Jos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään,
kuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies,
piti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen
milloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa
kaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy
tulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi
Helgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää
kirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen
lähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä.
Ja vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika
riitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen:
_Toinen_: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä.
_Toinen_: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi.
_Toinen_: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja
sisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset
kuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei.
_Toinen_: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa
Maijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon.
_Toinen_: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain
kirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää
kuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei
tule ensinkään.
_Toinen_: Älä vahvista entistä valhetta uudella.
Mutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka
tahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät
molemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät
molemmat silmät katso samaan esineeseen.
Vaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis
laihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä.
Ja kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä
Maijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa
testamentti, ajatteli hän näin:
Minä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa
minä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua
ylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt
eläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun
menevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä
luotani, jos tahdot. — Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren
tuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo:
sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee
siinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki
itseltänsä.
Näin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän
ja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen
jälkeen elämään, — ja lukitsi paperin kaappiin.
Mutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen
pöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille
tytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei
lopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian
sattuman varaan.
Ja senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein
hyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut.
Greetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen
Titalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan
Helgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran
huostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla
sekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka
melkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää
takasin.
Sisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin
pian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen
niin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden.
Mutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin
pitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen,
jolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille
yhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän
tiedoitti juhlallisesti ilosanoman:
— Maija tulee huomenna.
Omituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut.
Sanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää.
Helge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki
taas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli
levottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat
levottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä
antamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen
Maijan tuloa. Ja oli siis jääminen.
Mene tiedä heitä, — ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään.
— Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas
huoneeseen supattamaan!
Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet
lasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle
tuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa
lyhyemmäksi.
Helge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja
taas sulkevan kaappia.
Junan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja
huolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran
ympäriinsä.
— Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! — sanoi hän, pidellen Helgeä
käsivarsista. — Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti
uudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä
ihanammaksi kuin oli ennen.
Matkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta,
Pyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla
huolestuneesti:
— Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen
tänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet.
Helge sanoi:
— Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä.
Maija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi:
— Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi?
Helge vastasi:
— On.
Ja rupesi viemään kättänsä povitaskuun.
— Ei, — sanoi Maija, — älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne
isännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle.
— Onkohan sillä niin kiire, — sanoi Helge.
— Ei kiireen puolesta, — Maija sanoi, — mutta minulle sanoivat, että
testamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin
salaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin
mennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä
menivät?
Isännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle,
sanoen:
— Tämmöinenkö se nyt pitää olla?
Isäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit,
istui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen:
— Niin no — kyllähän Helge sen tietää — mitäs — oikeinhan tämä on
— mutta tähän täytyy olla todistajat.
— Eikös isäntä kävisi todistajaksi? — ehätti Maija.
— Niin minäkö? Niin no — miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla
kaksi. Malttakaahan...
Näin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti
tupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun
penkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa.
Isäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi:
— Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä
turhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän
pöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle
puolen pöytää ja lukekoon testamentin.
— Lukee vaan itse, — sanoi Helge.
— No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä.
Isäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki
testamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen
testamentin kaavan mukaisesti.
Senjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen
paikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti
vielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat
sulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa
paperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi,
jota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse
ja silloin oli testamentti valmis.
Se luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun.
Maija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan
toimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi.
Senvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat
tuvasta.
Näin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä
enää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta.
Mutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa
Maijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska
siinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain
Helgen osan Koivikosta.
Tämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin
mennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta.
Kotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi:
— Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle
päivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun
sijassasi.
Helge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn,
kumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa
korvatukon luota.
"Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella", —
ajatteli Maija. — "Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin
kylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella."
Kotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja
valitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille
ja Titalle.
Koko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä.
Maija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä
ensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja
koivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut?
Helge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan
istui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä
tiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen
pitempään ja pitempään.
Vihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne
Greeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen.
Riisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä:
— Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian.
Helge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa
laskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli
huomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen
nukkumista jotakin kertomaan.
"Mitähän sieltä nyt tulee?" — ajatteli Maija, ja odotti kauan.
Helge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta
niinkuin hänkin.
Mutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen
Maijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli
nähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen
sisariakin kohtaan.
Tarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen
alla ja kutitti Helgeä kainaloon.
Helge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi.
"Nyt hän kohta tulee entiselleen", — ajatteli Maija ja ojensi molemmat
kätensä häntä kohden.
Silloin Helge sanoi voivotellen:
— Maija, Maija!
Ja painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle.
Niin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen
käsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin
kokoinen kuoppa.
Eikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi
rinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään.
"Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan", —
ajatteli Maija ihmeissään. — "Tai surreeko raukka omaa
heikontumistansa?"
Maijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla
Helgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen.
Mutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä
jos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? — Ja
kohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi
sellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei
ketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja
maa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa
oksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan
asetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he
heittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää
ihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä,
eikä heidän välillänsä mitään — ei _mitään!_
— Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen
päänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi.
Maija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja
Helge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin
kainalossa.
Valkeni sunnuntai-aamu.
Ja Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota.
Asiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä
kuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän
ärtyisä.
Kun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää
muuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena
ja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat
tehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että
sisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat!
Greeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa
aika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan ja
Maijan suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella
minkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi.
Hän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat
hevosella kirkolle.
Kirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi
melkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli
olojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen
sielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä
kuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi
vaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi
itsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun,
papin sanottua Isämeidän ... ja vaiettua, kaikkien päät painuivat
äänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon
Sinun tahtosi, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi
sellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja
sanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että
tapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein
kauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo
ajatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen
pieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin
voi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet
sopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa
Herralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin
tuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten
antaumuksestaan Herralle.
Greeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko
kirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä,
sillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä.
Hämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa.
Tyttö kuiskasi:
— Ei nyt lauleta.
Ja silloin Greeta alkoi taas kuunnella.
Kirkosta hyvillä mielin palattuaan — sillä hänhän oli ymmärtänyt
melkein kaiken — hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että
asiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti
kahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge
istui ovensuussa otsa hiestyneenä.
Ilmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin.
Ja Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin
aina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi.
Hänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen
virittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa
papista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, — ei saanut
vastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä.
Mutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin
entisen puheen jatkoksi:
— Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei _sen_ puolesta tarvitse
lähteä.
Hän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan
ole riitaa alkanut.
— Kiitoksia, — sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään.
Maija jatkoi:
— Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte
nukkua, vaikka nukkuisitte...
— Kiitoksia, — sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi:
— Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta.
— Mutta mistä sitten? — kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata.
Silloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin
venyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt.
— No — vaikkapa juuri kiitollisuudesta.
Maija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän
miettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin.
Silloin Mimmi ehätti selittämään:
— Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen.
Maija sävähti punaiseksi.
— Kiitollinen?! — hän huudahti uhmaavasti.
Sigrid sanoi hitaasti:
— Ja vaikkei meillekään, niin ainakin... Hän teki viittauksen
silmillään äitiin päin.
Greeta sanoi ruotsiksi:
— Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne.
Sigrid sanoi ruotsiksi äidille:
— Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta.
Tämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi.
Sillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista
puhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin
niinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että
se oli _annettu_ hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise
puhkesi sanoihin.
— Vai kiitollinen minun pitäisi olla, — sanoi hän, — ja mistä
hyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö?
Helgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan,
niin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja
vaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa
milloin toisella milloin toisella hihalla.
Titta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti
sentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus
liikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen
sanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli.
Mutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko
pituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi:
— Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy!
Sisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet
hiiret, jotka eivät tiedä minne paeta.
Mutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi:
— Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin
minulle...
Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen
olalleen ja huusi:
— Maijaa-a!
Ja ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja
tukansolmu hajosi harteille.
Sitten jätti.
Maija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja
veti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty
pahaa.
Helge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin
ruispellollakin räpyttelit. — Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen
silmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus.
Hän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut
mitään.
Maija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien
välissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun.
Sitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille:
— Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen
suuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä,
jotka nyt ovat olleet siihen syynä.
Ei kukaan puhunut mitään.
Titan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä,
ja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja
asettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin
asettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen
itkevän, ja sanoi hiljaa:
— Kiitos, Titta.
Muidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä
mitä puhua tässä nolossa tilanteessa.
Silloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä
nauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa
istuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus.
— Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, — sanoi Maija.
Mutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään,
että hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä.
Ja keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin
tapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki
rupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon
nurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä
kaikessa.
Tämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki
halusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä
mahdollisimman korkeaan vireeseen.
Ellei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea.
Hän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana,
kauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos.
Silloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä.
Mutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä
liikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja
tyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan
verissään lattialla.
Kun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt
sijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, — kun hän
niinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo
menevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra!
Herra!
Ja hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan
kuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan
sanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, — yhä enenevällä innolla ja yhä
suurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja
hänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen
korvissaan:
— Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis
näkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi!
Ja kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin
saavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan:
— Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!...
Helge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt
rinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin
hän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän
ollessa maassa ja suun rintaa vasten.
Hän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa.
Kun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä
sinä olet tehnyt! — oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää
päätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki
ei enää käynyt.
Titta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja
seinälaudasta.
Sisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat
siitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut
halvausta tai mennyt järjiltänsä.
Viimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan.
Mutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan.
— Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte?
Silloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi:
— Ah, mitä minä... Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken.
Ja jatkoi kiireistä menoaan.
Mankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan.
Ja vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken
rauhallisesti.
Maija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta
sanoi:
— Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki.
Vielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka
hänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan:
— Kuollut tämä on.
Näistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt
Helgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki
valtoimesti.
Silloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään.
Titta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön
repiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä.
Greeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin
toimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa
vainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai
tehtäväkseen viedä sanan isännälle.
— Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua
vahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille.
Titta juoksi henki kurkussa.
Talosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi
isännän sanoneen näin:
— Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä
kuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä.
Ja vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla
kirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat
molemmin puolin tietä.
Näin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin.
Hän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan
itkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja
Herra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa.
Titta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä
silloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen
niskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään
näkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä
maahan ja väännellä itseänsä.
Itkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti
ja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta
asti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä.
"Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?" —
pahoitteli Titta.
Mutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa
vähentynyt.