Kuinkako Koivikon kävi?
Miten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain
siksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli
mennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut
majaa.
Koivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän
kullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä
katot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi.
Mutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi
syyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että
Titta ... että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja
hellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä.
Kaikki oli entisellään.
Hiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä
Maija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo
suorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen
katajaluudan hellanuuniin rätisemään.
Hieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi
koivunlatvojen läpi metsään.
Kuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei
näkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena,
kädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen
saattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon.
Veneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen
tervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei
hänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää.
Maijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida
surullinen sävel, joka lauloi: "Juliaana, oi Juliaana"...
Ja lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran
katsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät
Greetan istuvan.
Maija ajatteli:
"Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta
mitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole!
Minäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa."
Ja Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut
niinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä
elämän ongelmia ja välillä torkahteli.
Sillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja
siis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus
joskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut
ruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella
voimiansa jotka eivät riittäneet? — Mutta ajatuksen näin pujahtaessa
omille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin
vaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen
oli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan
ilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat
esineet onnesta värisevinä. — Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti
syventyä ongelmiin. Täytyihän Herran' _tietää_ Helgen voimat
riittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa
kuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä
asian edestä. Minkä _asian_ edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä,
taas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat
tutkimattomat.
Missä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo
ennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, _vaikka_ jokin oli
ainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää,
tai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli
menossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli
mennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut
muistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut
Koivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että
äskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen
täytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin
hautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut
musta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä.
Olikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki?
Toinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli
selvä kuin päivä.
Mutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä.
Eikö muka ole elettävä?
Entä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava
hänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa
vielä koetellaan.
Entä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan
kantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi
oli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi — ja Greetaa
ei ole. Johan nyt. _Helgen lapsi!_
Greetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi
Koivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan
ulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle:
— Minne sinä menet, Maija?
Maija vastasi:
— Meinaan mennä vähän soutelemaan.
Mutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja
rupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen:
— Odota vähän, minä tulen mukaan.
Greetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta
Maijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti
olla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut
rakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti.
He menivät rantaan.
Sinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: "älä
sinä" — ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä
vesille. Eihän se hievahtanutkaan.
Greeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: "odota", tarttui itse hankaan.
Mutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja
iloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle.
Maija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään.
Välttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi
osannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti
hänellä ilmassa.
Selemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla
mitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle.
Greeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta.
— Mitäs pahaa siinä on — sanoi Maija, — taitaa vain olla siinä iässä
että kieputtelee.
— Mitä se on "kieputtelee"? — kysyi Greeta.
— No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on.
— Kuka poika?
— No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette.
Hyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli
teettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut,
että poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan
sanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita.
Maija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle
päin katsellen:
— No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän.
Greeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi
häneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin
Helgen kuolemasta ajatellut, — että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä
paljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. — Greetan silmistä alkoi
piirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan,
kunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin
epärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan
kuolla.
Maijan täytyi nauraa.
Keventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi
järven avaruutta katsellen:
— Oi, oi — ja — jaa jaa...
Maija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi
istumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka
vedenpinnasta vähän koholla.
Taivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen.
Airo vingahteli hiljaa.
Tiirat kiljuivat kaukana selällä.
* * * * *
Paluumatkalla Greeta sanoi:
— Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole
— _niin_?
Maija katseli järvelle.
— Taidanhan minä olla.
Vähän ajan kuluttua Greeta kysyi:
— No tiesikö Helge siitä?
— Eihän se, — sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan
vesiä silmistään käsivarteen.
Greeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella
päällä, ja sanoi:
— Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi.
— No kun sen varmasti tietäisi, — sanoi Maija nauraen kyynelissään.
— Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis.
— No jos heidän, mutta miksi meidän? — kysyi Maija, voimatta käsittää
tällaista yhteyttä.
Greeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi
selittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä
asia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti
pannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista
toinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen
terveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen
hän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä,
rakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten
lapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille,
siinä hän — ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa —
tutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi
erinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja
Maijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen
selvenemisestä.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen
vetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi:
— Kaunis siitä tulee.
— Jaa, mistä? — kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi
nauramaan.
— Täytyyhän minun se sitten uskoa.
* * * * *
Tiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi:
— Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva
Flinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi.
Greeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija
rypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle:
— No jos rouva, niin tästä täytyy joutua.
Ja he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle.
Mutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään.
Ja hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan
suu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia
sanomaan.
* * * * *
Maaliskuun alussa, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan
synnytystuskat, ja kestivät kolmatta vuorokautta. Maija luuli jo peräti
kuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei
Greeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan
kesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka
Maija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut
hengiltä, vaikka — sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta _vaikka_
olisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen
sovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen.
Kolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja
pää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua
Greetalle vaahtoisan syljen seasta.
— Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa
vaatteeseen käärittynä.
Greeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia
selityksiä saamaan.
— Herran tähden! — huusi Maija. — Pian avain!
Greeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa
kaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa
tuntui kovaa. Se oli avain.
— Tämäkö se on? — kysyi Greeta.
Maija sanoi:
— Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen
paperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne.
Greeta toimitti asian.
Maija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen,
tiukkaan myttyyn.
Sitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain
sanoa papereista:
— Veisitte vaikka hellanuuniin.
Sillä tuskat alkoivat uudelleen.
Greeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa
vesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn
tuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään
sekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen
oikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä
olisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin,
mutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan
valitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi.
Silloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan
kuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä
särkevästi. "Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse
irti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo."
Greeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle
kohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja
Greetalle tuli muuta kiirettä.
Sitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti
elämään tämän maankamaran päällä.
Tämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli
paljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään
korjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli
vastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon
lapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle,
jos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava.
— Kaunis tämä on, — sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen
Maijan viereen.
Maija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa.
Hän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen.
— Taitaa, — sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. — Mutta menkää
te maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa.
Järjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: "Sanovat, että
lapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava,
mutta katsotaanpas!" — Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli
sen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi
oli myöskin vielä nähtävä.
* * * * *
Pyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi
juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja
sitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. "Jokohan ne molemmat ovat
siellä kuolleet", — hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja
raotti sitä hiljaa — hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti
torkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon
säteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä
taitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti.
Titta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä,
kun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma
liikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi
nytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei
Titta uskaltanut katsella.
"Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!" — hän ajatteli. Ja häntä kutkutti
sisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun
purskahtaa.
Jonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven
jälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään,
käpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän
aikaa nauttiakseen.
* * * * *
Tämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet
entisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään
paperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta
asiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen
yhteisomaisuutena hänen perillisilleen.
Isäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän
puolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin
laillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen
toimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta.
Sillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja
perinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän
arvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman
vaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo ... sanalla sanoen:
isännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan
puolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että
perunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään.
Tästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi
tahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja
Ruotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli
kyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on
omistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia,
ja niin päästiin ostajista helposti.
Entä kuka verot maksoi?
Isäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta.
* * * * *
Koivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan
toisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista.
Titta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa
junalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän
oikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia.
Silloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija ja Greeta kahden
Koivikolla.
Toinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin:
Paitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja
leikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä
toimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen.
Greetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut
Greetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi
ryhdyttävä.
Eräänä päivänä Maija sanoi Greetalle:
— Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja
kyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se
paremmin pyrkiikin.
Mutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että
ne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän
ajatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna.
Greeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita
palveluksia, — rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja
silmät ummessa istuen pimeässä huoneessa.
Ei tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä
sekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään
toistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja
samaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa:
"On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia."
Ja kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita
palveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano,
että isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla
Koivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti
polvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan.
Maija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan.
— Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä
pahemmastikin).
Mutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että
hän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut
ollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin
palveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja
toista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean
arvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla
vastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen
äitiä kohtaan.
Siis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi
aristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi
isännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen
kahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta
nauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi
Herra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä
kaipaa.
Tätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä
Herransa puolelta.
Ja siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet.
Hän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan.
Maijasta tuli talonemäntä.
Ja kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja
seinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat
rekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja
isäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja
jakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan
kunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat
hyvää virikettä.
Ja Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta
alkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan.
Paitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku
Helgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja
vastustamattomilla kätösten ojennuksilla.
Usein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten
ihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja
suomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin
Maija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset
silmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo
sen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä,
Lyydia suorastaan kadehti.
Ja Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset
keskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa
semmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja
ruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin
rakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat.
Se menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran
tulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen
itseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani.
Sitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa
toiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä.
* * * * *
Vaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen
ovet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä
ollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin
Koivikko oli nimellisesti Helgen, mutta _asiallisesti_ se oli Andersin
perillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä.
— Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille
antaa, — lisäsi hän kuitenkin.
Maija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän
ymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista.
Ja niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin.
Todella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista
Koivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli,
niinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä,
nopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa
vuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti
taitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi
asetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle.
Ja vaikka Titan Koivikolle muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat
tavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli.
* * * * *
Koivikko siis odotteli entisellään.
Ja uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki.
Koivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle
kaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat
takasäärillään raskasta kukkakeltaa.
Greetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden
hyötyisimmät juuret oli viety haudalle.
Siellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen
georgiiniensa että sydämensä parhaat juuret.