Pusztan tuli, joka äsken kuvasti pieniä loistavia pilkkuja linnan
rinnuksella seisovien miesten silmiin, välkkyi tuolla Maros-joen
pinnalla, avari-padon suunnalla.
Uusi-uskolainen ihminen ei mielellään yötisaikaan liikkunut sielläpäin.
Ruohonpeittämän maanrepeämän juurella seisoi vanha suotammi, jota
vanha-uskolaiset pyhänä palvelivat. He väittivät, että täydenkuun
aikana kokoontuvat kuuttaret sinne. Muutamat vakuuttivat nähneensäkin
nuo lempeäkatseiset, valkopukuiset immet, kun ne hitaasti kuin
leijailevat yön haikarat laskeutuvat alas taivaalta. Ne istuvat tammen
hajallaan olevilla oksilla ja laulellen pyörittävät hopeavärttinäänsä.
Kaislikon impyet vastaavat heille vedestä.
Csanád ispaani, joka aikoinaan keihäänvarrella pakotti Marosin
rantalaiset kasteeseen, hävitti komitaatistaan kaikki palvontakivet ja
kaasi kaikki pyhät puut. Tämän yhden hän kuitenkin säästi.
Vaikkei kristitty ihminen mielellään kulkenutkaan puun lähellä, jota
salaperäiset kädet koristivat uhrieläinten pääkalloilla ja sairasten
ihmisten vaatteilla, niin piispan kalastajat kuitenkin arvelivat,
että siellä oli Marosin paras leiripaikka. Muuten heillä ei ollutkaan
kovin innokkaan kristityn mainetta. Kirkon ruoskaa peljäten koko
kalastajakunta juhlapäivisin marssi Marosvárin jumalanäidin kirkkoon,
mutta siitä huolimatta piti rovasti heitä yökönuskoisina. Jouluna
hän saarnatuolista varoittikin heitä verkkoa vetäessään laulamasta
rumia unkarilaisia lauluja ja kehotti ennemmin virittämään Jumalalle
otollisen Maria-virren.
Loimuavan tulen ympärillä kyyristeli nurmikolla noin kolmekymmentä
ihmistä. Kaikki eivät kuuluneet kalastajakuntaan; noin puolet oli
ympäristön nuorukaisia, jotka toivat hevosensa yöilmaa hengittämään.
Ispaani oli kyllä kieltänyt sellaiset yölliset harhailut, mutta
kesäaikaan itse linnankin nuorukaiset uittivat hevosensa Marosin yli
rakentaakseen rovion vapaalle pusztalle. Itsekään he eivät tienneet,
mitä tekemistä heillä oli kasteisella niityllä, mutta teltassa
majailleiden isien levoton veri ajoi heitä pusztalle.
Miehet istuivat liikkumattomina ja vaieten tulen ympärillä. Leimuava
liekki punasi hurjalla hohteella heidän uurteiset kasvonsa. Jos tuli
riutui, joutuivat he hetkeksi varjoon, ja huippulakkeineen, avaroine
turkkeineen he olivat kuin jättiläiskokoisten madonlakkien ryhmä,
joka juuri pujahtaa esiin maan povesta. Vähän kauempana loikoilivat
kalastajien apurit ja hevosia paimentavat poikaset.
Syvän hiljaisuuden katkaisi nyt apupoika, joka toi vettä Marosista. Hän
asetti sangon kalastajapäällikön eteen ja sanoi tyynesti:
— Kuollut mies tuli näkyviin vedestä.
— Eilen putosi eräs vaimo padon luona virtaan, — puhui muuan
hevosvartijoista.
Apuri vastasi olkansa yli:
— Ei se silloin ole nainen, kun se on mies. Vatsallaan kelluu vedessä.
Vanha Pós, kalastajapäällikkö, tuijotti välinpitämättömästi tuleen,
mutta tarpoja puhui nuorukaisille:
— Pitäkää silmällä vanhaa verkkoa, ettei Vesihiisi sitä sotke.
(Viekas vedenhaltija tekeytyy toisinaan kuolleeksi ja ui silmät
seljällään Marosissa päästäkseen käsiksi verkkoon.)
Hän puhui niin hiljaa kuin pitäisi varmana, että Marosilla on korvat.
Pojat taas henkeään pidättäen kuuntelivat, eikö musta vesi jo loisku.
— Pós setä, — alkoi apupoika taas puhua, — tuolla kuolleella on
nuolenpää lapaluun alla. Ja hämärissäkin kellui Marosissa nuolella
ammuttu mies. Kaukaa ne ovat tulleet.
— Silloin taas erdélyiläiset kahakoivat.
Taas puuttui puheeseen kalastajajoukon tarpoja. Hän oli mustapintainen
mies, rinta sisäänpainunut. Hän puhui nopeasti käheällä äänellä.
— Eikä tulekaan rauhaa, ennenkuin uusi maanjako pannaan toimeen! Sillä
ensimäinen jako ei ollut oikeudenmukainen. Sotaa käyvät ottivat parhaan
osan, muille jäi arvoton maa, useat eivät saaneet mitään. Ja István
herra otti monelta ihmiseltä senkin, mitä heillä oli, ja antoi papeille
ja saksalaisille... Mutta kylläpä uuden jaon toimittavat Endre ja
Levente. Alkakoot vain erdélyiläiset!
Päällikkö kuunteli pärpättävää miestä. Hän heitti tukun kaisloja
liekkeihin ja murisi sitte tyytymättömästi:
— Keväästä alkaen jokainen lapsi ja jokainen narri uneksii sodasta.
Mutta niin kauan kuin Csanád ispaani levollisena istuu linnassaan,
niin kauan sota on vain suupuhetta. Sillä eipä suotta ispaanilla ole
kotkannokka: ennemmin hän vainuaa veren hajun kuin kukaan muu. Ja kun
toiset vasta panevat suitsia hevosen suuhun, silloin hän jo istuu
satulassa.
Vanha Pós vaikeni eikä kalastajista kukaan uskaltanut väittää häntä
vastaan. Mutta eräs rohkeannäköinen nuorukainen, joka juuri saapui
kaislikosta taluttaen kahta harmaata tammaa, katkaisi uhkarohkeasti
hiljaisuuden.
— Pós setä, ispaani on jo satuloinut!
Kaikki kalastajat kääntyivät nuorukaista kohti. Tämä katsahti
ympärilleen ja sanoi matalalla äänellä:
— Aamun sarastaessa hän iskee pusztan rouvan niskaan. Nyt rupesi
kysymyksiä satelemaan.
— Odottaako pusztan rouva Csanád herraa?
— Odottaako? Jo viikon on valmistellut vastaanottoa. Siitä lähtien
eivät hänen jousimiehensä muuta teekään kuin nuolia sulittavat. Sillä
petshenegirouva näkee sinnekin, minne ei katseensa kanna.
Marosvárilainen nuorukainen oli silminnähtävästi ylpeä, kun sai puhua
tällaisessa seurassa. Seikkaperäisesti hän kertoi ispaani Csanádin
ja petshenegiläisten rajavartijain välille puhkeamassa olevan riidan
syistä.
Petshenegiläiset rajavartijat eivät kesästä asti enää olleet
käyneet kirkossa, siitä lähtien kuin Oroszlámosin papeille uudessa
rajankäynnissä jaettiin parhaat laitumet. Joku päivä takaperin ilmoitti
Csanád petshenegien rouva-ispaanille, Seruzádille, jonka risti-isä
hän muuten oli, että hän Pyhän Neitsyen päivänä haluaa nähdä hänet
kaikkine telttaväkineen messussa. Jollei hän nytkään tulisi, lähtee hän
itse häntä hakemaan petshenegien leiristä ja täyttää häneen nähden sen
rangaistuksen, jonka pyhä kirkko on kirkonkäymisen laiminlyömisestä
säätänyt: keritsee hänet nutipääksi.
Kopea pusztan rouva loukkasi silloin Csanád ispaania niin pahasti,
ettei kukaan mieskään ole uskaltanut siten menetellä. Hän ilmoitti
puolestaan odottavansa, poikiiko tiine tammansa Pyhän Neitsyen
päiväksi. Jos tulee tammavarsa, silloin hän täyttää rakkaan
rippi-isänsä toivomuksen.
Seruzádin tamma luultavasti sai orivarsan, koska Pyhän Neitsyen päivä
jo on mennyt eikä ainoatakaan petshenegiä ilmestynyt kirkkoon. Siksi
siis satuloitsi nyt ispaani...
— Petshenegi ei vikuroisi, — puhui kalastajapäällikkö, — jolleivät
pakolaiset ennustajat sitä rohkaisisi. Ne ovat lukeneet tuhasta, että
heidän Alpár päällikkönsä ilmestyy Begen rannalle heti, kun pyhä
sotatorvi raikuu...
— Entä missä majailee nyt petshenegipäällikkö? — kysyi muuan kalastaja.
— Etsi hänet, — kehotti Pós setä leikkisästi. — Jos hänestä tiedon
veisit petshenegeille, saisitpa maljan täyden hopearahoja.
Alpár herra oli Surbánin heimoa olevien petshenegien päällikön, vanhan
Thonuzóban poika. Vanhan päällikön, joka ei luopunut isiensä uskosta,
hautasi kuningas István Abádin kahlaamon luona. Hautasi hänet elävältä
vaimoineen ja hevosineen. Kuningas vei sitte mukanaan Thonuzóban kaksi
orpopoikaa, Alpárin ja pikku Örköndin. Sen jälkeen olivat poikain
jäljet kadonneet. Muutamat tiesivät heidän joutuneen pappien käsiin,
mutta useimmat olivat vakuutetut siitä, että he olivat kuolleet.
Hevesin, Mosonyin ja Etelä-Unkarin surbani-petshenegit kuitenkin yhä
odottavat nuoria päälliköltään. Regös'it (laulajat) laulavat heistä,
juhlissa aina ensimäinen malja kohotetaan Alpár herralle. Palavalla
halulla, kiihkeällä itsepäisyydellä häntä odotetaan.
Marosilainen nuorukainen, joka äsken toi tuon suuren uutisen, puhui
taas:
— Tuomiokapitulissa on nuori kaniikki, — kuukausi takaperin toi piispa
hänet mukanaan Tonavan takaa, — hänen kerrotaan olevan petshenegiläisen
ylimyksen. Lienee tuossa kahdenkymmenen korvissa. Aina hän kulkee
yksinään; hänen katseensa on kova kuin keihään kärki. Nimensä Márton
kaniikki.
Taas vaipuivat kaikki ajatuksiinsa, ja uudestaan syntyi syvä
hiljaisuus. Sillä aikaa kohosi kaislikon takaa kuun verenpunainen kehrä.
— Täysikuu! — lausuivat monet yhtaikaa, melkein juhlallisella äänellä.
Kalastajapäällikkö sammutti tulen sangollisella vettä. Kun kuu
täyteläisenä nousee, ei se halua nähdä ihmisten tekemää tulta. Niin
ainakin vanhat väittivät. Totta kyllä, että kalastajakunta oli
uusiuskoista, mutta siitä huolimatta he eivät tahtoneet joutua riitaan
niiden mahtien kanssa, joita heidän isänsä olivat palvelleet.
Kaikki katselivat kuuta. Hyvän aikaa näytti siltä, kuin se olisi
tarttunut kiinni näköpiirin reunaan. Koettaessaan kiskaista itsensä
irti maasta se ponnistelussaan muuttui melkein munan muotoiseksi.
Sitte se yhtäkkiä ponnahti kevyesti, omituisen surullisen suloisena
leijailemaan tasangon yläpuolelle.
Tällä hetkellä kuului pyhältä puulta merkillinen ääni. Aivankuin
jättiläiskokoinen puutorvi olisi soinut syvällä, pehmeällä,
sydämeenkäyvän surullisella sävelellä. Ensi hämmästyksessä olisi voinut
luulla itse pusztan sydämen laulahtaneen väräjävien kuunsäteiden sitä
lempeästi hyväillessä. Kuitenkin se oli ihmisääni. Laulavan miehen ääni.
Kalastajat eivät voineet nähdä laulajaa, mutta kaikki olivat kyllin
nuoria kristittyjä tunteakseen heti ikivanhan uskon pyhän laulun. Usein
sattui, että he nähdessään kuun täysimmillään itsekin vaistomaisesti
alkoivat hyräillä kuunjumalan hyvin tunnettua laulua. Laulu ei
muistuttanut Pyhän Neitsyen kaniikkien latinalaista psalmia. Se oli
yksinkertainen, jopa yksitoikkoinen; voimakas, melkeinpä raaka. Ja
kuitenkin niin suloinen, niin alakuloinen ja tuttu kuin ikivanha
kehtolaulu, joka tuo aurinkoisen lapsuusajan vanhan ihmisen mieleen.
Sen pitkäveteisessä rytmissä ikuinen kysymys ja siihen annettu vastaus
tuntui alituisesti toistuvan; se oli syntynyt jo Volgan tuulisilla
tasangoilla.
Laulu vaikeni, kun kuu kohosi korkeammalle. Vanhan Pósinkin rintaa
hiukan ahdisti, nuoremmat taas oli vallannut katkera tyytymättömyys,
jonkinlainen tuima, polttava kotikaipuu.
Nyt himmeni maisema heidän silmissään: kuu pimeni silmänräpäykseksi.
Avari-padolle ilmestyi ratsastajan tumma varjo. Kalastajat olisivat
ensi hetkessä voineet luulla, että se astui esiin suoraan kuun kehrästä.
Ratsastaja laskeutui rinnettä alas ja ajoi hiljaista juoksua
kalastajain ohi kääntämättä päätään heitä kohti. Joka ei ennen ollut
häntä nähnyt, hän voi nyt hyvin tarkastaa häntä kalpeassa kuutamossa.
Hän oli lyhyt, tanakka, jänteväniskainen vanha ukko. Päälakea peitti
kämmenen levyinen kultakypäri. Hänellä oli taaja, lumivalkoinen parta,
sysimustat kulmakarvat ja terävät silmät. Hänen hiuksensa olivat
vanhauskoisten tapaan käärityt kolmelle sykkyrälle.
Pusztan ihmiset saattoivat nähdä ukon usein, kun hän yöllisen
usvaviirun kaltaisena liikkui kentällä. He tiesivät myöskin, kuka hän
oli. Lännestä tuleva tulva peitti koko maan, hävitti ja vei mukanaan
kaiken, mikä oli vanhaa ja unkarilaista; ikivanhasta rakennuksesta
jäi jäljelle vain kova, vanha pylväs, joka yksinään taisteli kuohuvaa
merta vastaan. Hän ilmestyi milloin siellä, milloin täällä. Synkillä
harhailuillaan hän herätti pelkoa uusi-uskolaisissa ja lietsoi
vihaa vanha-uskolaisten keskuudessa. Kansa mainitsee hänen nimensä
taikauskoisella kunnioituksella. Kerrotaan, että hän voi ratsastaa
kiitävillä pilvillä ja torjua tieltään ammutut nuolet.
Se, joka hänestä puhuu, nimittää häntä vain maanpakolaisukoksi. Hänen
nimeään ei koskaan lausuta. Kuitenkin hyvin tiedetään, kuka hän on:
erdélyiläisen Gyula-suvun viimeinen tietäjä, maanpakolainen ylipappi.
Maanpakolais-ukko saapui nyt Marosin satamaan, vastapäätä linnaa.
Siellä hän seisautti hevosensa ja puhalsi vaskitorveen.
Hämmästyttävän sotainen ja uhmaava toitotus pani linnan seinät
kaikumaan. Se oli kuin kolmesti uudistuva rastaan kirkaisu.
Kun torven ääni taukosi, kohotti maanpakolainen oman äänensä.
Omituisessa laulavassa rytmissä, mutta niin kaikuvalla äänellä, että se
varmaankin tärisytti linnoituksen tuomiokapitulin palttina akkunoita,
hän huusi mustaan yöhön:
— Thonuzin poika Alpár! Alpár päällikkö — Alpár! Herää — jo päivä
sarastaa!
Ja aivankuin olisi varma, että asianomainen kuuli hänen huutonsa, hän
käänsi hevosensa ja karautti nopeasti kaislikkoon.
Ympärillä joka taholla kurnuttivat monet tuhannet sammakot vedellen
rakkausveisujaan. Niiden laulu yhtyi litiseväksi kujerrukseksi ja
kuului kauaksi yön hiljaisuudessa.