitte
yksi heistä vihelsi kimeästi, jolloin kaikki kumartuivat hevosensa
harjaan ja nuolennopeasti kuin pääskyparvi kiisivät pitkin tasankoa.
— Emme ikänä saa heitä kiinni! — murisi linnanpäällikkö katkerasti.
Petshenegit katosivat toisinaan kumpujen taakse, kunnes uudestaan
pujahtivat takaa-ajajain näkyviin. Toisinaan heidän joukkonsa
lisääntyikin. Nyt he noin kolmenkymmenen miehen suuruisena joukkona
nelistivät yhdessä rivissä, huikeasti huudellen ja heilutellen
keihäitään päänsä päällä. Muuan makasi seljällään nelistävän hevosen
seljässä, toinen seisoi satulassa. He ärsyttivät takaa-ajajiaan.
Sokea Becs kirosi yhtäkkiä rajusti. Eivätkös väinkin eksyttäneet heitä
vaunujoukon jäljiltä?
Harhailevia heittiöitä seuratessaan he olivat poistuneet pääjoukon
jäljiltä. Linnanpäällikkö muutti suuntaa ja johti taas etelää kohti
poikiaan. Petshenegijoukko kääntyi heti ja seurasi nyt karitsain
jäljessä kuin hyttysparvi kedolla kulkevan ihmisen perässä. Oikealta
puoleltakin ilmestyi muutamia tupsukeihäitä, ja petshenegit luottaen
levänneihin hevosiinsa kiertelivät nyt tuskin parin nuolenkantaman
päässä henkivartijain ympärillä. Yksi ja toinen nuori poika, joka
tuskin pysyi nahoissaan, ohjasi ratsunsa lähemmäksikin ja rivoja sanoja
karjuen kiidätti heidän ohitseen.
— Nytpä tiedän jo, minne pusztan rouva aikoo, — sanoi linnanpäällikkö,
— Keven hietakentille!
— Perässä! — mutisi Csanád.
Jo alkoi hämärtää, kun vihdoin keksittiin petshenegien pääjoukko
pusztan rannalla. Linnanpäällikkö huomautti siitä Csanádille; ispaani
kannusti väsynyttä hevostaan ja nelisti pois riveistä. Miehensä
katselivat ihmetellen häntä... Hänen ratsunsa teki suuren kierroksen
nurmella ja kääntyi sitte Marosvária kohti... Ispaani horjahti
satulassa ja kallistui hevosen kaulalle... Muutamat nelistivät hänen
perässänsä ja ehtivät juuri oikeaan aikaan ottamaan vastaan satulasta
putoavaa suurherraa...
Jättiläinen makasi kulottuneella nurmella suljetuin silmin,
tummansinisin kasvoin ja pelottavasti koristen.
— Häntä ahdistaa sakea verensä, — kuiskasivat miehet.
— Herrani, Csanád herrani! — huusi Sokea Becs.
Aurinko oli jo silloin laskemassa. Taivaanlaki oli veripunainen,
samoin pusztakin, aivankuin jokainen korsi olisi kastettu vereen. Oli
aivan tyyni, ei ruohonkorsikaan liikkunut. Kaukaa kuului petshenegien
nelistävien hevosten kapsetta ja taajaa torventoitotusta.
Pappi Taszilló polvistui Csanádin viereen ja alkoi kuuluvalla äänellä
lausua kuolevain rukousta:
— Proficisce anima christiana...
Silloin Csanád avasi taas silmänsä. Hän ei tiennyt, missä oli, eikä
ymmärtänyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Surullisesti,
mietiskellen ja kysyvästi hän tuijotti punaiselle taivaalle yhä
uudestaan toistellen tuota sanaa, joka nyt ratkaisemattomana
arvoituksena ahdisti hänen mieltään.
— Pusztan rouva! Pusztan rouva!
Papin pään päällä viuhahti petshenegin nuoli. Silloin huusi Sokea Becs
jyrisevällä äänellä:
— Piiriin, miehet! Puolustakaamme kuolleen herramme ruumista.