MATKAVALMISTUKSET.

Näissä tavattomissa rakennus- ja uudistuspuuhissa oli aikaa kulunut

niin pitkälle, että oli jo talvi tullut.

Greeta oli onnellinen. Aamulla iloitsi päivän alkamisesta ja illalla

levollemenosta. Mitään ikävyyksiä hänelle ei ollut sattunut syksystä

asti, paitsi semmoista, jota ihminen ei voi surra, koska asia ei ole

riippunut hänestä. Semmoinen pieni ikävä oli, että ruoka-aineet,

jauhotkin ja erittäin kahvi, olivat joittenkin sota-aikain vuoksi

tavattomasti kallistuneet, että niitä sai lopulta vain annoksittain

pitkän odotuksen perästä, ja vielä, että heidän kuopastaan käytiin

mittaamassa perunat ja sanottiin osan joutuvan yleisiin tarkoituksiin.

Greeta ajatteli, että totta se on oikein, koska esivalta käskee. Helge

olisi kyllä tiennyt näistä asioista parempaa selvää tehdä, mutta Helge

ei rakastanut ollenkaan semmoisista puhella ja hankki vain tiesi mistä

aina kaiken mitä taloudessa tarvittiin.

Maa oli kyllä jo valkoisena yltä yleensä ja routapohja isommillekin

lumille hyvin perustettu, mutta lunta oli kuitenkin siksi niukasti,

että ennen pyryjen alkamista pelloille rakennettavien multapohjain

kiireellinen ajaminen oli vaivaloista. Reki kiljui ja kallisteli

jäätyneissä vaoissa ja kuormat kaatuilivat. Taivas oli kirkas,

tuulenhenki pohjoisessa, ilmat pakastuivat pakastumistaan, nurkat

paukkuivat, tilhet ja punatulkut olivat syöneet pihlajanmarjat ja

hävinneet. Mutta vaikka vanhat ihmiset ennustivat suuriakin pyryjä,

niin pyryjä ei vain kuulunut, ei edes pieniä.

Ja vaikka näin oli päästy jo yli joulun, ei Koivikolla vieläkään

puhuttu matkalle lähdöstä mitään. Se näytti ikäänkuin häipyneen pois

Helgen mielestä, ja Titalta se oli jo peräti unohtunut.

Ei niin tosin Greetalta, vaikka hän vaan osasi varoa suutansa. Hän

muisti hyvinkin usein, missä tarkoituksissa oli alun pitäen näihin

ihaniin hellavehkeisiin suostunut, mutta hän vain tapaili turhaan

kyllin viatonta sanontaa, jolla olisi voinut ottaa matka-asiat

uudestaan puheeksi niin, ettei Helge huomannut noita tarkoituksia.

Sitäpaitsi, olihan kelikin vielä perin huono, vallankin eteläpuolen

lakeuksilla. Ja myös pyryjä ennusteltiin. Kuka pyryihin lähtee! Jahka

nekin ensin asettuvat.

Ja niin eleltiin Koivikossa vanhaa hyvää elämää. Greeta ja Titta

nukkuivat uudessa huoneessa ja heräsivät vasta kun kissa aamulla

pyörähti vuoteelle ja häntä pystyssä käveli heidän päällään, tai kun

Helge jo kolisteli kahvipannua keittiössä. Helge oli muuttanut yksin

kamariin, meni varhain mullanajoon talon pelloille tai potkurilla

jonnekin torppaan huutokauppamieheksi tai pesänselvityksiin, mutta

iltaisin edelleen usein rapisteli kynää kamarissaan toisten jo mentyä

levolle.

"Mitähän se oikein kirjoitteleekaan niille sisarilleen, — ajatteli

Greeta, — varmaankin, että ettekö jo ala tulla, meillä on uusi huone

ja hellakin, tulkaa jo!"

Kysyi hän vähän sitä jo Titaltakin, että eikö olisi sattunut joskus

vilkaisemaan.

Titta oli kyllä sattunut joskus vilkaisemaan, mutta ei sanonut

osanneensa kirjoitusta lukea, kun se oli — suomea. Ja nyrpisti

nenäänsä.

— Suomea?!

Greeta hämmästyi suuresti. Kelle hän suomeksi kirjoittaa? Erilaiset

mahdollisuudet ja mahdottomuudet lämähtivät häneen yhtaikaa ja

keskenään niin sekavassa ristiriidassa, että hän suuttui Titalle ja

polkaisten jalkaansa tiuskaisi:

— Älä sinä sitä suomea sano rumaksi, se on yhtä hyvää kieltä kuin

meidänkin!

Mutta kelle ihmeessä Helge suomeksi kirjoittaa, ajatteli hän itsekseen

ajattelemistaan.

Ja siitä hetkestä asti haki Greeta tilaisuutta vilkaistakseen itse,

salaa sekä Titalta että Helgeltä.

Päivällä ei ollut yrittämistä, sillä Helgen pöytälaatikko oli lukittuna

ja avain liivintaskussa.

Mutta tapahtui, että Titta oli illalla navetassa ja Helge pistäysi

kamarista hetkeksi ulos.

Silloin Greeta raotti kamarin ovea. Ja aivan oikein: paperi oli

levällään pöydällä, mustepullo auki, sen suussa kynä kallellaan. Greeta

juoksi uuteen tupahuoneeseen, vetäisi korin pohjasta silmälasit

semmoisella kiireellä, että kaikki sukat, puikot ja kerät hyppivät

lattialle, ja riensi kamariin. Aikaa meni myös paljon siihen, että

hänen piti huonon näkönsä vuoksi, aina kun lankakin oli pahemmin

sekauksissa, katsoa hyvin kaukaa ja asettaa lasit tarkalleen noin

puolitiehen silmän ja neuleen välille, jolloin solmu näkyi suurena ja

selvänä. Nyt oli kiireessä vapisevien käsien vuoksi tämän välimatkan

nopea löytäminen sitäkin vaikeampaa. Kirjainten ja suomalaisten sanojen

sekamelskasta ehti hän selvään nähdä vain kaksi sanaa, ja nekin vasta

kun oli kääntänyt paperin etusivun näkyviin. Ne sanat olivat Rakas ja

Maija. Silloin Helge jo kopisteli lunta jaloistaan.

Hienoa lumenvitiä ja paksuja kimpaleita oli vuorotellen satanut

iltapäivästä asti ja ilma milloin lämminnyt milloin jälleen pakastunut.

— Sulanneeko tuo vielä? — sanoi Helge äidille, joka seisoi jo

keskellä keittiötä. Helgen piti oikein luudalla hieroa nuoskaa lunta

jaloistaan.

Greeta sanoi:

— Sulaa tai on sulamatta, mutta kyllä meidän nyt on lähdettävä.

— Minne lähdettävä? — kysyi Helge viattomasti hämmästyen.

— Töötariin, — sanoi Greeta.

Helgen silmät pyöristyivät ja luuta putosi hänen kädestään. Hän katsoi

kauan äitiä ja näki selvään, että nyt sillä oli sellainen hetki,

jolloin hänen sanansa olivat peruuttamattomat.

Ottaen luudan maasta ja jälleen saappaitansa hieroen Helge sanoi

verkkaan ja sävyisästi, että onhan matka pitkälle viivästynyt, mutta

kyllä nyt oli sentään kaikkein pahin aika lähteä: jos suli, niin olivat

tiet liejuna, — jos pakastui, nousi pyry.

— En tiedä sataako vai pyryää, — sanoi Greeta, — sen vain tiedän,

että me lähdemme ylihuomenna.

Helge sanoi:

— Niinkuin äiti tahtoo.

Ja kaikki menivät maata.

Sinä yönä ei Greeta kertaakaan huokaissut, sillä hän huokaili

tavallisesti vain tyytyväisyydestä ja korkeintaan _pienistä_

vastoinkäymisistä, mutta se, että aamupuoleen yötä tuuli paiskeli

hienoa, sihisevää jäävitiä laseja vastaan ja ulvahteli uunissa, se oli

suuri vastoinkäyminen.

Senvuoksi hän, ajateltuaan ja suunniteltuaan iltayöstä, mitä kaikkea

oli koottava matkamyttyyn ja mitä kaikkea huomenna vielä ehdittävä

tehdä — sillä yhä uusia tehtäviä ja muistettavia kasaantui jo

ajateltujen lisäksi — nyt aamuyöstä ajatteli:

Tämä pyrynnousu on Herran rangaistus minulle viivyttelyistäni ja siitä,

etten ole lähtenyt hyvän sään aikana. Todella, enkö ole elänyt ilman

Herraa koko tätä pitkää syksyä! Miksi, miksi ei Herralla ole oikeata

ääntä, että ajoissa sanoisi kuuluvasti: Greeta! Tai oikeita voimia

niinkuin ihmisillä, jotka merkin antaakseen voivat hameesta nykäistä?

Aina vain pitäisi muka kysellä: pitelenkö kädestä vai enkö pitele. Ja

totta puhuen en nytkään tiedä, vaikka olen päättänyt lähteä, piteleekö

Herra minusta vai eikö pitele. Voi melkein yhtä hyvin ajatella Herran

sanovan: älä lähde pyryyn. Siiskö että anna asiain vain olla ennallaan,

päivän tulla, toisen mennä. Tai ehkä vielä: älä ollenkaan lähde, anna

Helgen vain mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. — Maijan?!

— Mikä Maija se on? Talontyttöjäkö vai tehtaan letukoita? Laillinenko

vai äpärä? Tervekö vai tautinen? Mutta kuka oli pannut Anders vainajan

suuhun ne sanat: kun _se_ aika Helgelle tulee, älköön ottako ketä

sattuu. Kuka? Vastaa selvästi, Herra! — Jaha: ei ollenkaan lähteä.

Mutta hukuttaako sinä hänet aiot, niinkuin sen pojan annoit aaltoihin

läkähtyä? Ja minunko pitäisi vain käsi kädessä päältä katsoa!

Greeta hyppäsi vuoteesta, pujotti alushameen yllensä ja kiristi lujasti

vyötäisiinsä. Kaukana huokailemisesta! Hänen huulensa olivat

yhteenpuristettuna viivana ja liikkeet ylen päättäväiset.

Päivä jaksoi tuskin vaalistua, niin paksussa huurussa olivat ikkunat.

Ja joskus puuskat ulkona yltyivät niin, että koko tupa tutisi. Jäätävä

tuuli oli huoneista vienyt kaiken lämmön ja hyvinkin suljetun ulko-oven

jostakin rakosesta sittenkin puhaltanut pitkän, harjakkaan lumihännän

eteiseen. Olisi ensimmäiseksi pitänyt panna valkea keittiöön ja

kamariin, mutta Titta unenpöpperössä ei saanut lumen vuoksi ovea auki,

ja sitäkös Greeta nyt jouti tekemään, kun kaikissa kiireissä piti vielä

ehtiä Helgen sukatkin parsia.

Helge nukkui tavallista kauemmin eikä noustuaan näyttänyt olevan

tietääkseenkään eilisistä puheista. Lapioi vain lunta oven edestä.

Sitten viskeli hajalle pahimmat pyrykinokset tuvan ja navetan väliltä,

puhdisti polun kaivolle, työnteli kelkalla vedet pihattoon ja

keittiöön, hakkasi vajassa polttosälöt, kopisti ne yksitellen lumesta,

latoi pieneen pinoon, etteivät uudelleen lumettuisi, toi sylillisen

kyökkiin ja itse keitti kahvin, koska Titta oli mennyt lypsyyn ja

äidillä näytti olevan muuta touhua.

Näistä monista toimista ei Greeta oikeastaan voinut Helgeä moittia,

sillä ne olivat kyllä välttämättömiä. Sitä hän ei sentään voinut olla

itsekseen harmittelematta, että Helge suoritti ne tänäpäivänä aivan

yhtä rauhallisen hitaasti kuin jonakin muuna päivänä. Mutta kun Helge

kahvin juotuansa sitten vielä meni avoliiteriin, sielläkin vielä

lapioidakseen lumia ja rupesi kokoomaan peremmälle kaluja ja

ainepuitaan, loppui Greetan kärsivällisyys. Hän veti jalkaansa Helgen

pieksut, vyötti Helgen palttoon lujasti ympärilleen, koska ei saanut

kuin kaksi ylänappia kiinni, painoi alas vedettävän karvalakin

päähänsä, veti vantut käsiinsä ja meni ulos.

Lypsyltä tullessaan Titta näki, kuinka äiti, syvissä kinoksissa

kahlaten, helmat ja pitkän palttoon liepeet lunta viistäen, painoi

tielle päin ja hävisi pyryyn.

— Missä äiti on? — kysyi Helge kyökkiin tultuaan.

Titta kertoi näkemänsä. Helgen ensimmäinen ajatus oli ottaa sukset

hiihtääkseen äidin jälkeen, mutta hän ei löytänyt pieksujansa ja Titta

selitti hänelle kuinka päin asia oli.

— Ai, ai, ai, sitä mammaa, — päivitteli Helge onnettomana, — ja eikö

sillä muuta ollut jaloissa? Minä tiedän, että naiset kastuvat lumessa

paljon ylemmäs pieksun varsia. Ja minä tiedän myös, minne asti hän on

mennyt.

— Minne?

— Saatpahan kuulla.

Mutta Titan ei tarvinnut kuulla. Sillä jonkun ajan kuluttua hän sai

nähdä. Isäntä itse saattoi Greetan liistereellä Koivikolle ja ajoi

kuistin eteen. Eikä edes tarjottua kahvia huolinut, vaan hyppäsi

seisaalleen rekeen ja pyryytti takasin. Oli vain lähtiessä sanonut:

— Saa sen oriin tulla aamulla noutamaan, mutta pahasti nyt pyryää.

— Mitenkäs äiti tämän teki? — kysyi Helge äidiltä, joka aivan kuumana

riisuskeli eteisessä päällysvaatteita ja puisteli niitä lumesta.

— Kun eivät muut mene hevosta toimittamaan, niin kaiketi se oli minun

toimitettava, — sanoi Greeta ja alkoi vimmatusti piestä karvalakkia

vasten seinää.

— Ja vielä oriilla lähtisitte! — sanoi Titta päätään heilutellen.

— No, no, — sanoi äiti, — osaa Helge sitä ajaa, koska Tittakin osaa.

— Ja äitikö tämmöisessä pyryssä? — ihmetteli Helge. Johon äiti

vastasi, vieden vaatteet kyökkiin, ja hiukan pehmiten:

— Tänään vähän viskelee, huomenna voi olla selvä.

Äiti suli päivän kuluessa siitäkin vielä vähäisen, erittäinkin kun

Helge häntä auttoi matkavaatteiden pieksännässä ja sitten häthätää pani

kuntoon silitysraudan, jonka pulikka oli irtautunut. Mutta iltapäivällä

pyry vain yltyi ja Helge laimeni, sillä hän alkoi pitää huomista lähtöä

mahdottomana. Tittakin, jättäen äidin omiinsa, rupesi vain

maitoastioita järjestelemään ja kanniskeli kirnua, jotka toimet

olisivat olleet vasta lähdön jälkeen tehtävät. Silloin äidin suu meni

taas viivaksi ja hän koetti tehdä huomisen matkan lapsille uskottavaksi

niin raivokkaalla touhuamisella, että vaatteet, sukat, kengät

suorastaan lentelivät seinästä toiseen ja penkillä nyytti nyytin

perästä paisui pullolleen.

Mutta tuisku oli vain yhäkin yltymässä ja lapset eivät uskoneet

lähtöön, — kun ei Helge niin ei Tittakaan. He tekivät vain mitä

käskettiin ja välillä seisoivat ja odottivat käskyjä. Kunnes äiti

lopulta lakkasi käskemästäkin ja sai itse kaikki valmiiksi

matkakuntoon, paitsi että vielä piti pari palttoonnappia ommella

kiinni.

Helge ja Titta menivät siis tavalliseen aikaan maata. Mutta aamulla he

nukkuivat tavallista kauemmin, sillä myrsky jyskytti seiniin niin, että

sen unissakin kuuli, ja he ajattelivat: ei tule matkasta mitään. Ja

käänsivät kylkeänsä.

Mutta kun Helge tuli vihdoin kamarista, löysi hän äidin seisomasta

myttyjen keskellä lähtöön jo pukeutuneena. Greeta katseli häntä

liikahtamatta ja vasta kun luuli Helgen ehtineen ymmärtää, että nyt

olisi pitänyt kahvit olla jo juotuna ja hevonen kuistin edessä, sanoi:

— Juo kahvit.

Helge joi kahvit ja rupesi panemaan piippuun.

— Eikö äiti käy istumaan, — hän kysyi.

Greeta ei ruvennut istumaan eikä vastannut mitään, odotti vain milloin

muka piippu on poltettu. Helge sanoi:

— Pyryää vielä umpeen koko tuvan eikä Titta saa ovea auki, jos jää

yksin.

Greeta seisoi suorana ja ummisti silmänsä.

Vähän ajan perästä Helge sanoi taas:

— Ihanko tosiaan lähdette tähän herran ilmaan?

Greeta sanoi:

— Lähden ja Helge lähtee.

Nyt Helge tiesi lähdön varmaksi. Hän sammutti piipun, pani sen

taskuunsa, kapaisi sukset vajan orsilta ja hiihti vinhaa vauhtia

taloon.

Silloin vasta Greeta istahti kahvia juomaan ja oli entisellään.

Titta sai vielä paljon tehtäväkseen ja viimeisiä neuvoja mieleen

painettavaksi. Äiti sanoi jo puhuneensa isännälle siitä, että

lähettäisi aamuisin jonkun lunta luomaan, ja isäntä oli luvannut itse

käydä Tittaa katsomassa. Semmoinen kunnon mies ja rehti suomalainen,

sanoi Greeta. Turhaa on Helgen iänkaiken entisiä muistella. Vällyt ja

viltit, heinää ja puolen hehtoa kauraa oli luvannut omistaan rekeen

panna.

Näitä toimittaessaan oli Greeta saanut kaikki päällysvaatteet ylleen.

Jaloissa hänellä oli korkeat huopatossut, jotka mistä lienee esille

kaivanut, pitkän palttoonsa päällä miehen sarkatakki, jota Titta ei

myöskään ollut milloinkaan ennen nähnyt, — päässä vanha, vielä kodista

peritty musta samettimyssy, jonka hän oli asettanut koko lailla

silmille. Myssyn päälle ja koko pään ympäri oli kiedottuna ensin

valkoinen pieni huivi, sitten isompi ruskea villahuivi, ja kaulan

ympärille kolmas huivi. Kaiken ylle hän pani paksun vaipan, johonka

osasi taitavasti kääriytyä. Ylinnä se huippeni korkeaksi tötteröksi. Ja

kun Titta kiristi vaipan päät seläntaakse solmuun ja tuli katsomaan, ei

kasvoista näkynyt kuin alun nenänvartta ja vähän-vähän silmäntuiketta.

— Näin on hyvä, — sanoi äiti.

Samassa jo Helge porhalsi oriilla kuistin eteen.

Sillä aikaa kuin Helge pukeutui lämpimiin, kantoi Titta äidin kanssa

kiireesti mytyt ja eväskontit rekeen.

Helge tuli kuistilta alas pitkänä, solakkana, kireästi vyötettynä,

karvalakin lipat niskaan painettuina, ja kävi hevosen suitsiin. Titan

autettua äitiä rekeen ja jalat vilttien alle, käski äiti hänen mennä

heti sisään kylmettymästä, sillä tuisku nosteli Titan hameita.

Tämä kaikki oli tapahtunut sellaisessa kiireessä kuin olisi juna

odottanut. Ei huomattu edes oikeita hyvästejä sanoa.

Mutta sisälle tultuaan Titta pani rievun kuumaan veteen, paineli sitä

ikkunaa vasten ja sai huurteeseen syntymään aukon.

Siitä hän näki, miten he menivät.

Reki kallisteli pahasti ja välistä näytti, että nyt-nyt se kaatuu ja

äiti sen mukana. Varmasti olisikin kaatunut, ellei Helge olisi pitänyt

toista jalkaansa ulkona tai kohonnut jalakselle painamaan. Nyt reki

meni kinoksesta kinokseen niinkuin vene aalloilla ja hevonen loikki

upoksistaan niinkuin jänis. Sitten katosivat pyrypilveen, eikä Titta

heistä enää mitään nähnyt.