Puoliyön jälkeen, kun peltopyy jo oli äänensä korottanut, rikkoi
kavionkapse ja aseitten kalina yön hiljaisuuden. Kalastajat olivat jo
silloin Marosilla, mutta harhailevat nuorukaiset hikoilivat vielä padon
juurella ja saattoivat kalpeassa kuutamossa nähdä, kuinka Marosvárin
ispaanin keihäsmiehet ratsastivat satamasta kaislikkoiseen kahlaamoon.
Sumu peitti ratsut rintaan asti, ja sivulta katsoen näytti siltä, kuin
ne pää pystyssä uisivat kentällä.
Ispaanin henkivartijoita oli noin viisisataa. Viisisataa
villinnäköistä, päättävää soturia, jotka Csanád itse oli valinnut
sadankahdeksan kansakunnan kaikkein hurjimmista miehistä ja joita vain
hänen rautainen kätensä saattoi pitää kurissa. Eläimelliseen voimaansa
luottavien, härjänniskaisten, kopeannäköisten nuorten miesten rinnalla
ratsastaa ratsutaisteluiden kaikkein viekkaimpiinkin temppuihin
perehtyneitä, kauheiden arpien rumentamia vanhuksia. Ratsastajilla on
yllään ikivanha turkkipuku: kahdesta yhteenneulotusta lampaannahasta
toinen peittää rintaa, toinen selkää; käsivarret ovat kainalosta asti
paljaat; uumalta kiristää leveä, metallinappinen vyö. Päässä on suippo
lammasnahkalakki, joka on varustettu kämmenen levyisellä vaskikuulla.
Tämä on sekä sotainen kaunistus että suoja miekaniskua vastaan.
Jalustimeen pistetty keihäs hyppelehtii olkapäältä riippuvassa
hihnassa. Heidän jousensa ja nuolikotelonsa riippuvat vyöstä. Tätä
lammasnahkoihin puettua pelottavaa joukkoa sanoi kansa piloillaan
Csanád ispaanin karitsoiksi.
Pääjoukon edellä ratsasti kolme kypäripäistä miestä. Keskimäinen oli
Marosvárin ispaani, yksi kaikkien aikojen suurimpia sotureista, Csanád
herra.
Maajalassa ollessaan hän oli vain keskikokoinen mies, mutta hevosen
seljässä istuessaan hän teki jättiläisen vaikutuksen. Nuoremmalla
ijällään hän oli kuuluisa ruumiinvoimistaan; nytkin vielä luut
murtuivat hänen kätensä painosta, mutta kun hänen sakea verensä on
häntä kovasti nuijinut, on hänen ryhtinsä veltostunut. Se, joka näki
hänet päivänvalossa, havaitsi hämmästyksekseen, että hän tavattomassa
määrässä muistutti jalopeuraa. Vieläpä väriltäänkin. Kun hän alkoi
vanheta, saivat hänen hiuksensa ja partansa omituisen keltaisen värin,
hänen kasvonsa taas muuttuivat sairauden takia keltaisenruskeiksi.
Hänen kasvoillaan lepäsi petoeläinten kuninkaan vakava tyyneys ja
alakuloinen ylevyys, joka kuitenkin huonosti peitti hänen hirveän
ärtyisyytensä. Terävät, kirkkaat, säälimättömän viisaat silmät puoliksi
peittyivät paksujen yläluomien alle, mikä seikka antoi hänelle kopean
leiman. Tästä kauheasta, kauniista päästä näki, että ispaani on
teräksentarmokas, leijonanrohkea mies; mutta senkin näki, että hänen
viekkautensa on vielä ehkä voimaakin suurempi.
Csanád herra istui mahtavan etelköziläisen ratsun seljässä. Hänellä oli
päässään huipukas hopeakypäri ja yllään rautapaita. Satulan vieressä
riippui suuri kaksiteräinen sotakirves, jollaista Konstantinopolin
keisarin normannilaiset henkivartijat siihen aikaan käyttivät
taistelussa. Karitsat kertoivat, että heidän herransa taistelun
kuumuudessa tällä sotakirveellä iskee kuoliaaksi miehen ratsuineen.
Ispaanin oikealla puolella ratsasti pappi Taszilló, Marosvárin
tuomiokapitulin sotaisa rovasti. Pappi oli varustettu patakypärillä,
kolmikulmaisella kilvellä ja pitkällä saksalaisella miekalla. Taszilló
oli frankkilaista ruhtinassukua, aikoinaan, ennenkuin hän oli
kyllästynyt maailman menon turhuuteen, hän oli kuuluisa urho. Mutta nyt
hän jo oli unohtanut sotaisen nimensä ja tahtoi ainoastaan palvella
Herran kunniaa. Hänen ulkomuotonsa oli sellainen, että hänet kerrankin
nähnyt ei helposti häntä unohtanut. Hän oli laiha hongankolistaja,
kasvot niin hirvittävän kalpeat, ankarat ja surulliset kuin haudalle
veistetyn kivikuvan. Ohuet, verettömät huulet päästivät harvoin turhan
sanan, puheliaat olivat vain hänen silmänsä, joista loisti haaveellinen
tuli.
Ispaanin vasemmalla puolella hölkytti linnanpäällikkö Becs, jota
kansa nimitti Sokeaksi Becsiksi, koska muuan raivostunut karitsa oli
puhkaissut hänen toisen silmänsä. Muuten oli hänellä vaskenkarvaiset
linnunkasvot ja ihmeellisen pitkä kotkankaula, jossa suonet paisuivat
köyden paksuisiksi. Jos hänen ulkomuotonsa muistutti petolintua,
niin hänen mielenlaatuaan voi jotenkin verrata kahlekoiraan, joka
ei raatelevia hampaitaan käytä omaksi hyödykseen, vaan ruokkivan
isäntänsä palvelukseen. Kun Csanád herra tahtoo, niin Sokea Becs
hyökkää kristittyjen sotilaiden Kyrie eleison huudolla pakanoiden
nuolituiskuun. Mutta jos ispaani olisi vaatinut päinvastaista, niin
Sokea Becs olisi kohottanut vanhan sotahuudon Hujrá ja hakannut mäsäksi
uusi-uskolaiset.
Varustukset, joita Csanád oli tehnyt joukon aamuista matkaa varten,
ilmaisivat, ettei hän katso leikinasiaksi pusztan rouvan luona
käyntiä. Jälkijoukossa ajaa hölkytteli useiden toisiinsa sidottujen,
nuolia kuljettavien hevosten keskellä pyöveli, suuret rautasakset
vyöhön pistettyinä. Näiden terä on leikkaava Seruzádin ruskean tukan,
kauniimmat naisenhiukset laajoilla alueilla. Useimmilla keihäsmiehillä
oli likaiset nahkasäkit satulannupin alla. Tällaisiin säkkeihin he
kokosivat ihmispäitä. »Sokean Becsin laskujen mukaan, jos näet asia
luistaa hyvin, on jokaisesta Seruzád rouvan kiharasta hakattava poikki
yhden petshenegin pää.»
Csanád ispaani tiesi jo aikoja sitte, että ennemmin tai myöhemmin on
miteltävä voimia rajavartijain kanssa.
Kajdum-heimoa olevat petshenegit (heitä nimitettiin myös
kulta-armeijaksi kirjavan sotisopansa vuoksi) omistivat Kuel-heimoa
olevien mustien petshenegien kanssa yhdessä Begen ja Temesin varsilla
olevat seudut. Suurella itseluottamuksella he sanoivat itseään
kuninkaan hurskaiksi rajavartijoiksi; mutta siitä huolimatta he
hommasivat rajalla kaikkea muuta kuin vartioimista. Se oli ylpeä,
levoton, sakeaverinen ja sotaisa kansakunta, ja pari vuotta takaperin
se oli vastahakoisesti tunnustanut kristinuskon erityisten lihavien
peltojen ja laidunten toivossa. Kun heidän ispaaninsa tai kuten he
sanoivat, bekensä, kuoli, — muutamien kertoman mukaan hänet tappoi
metsäsika, toisten mukaan oman puolison puukko, — korotti kulta-armeija
beken lesken, sotaisan Seruzád rouvan päälliköksi. Mustat petshenegit
eivät kuitenkaan halunneet naista palvella: veristen kahakkain jälkeen
he lähtivät tiehensä Begen leiristä ja vaelsivat pitkin Temesin rantaa
Karánin laaksoon.
Naisen hallinnon alaiseksi jouduttuaan kulta-armeija oli aivankuin
tullut riiviöön. Keväällä liikkui pyrstötähti taivaalla, ja koska
sellainen taivaanmerkki kaikkialla maailmassa ennustaa sotaa, jättivät
kajdumilaiset kynnöt ja kylvöt, alkoivat asestautua ja kiertelivät koko
kesän pusztalla niin levottomina kuin savun karkoittamat ampiaiset.
Muun vihollisen puutteessa he kahakoivat mustien petshenegien kanssa.
Begen petshenegileirissä alkoi taas taajaan käydä maanpakolaisia
ennustajia ja vanhaan uskoon kiintyneitä regösejä.
Heidän levottomuuttaan vielä lisäsi Alpár päällikön pikaisesta paluusta
puhuvat ennustukset.
Csanád herran kärsivällisyyden mitta tuli vihdoin täyteen tuon
uhkarohkean loukkauksen kautta, jonka röyhkeä pusztan rouva kohdisti
kirkkoon ja ispaaniin.
Karitsat kulkivat Harangodin matalan virran yli, ja Sokea Becs kannusti
hevostaan saadakseen kiinni vakoojat, jotka eteenpäin ojennetuin
keihäin nelistivät joukon edellä väijyväin koirain tavoin tehden suuria
kaarroksia rämeisellä maalla.
Silloin ryhtyi pappi Taszilló puhumaan. Hän puhutteli ispaania latinan
kielellä; samoinkuin Gellért piispa, ei hänkään osannut kansan kieltä.
— Tietoomme on tullut, — sanoi hän, — että Keven metsässä majailevat
pakolaiset ovat onkineet kivisen epäjumalankuvan Tonavasta ja
rakentaneet sille alttarin metsään. Keven linnan päällikkö ei uskalla
kukistaa tuota kurjaa kuvaa, mutta odotamme, ettet sinä, herra, ole
kärsivä häpeäpilkkua kirkkokomitaatissamme.
— Jos pään katkaiset lohikäärmeeltä, silloin voit polkea kuoliaaksi
käärmeenkin, — vastasi Csanád herra lyhyesti.
— Luuletko, herrani, että keskipäiväksi olemme suoriutuneet
kulta-armeijasta? — kysyi Taszilló.
— Joko me siitä tai se meistä, — vastasi ispaani kuivasti.
— Jollet luota voimiisi, silloin olisit tehnyt viisaasti, jos olisit
kutsunut aseisiin linnan alustalaisetkin.
Csanád herra kohautti hartioitaan. Luultavasti hän piti lapsellisena
papin myöhästynyttä neuvoa.
— Olisin tehnyt sen, jos olisin heihin luottanut, — vastasi hän
murahtaen. — Mutta en usko enää muuhun kuin omaan miekkaani —
henkivartijoihini vain niin kauan kuin ratsastan heidän edessään.
Rovasti katsoi synkästi ispaaniin, mutta Csanád jatkoi jyrisevällä
leijonanäänellä:
— Ei minulla ole enää aikaa aprikoida! Alföldin herrojen asunnoilla,
Marosista aina Számosiin asti, paukkuu yötä-päivää vasara. Tiedätkö,
ketä varten taotaan näin paljon nuolia? Sinua varten, pyhä isäni, ja
minua varten. Ei tuulella täytetty petshenegi ole meidän vihollisemme,
vaan itsepäinen alföldiläinen ja viekas erdélyiläinen... Minä tarvitsen
huomiseksi viisisataa päänuppia naulatakseni ne linnani seinälle...
Silloin ehkä herrat huomaavat, ettei ispaani Csanádin suusta ole vielä
kaikki hampaat pudonneet.
— Kapinaa valmistetaan Tiszan tienoilla, kapinaa vuorten takana,
kapinaa kaikkialla! — puhui pappi.
Sitte hän kumarsi päänsä ja alkoi rukoilla.
Csanád herran suupieliin ilmestyi äkkiä sapekas hymy. Sairaan leijonan
katkeralle mielelle tuotti lievitystä ihmisten kiusaaminen.
— Tiedätkö, mitä Tiszan herrat sanovat? He sanovat, etteivät ole
Nazaretin Jesuksen vihollisia, vaan italialaisten ja saksalaisten,
jotka kiipeilevät Kristuksen palatsiin. He tunnustavat, että Jesus
on oikea Jumala, mutta ne, jotka hänen nimessään tulivat meidän
keskuuteemme, ovat vääriä apostoleja.
Taszilló kiinnitti kysyvästi mustat silmänsä Csanádiin. Mutta tämä
jatkoi huomattavalla mielihyvällä:
— Beilusilainen Vata, joka nyt on ensimäinen mies heidän joukossaan,
luetutti kirjureillaan pyhiä kirjoja, ja niistä kävi selville, että
kun vanhat apostolit täytettiin pyhällä hengellä, he alkoivat saarnata
vierailla kielillä ja julistivat sanaa kullekin kansalle sen omalla
kielellä. Kas, sanoo nyt Vata, nuo apostolit jotka István lähetti
meidän keskuuteemme, eivät ymmärrä meidän kieltämme, vaan opettavat
meille vieraita tapoja, siis ne eivät ole pyhän hengen oikeita
apostoleja.
— Kurjaa kerettiläisyyttä! — huusi rovasti. — Sata kertaa kurjempaa
kuin pakanain uskottomuus!
Rovasti huomasi Csanádin huulilla ilkeän hymyn ja silloin hänestä
yhtäkkiä tuntui siltä kuin hän näkisi suurherran monimutkaiseen
sieluun. Sentähden hän hillitsi kiivastumisensa ja sanoi kylmästi:
— Totisesti sanon, että vaikka unkarilaiset pukeutuisivatkin lammasten
vaatteisiin, he kuitenkin sydämeltään ovat kaikki susia. Kuningas
István tunsi hyvin heidän petomaisen luonteensa, sentähden hän ei
heille uskonutkaan kirkon pyhän viljelyksen vartioimista. Maan
mullassakin siunattakoon suurta kuningasta, joka pyhässä innossaan ei
tuntenut sääliä omaa vertaankaan kohtaan. Samoinkuin Abraham oli valmis
uhraamaan oman poikansa Herralle, samoin Istvánkin uhrasi Jumalalle
oman verensä karkoittamalla maasta uskossa heikot Arpád-prinssit ja
korottamalla valtaistuimelle uskossa vahvat venezialaiset. Péter
herra taas, vaikka hänessä onkin puutteita, on hankkinut itselleen
ikuisia ansioita sen kautta, että hän päätti Istvánin työn, antautui
kristinuskon etevän taistelijan, Saksan kuninkaan vasalliksi ja jätti
vallan koeteltujen uskovaisten vieraiden käsiin. Unkarilaiset herrat
kerskaavat liiaksi maanvalloittajien esi-isiensä Arpádin ja hänen
päällikköjänsä kunnialla. Mutta kirjoitettu on, ettei maailmassa ole
muuta kunniaa kuin se, jonka ihminen hankkii Jumalaa palvellessaan.
Ja liiaksi ääntä pitävät unkarilaiset herrat siitäkin, että tämä maa
on unkarilaisten. Mutta mikä on unkarilainen? Mikä on saksalainen?
Tyhjä sana, henkäys! Kansat tulevat ja katoovat kuin virran aallot;
ikuinen valtakunta on vain yksi: Jesuksen valtakunta. Jesus on Rooman
pyhän paavin ja keisarin käteen antanut kaiken maallisen vallan. Mutta
joka ei nöyristy Jesuksen maallisten vallanpitäjien edessä, se kapinoi
taivasta vastaan ja niittää ylpeydestään rangaistuksen...
Csanád kuunteli pappia ivallisen tyynesti. Muuten on todennäköistä,
että vaikkei hän kaikessa ollut yhtä mieltä rovastin kanssa, hän vielä
vähemmän oli samaa mieltä Vatan kanssa. Hän oli kautta koko elämänsä
kulkenut omia tutkimattomia, aina päämäärään vieviä teitään.
Nuorena, kun hän vielä oli Marosvárin suurherran, Ajtonyin
alapäällikkönä, hän oli kristinuskon päättävä ja vaarallinen
vihollinen. Kun hän myöhemmin oppi tuntemaan uudessa uskossa
piilevän, vastustamattomasti kasvavan voiman, siirtyi hän István
kuninkaan palvelukseen ja kuninkaan joukkojen etunenässä teki lopun
Ajtonyin vallasta ja elämästä. Siitä alkaen Csanád oli unkarilaisen
kristillisyyden terävä piilukirves.
Hän ei vielä koskaan ole pyytänyt neuvoa keltään. Csanád herra tietää
tälläkin kertaa, mitä tulee tehdä. Tälläkin kertaa hän on oleva
piilukirveenä. Hän panee liikkeelle koko peljättävän voimansa ja
kaiken armottoman päättäväisyytensä puolustaakseen uutta järjestystä,
puolustaakseen omaa maankuulua mahtiaan ja määrätöntä omaisuuttaan.
Ispaani olisi ehkä jatkanut vielä ärsytystään, jollei hänen ratsunsa
olisi pärskyen nostanut päätään. Karitsain riveistä kuului murinaa.
He olivat petshenegi-alueen rajakummulla, jonne Gellért piispa oli
hiljakkoin pystyttänyt suuren puuristin. Ristinkuva makasi nyt
saastaisten käsien kaatamana poikki tien... Vapahtajan kuva makasi
kasvot päin turvetta. Ristin sijaan oli pystytetty ohut, pitkä keihäs
ja sen kärkeen kurjan pilkallisesti isketty verinen hevosen pää...
Taszilló papin otsalle ilmestyi kaksi veripunaista täplää.
— He ovat häpäisseet Herran! — mutisi hän kauhuissaan. Ispaanin kasvot
synkistyivät.
— He pilkkaavat minua! — ärjäisi hän.
Se oli varsan pää, valkoisen varsan. Aamutuuli liehutti harjaa korvien
välissä, suu oli auki kuin hirnumista varten.
Muuan nuori mies aikoi lyödä sen alas keihään nokasta.
— Älä koske! — kiljaisi Csanád. — Sitte vasta saat sen kaataa, kun minä
sen sijaan pistän uskottoman lurjuksen verisen pään!
Kuu katosi nyt mustan pilvenrepaleen taakse. Taajoissa riveissä
ratsastava joukko oli kuin jättiläiskokoinen musta karvamato, joka
nälkäisenä ja ahneena ryömii petshenegipusztan sydäntä kohti.