Sillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei
joku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa
yrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä,
peitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa
arvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia
rantoja kiertänyt.
Tärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä.
Greeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain
silloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen
tyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen
tarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko
kysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei
Helge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken
tytöistä.
Sen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran
tietä.
Greeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan
virittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire,
senhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta.
Illan tultua Helge läksi taas kylälle.
Greeta antoi kolmannenkin päivän mennä ryhtymättä mihinkään omiin
suunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti
huokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta vuotta he jo olivatkaan
olleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan.
Silloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät
häneen tuijottamaan.
Greeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni
vielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan
se olisi huomannut!
Asiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan.
Mutta ei Greeta vielä sinä päivänä mitään sanonut. Seurasi vain
salavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge
huomannut vai ei.
Illan tultua Helge — ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin.
Se oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge
oli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä,
ettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti
keinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi
eksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle.
Heti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin
kotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään?
(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta).
Helge vastasi iloisesti:
— Miksei!
Ja Tittakin rupesi ilosta hyppimään.
— Antaisikohan se isäntä hevosta? — sanoi äiti.
Helge vastasi vielä iloisemmin:
— Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on.
Äiti sanoi:
— Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa?
Titta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa,
ja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi
parempi, että Titta jäisi kotiin ja _minä_ lähtisin äitiä viemään.
Olisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten
se Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä,
villi hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan ... ja Helge vain: miksei,
hyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että
äiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi.
Jotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti
naisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä
lypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi
niin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä
jättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja
huomautti lehmäasiasta toisin sanoin:
— Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta
ajaa.
Titta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella
Helgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi
mukaansa.
Mutta Helge sanoi reippaasti:
— Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu.
Nyt Greeta suorastaan kiukustui:
— Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää.
Helge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi:
— Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut.
Nyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä
vielä enemmän ja sanoi:
— Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä!
Ja nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän
itkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa,
milloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan.
Mutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa
lähtee?
Greeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla.
Illalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat
korjatut?
Greeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että
pianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta
joutuvat rastaitten ruoaksi.
— Kyllä me — kyllä minä ne noukin, — ehätti Helge sanomaan.
Seuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian
suoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja
pelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan.
Titta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä
hyvä kotona.
Greeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee
lähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä.
Hän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain
poiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi
ja sanoi:
— Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena
tyttönä — noin juuri sinun ikäisenäsi — jätettiin ensi kerran yksin
pitämään taloutta vanhassa kodissani.
Titta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin
mitään sanomatta. Sitten istahti viereen.
Greeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame
nostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä
maidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista!
Mutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa
maitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta.
Helge oli — sanoi Titta — vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja
ja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä
kun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen
vastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei
hievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia
marjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen.
Greeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä
parempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa
kiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge
ne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä.
Hevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla,
hosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli.
Ottipa Greeta lopultakin voiton.
Eräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt
milloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle
lohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän
vain: hm, onko tuolla niin kiirettä.
Sillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin
siellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja
piikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt
hänkin jonkun huvilan tavarat asemalle.
Juuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että
Greetan sydäntä vihloi ja hän sanoi:
— Minä lähden huomenna Titan kanssa.
Sillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun
tyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat.
Ja jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa.
Silloin Helge sanoi:
— Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo
huomisestakin, mutta eikö olisi parempi _minun_ lähteä äidin kanssa?
Greetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin
suuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta
silmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri
ilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan
väliajan kuluttua:
— Ehkä olisi niin parasta.
Muuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä
hyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa.
Tittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä
ihan turvoksiin.
— Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. — Pitäähän meidän
yhdessä vielä hunajakin koota.
Mutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle
vasta kun äiti keksi sanoa:
— Kirnutakin saat. Ajattelepas — kirnuta! Hur-hur...
Sillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa
ehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten
liiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata
kiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin.
Mutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä
vähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin
olivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä.
Helge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi.
Luki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi.
Kerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta.
Ja joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin
paperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten.
Ja aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana,
vanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä
sitä matkoilla häiritsemään!
Siihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan
tavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan
toi ihan tuvan ääreen.
Heillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta
nyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa
Helgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee.
Ja Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut,
oli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa
itse sanoi, jos sanominen oli tarpeen.
Kovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan
uteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle,
katseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge
puhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin
tehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen,
pienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina.
Greeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna
valkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi
hänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli
oikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi:
— Niin, kuinkahan olisi? — Ja oli hänkin katsein mittailevinaan
suhteita.
Mutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea
hellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti
hämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä
voinut olla painamatta silmäluomiaan alas.
— Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, — sanoi hän.
Helge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta
laittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja
naputellen mitanpäällä permantoon kysyi:
— Tähänkö se ovi tulisi?
Greetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen
ovikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää
mihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä
erottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä
taisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista
niin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä
ihmeitä se poika ajatteli?!
Vastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi,
mutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja
Helge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille
aluksi vain:
— Hm.
Ja jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi
tehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei
nukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan
häveliäästi naisista erinänsä?
Silloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi
ajatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee
vastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se
ainakaan ilman hellaa heitä miellytä.
— Hella, hella, tietysti, — sanoi Greeta kohta.
— Niin, mutta ovi? — kysyi Helge ja taas naputteli.
Greetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko
joukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki
tuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema.
— Ja ovi? — toisti Helge.
— Niin oviko? — sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli
askelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla.
Ja tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa,
mihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa:
— Tähän ovi.
Nytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän
asioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä
vesikorvo... Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut
kajonneeksi.
Ja samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana.
Greeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan
toisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri,
suorastaan — rakensi.
Niissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän
tästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se
hauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä
kotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada
sekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa.
Mutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa,
äiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä
katselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta
vankkureilla tuomaan hellatarpeita.
Syksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja
jo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä,
jäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin
ankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa.
Varmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen,
koska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista.
— Se lepuuttaa hevosta, — sanoi äiti.
Silloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista
iloista hoilotusta.
— Mitäs te itkette, äiti? — kysyi Titta.
— Sitä minä — sanoi Greeta — että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä
sittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta.
Titta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut
paisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan
huusi että nyt se jo taas tulee!
Ja Helge ajoi hella-aineet törmälle.
Mutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella
heliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista
peltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot,
nähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle,
kuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin
pesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen
tuhkakipunoita alaosaan.
— No nyt äiti, perunat tulelle, — sanoi Helge tuoden kamarin uunista
sen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana.
Greeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta
siitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella
hellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi,
että samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän
hellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin
muutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun
hellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi
malttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan
punaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen
mielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu.