Tuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä.
Helge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista
päästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä
sitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut.
Lumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä
höyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa
vastatuulta vältellen.
He eivät olleet mitään puhuneet keskenään, — Helge, koska ei varmasti
tiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut
kääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta.
Ison mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku
äitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen
painuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt
mieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän
tiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli
aamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa
lähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki
jo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli
aina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa
lapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli
kuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä
tuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on
saattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun
hän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle,
sanoen: mitä? — nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä
korottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi:
— Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka
minä vanha ihminen...
Hänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi
edestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla
sulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt.
Nyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän
ihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei
ikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui
siitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista
sillä tavalla _Maijaa_ kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa
saisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi
molempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen,
kiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan.
Rupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa.
Alkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä päivänä ehtiä
Vestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi
kuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi,
ettei ollut ollenkaan nälkä.
Pilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin
Helge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa.
Greeta huusi vaippojen sisästä:
— Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä
vasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä
vaja hevosellekin.
Mistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä?
Valontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin
melkein kohdalle tultua.
— Tässä, — sanoi äiti.
Valontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen.
Helge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille
tukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti.
Samassa tuike sammui.
Helge koputti toisen kerran.
Ei kuulunut mitään liikettä tuvasta.
Helge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä
heillä oli asiana.
Ei mitään vastausta.
— Odotappas, minä tulen, — sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos
reestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen
kurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi:
— Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen
Nyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski.
Valontuike syttyi uudelleen.
— Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä?
Mutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi
puhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja
poistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa
ruotsiksi aivan vieras eukon ääni.
— Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on
jo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei
meilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää.
Ovi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo
eteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja
Greetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen
kertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain
ihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin
eikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie —
sanottiin — oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä.
Greeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. —
Sehän ihme oli — sanottiin siihen — sitten on pyry teitä auttanut ja
karkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän
aikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen
tähden tuskin mahdollista päästä.
Helge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän
olisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat
pysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta
kaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat
jättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi
sen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä
selostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta
palata, ehätti Greeta sanomaan:
— Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan.
Ja oikein työnsi Helgen menemään.
Olikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja
orhi teki kotiin päin kääntymistä.
Helge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti
sen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen
meni tupaan.
Siellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun
tulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä
oloista.
Mutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle.
Eväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt
puhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista,
Vestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät,
ketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä.
Helge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela
kysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä
oli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut
milloinkaan kotona käyttänyt.
Mutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun
Helge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan,
sitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään
retkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin.
Tästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä
aamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä.
Vajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot
äidin järkiinsä ilman minuakin.
Eukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain
vuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen
ja matkaonnea itse toivottaakseen.
Helge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi
hänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen
iloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin.
Silloin Greeta huusi:
— Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran
nimessä, — vasemmalle, vasemmalle!
— Jaha, — sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle
vastamäkeen kahlaamaan.
Pyry oli kutakuinkin entisellään.
Mutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi
suuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen
selkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti
valkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien
lento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat
molemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat
nuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina.
Auringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan.
Pitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi,
Helge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin
vaipan ja karisti lumen siitäkin.
Greeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain
hartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi.
— Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se
näkyy, — sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti
niin selvänä, että Helgeä oikein nauratti.
Braskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle.
— Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, — sanoi hän
taas. Helge sanoi hevosta hoputtaen:
— Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia.
Mäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että
se on Vestankylä.
Helgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä
aamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri
kalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot
punervassa auringonvalossa.
— Tuo iso kaksikerroksinen, — osoitteli Greeta — tuo petäjän
viereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin
Gunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen
savupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen
navetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä
mailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet.
— Entä tuo tuolla alempana oikealla? — kysyi Helge.
— No se on juuri Töötar, — sanoi äiti, — se, johon me menemme
sisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan
vielä ... tuota noin, viiden olevan jo naimisissa.
Greeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen.
Mutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän
kuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut
kuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten
oli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja... Mutta miksi he
oikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta
kylästä?
Mäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse.
Ratsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli.
— Teutariin, — sanoi Helge.
Sitten kysyivät oliko lupalippua.
Helge sanoi:
— Ei ole lippuja, on vain oma lupa.
Ratsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa
missä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät
heidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet.