VESTANKYLÄSSÄ.

Töötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin.

Se suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista,

riisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti

tervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt

mitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia

poikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista

ja läheisistä sukulaisista.

Pian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen,

serkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja

uteliaita kyselemään.

Greeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen

kääntyneinä.

Kuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin

verraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä

jälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä

noiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä,

jotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen

toisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita.

Mutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli

levittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata,

teki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja

kannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut

mitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa

salatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin

nauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta

kuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten

kanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi,

ei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta.

Viimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista

kukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen,

Gerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä

synnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä

oli hänellä molemmat.

Tämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö

Greeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku

tädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon

äiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös

naurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt,

vaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää

kahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy

kyllä lapsilta kysyä, mitä _he_ tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa

perässä.

Silloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin.

— Jaa-a, kuinkahan olisi? — sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan

välttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein

kiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa.

Mutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti

Helgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja

sitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen.

Salissa syntyi aika naurunrähäkkä.

— Tule pois, — sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät

kolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka

penkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai

pikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä

yhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia,

vanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut

näidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he

huomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja

heittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa

olla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta

oikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin

pikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea.

Mutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun

ja kaksi pikkuserkkua.

Näin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun

ruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia

hevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän

uusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo

nousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen

arvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista.

Oikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan

hyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä

rohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei

ollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen

pituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua

semmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat

nauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa

tuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut

yhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä

Helgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin

käänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa.

Yksi heistä, — Torsten oli hänen nimensä — kiharatukkainen, pulskin

kaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän

erinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi

häntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies

siellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän

joukkoomme.

Nyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille

keskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään,

sanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin.

— Mitäs täällä talo maksaa? — kysyi Helge tärkeästi.

Kahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja

kahdenkymmenen korvilla.

Vaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain

neljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana

hintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan

talonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin

lievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen

kimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan.

Gunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin

kuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen.

Niin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen

korvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen

kuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen,

poikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin

saatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa,

säteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien

parvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda

hänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin?

Mutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli

voinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti

Maijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen

epätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin.

— Ei tule mitään, poikaset! — huudahti Helge serkuille. Hänet oli

täyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti

kätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen

heidät sikin sokin toisiansa vastaan.

Tämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He

olivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen

häntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi

lopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain

seimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista

karkuun.

Tyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana

päivänä ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko

aamupäivän viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin

kylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä.

Kaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei

Helge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko

paistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran

jäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry

nousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista.

Mutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan

kahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa

tästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen

itse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa

katsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin

Vestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan,

sillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko

ajan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana.

Navetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet

aukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin

parvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta.

Oli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen,

selkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen,

jäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän

sonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä

maitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi

tulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet

oli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja

rahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi

Helgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan

näiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet

hänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi,

että tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle,

etteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että

Vestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja

talon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi,

jotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja

useita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista

julkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi.

Sitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja

sanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää,

ettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei

päässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa.

Helga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt

noihin ikäviin rosvojuttuihinsa.

Mutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan

ilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään

vaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin

yleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin.

Isännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat

väkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun

seassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta

nuorempien ei sinne ollut menemistä.

Ja niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä,

koska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen

miehuuttomaan antautumiseen.

Kun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista,

rupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi

silloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin

käsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli

kirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat

nousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat

suuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita,

mutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei

ollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin

saavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja

käänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli

myöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut

puheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen

elämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen

tyytyväinen.

Mutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko

aikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin

makeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian

vastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja

rauhattomiksi ja lisäsi: "vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan

tutustuneen." Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin

jörö, kyllä he vielä tutustuvat.

Ja siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin

verkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi

ollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin

kiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge

sentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla,

ettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi.

Greeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät

kutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli

läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu

pelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu

kiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi

muurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa.

Hän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten

pysyi ystävänä.

Mutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle.

Tapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan

pitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin

reessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa

Vestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja

sanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! — Siihen tuli Töötarin

tuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun

heinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden

joukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin

muun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta

kivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa

tuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset

miehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja

ajoivat renkien seuraamina eri latoteille.

Kun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle:

— Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit

häntä kuin hyvääkin ystävää.

Helge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin

tämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut

suuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet

ja hevoset muonaa.

Silloin oli Torsten — hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi

suutuksissaan ollen kuin nauraessaan — heittänyt suustaan pitkän sylen

ja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut

kertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla

tapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan.

Lähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen

Braskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena

salaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi

miehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan

ruotsalaisten maata ja kunniaa.

Silloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen

että hänellä oli suomalainen neito morsiamena.

Ja niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti

Helgen mieltä koko paluumatkan.

Matka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät

kiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään,

tutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse,

ja mitä nyyteissä oli.

Kotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa.

Äiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei

Helge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut

milloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä

vanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti

käyttää vielä sanaa "Tampereen puolelta".

Greeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä,

päinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta

heidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina

synkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli

vaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito

Maija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut

heidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista

vaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että

pyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko

tätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun

hän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään

Vestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen

kädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin

päin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa

hänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä,

jonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy

ruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli

että Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti

kuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra

kasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja

kauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella

voimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa

koettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran

käteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan

mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi

vaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin

omituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain

mennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle?

Eikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen?

Greeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan

poskeltaan ja sanoi:

— No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen?

Silloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja

puheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää

riemukulkua.