Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen
kuin näki Koivikon.
Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon
emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että
vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi
mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla,
mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan
rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa
sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään
asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa
kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.
Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon
nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin
ei Helgen veroista miesten joukossa.
Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska
herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge
oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se
Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän
helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään.
Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa
odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista
Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.
Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin
Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai
vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka
voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha
syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.
Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän
jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt
sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa
Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen
kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen
näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei
ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan
sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat
tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa,
ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten
tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina,
pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan
hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin,
joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he
olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä
ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat
nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta
he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien
aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan
säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää
turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet
häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät
horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut
hänet palveluksesta ennen Vappua.
Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.
Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat
häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin
kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän
olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen
läpi.
Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo
pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta
Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.
Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku
Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta
itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva
maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja
Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin
olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin
vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa,
ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen
tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana
luhistuisi kokoon.
Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.
Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike
pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun
he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset
tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät
kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön
tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen:
"Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!" Maija katsahti
kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa,
ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: "Kumpi on näistä
tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?"
Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge
hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä
mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä
Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä
Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen
yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi
horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun
purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi
kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli
siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.
Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta
valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille
Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset.