"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli,
lähtee kotoansa?"
Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin
valmistuessaan levolle.
"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten
edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään
vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän
koskaan mitään sano?"
Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin
valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen
mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä
yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille
mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta,
joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä
ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä
vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki
mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.
Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista,
jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista
omaisrakkautta.
Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua
paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä
hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet
yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.
Sinä yönä näki Greeta unta.
Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien
vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi,
että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.
Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo
poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva
näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole
eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa
pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja
onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa
vastaan!
Uni oli tällainen:
Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja
ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen
temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs
tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta
siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia
uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja
Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta,
jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä
poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.
— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle.
Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.
Ja Greeta toisti nöyrästi:
— Antaa vain koetella voimiansa.
Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti
meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja.
Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.
— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen.
Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin,
vastatuuleen.
Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa.
Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista
rantaa tavoittamaan.
— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä.
Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta
ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja
kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan
Sinuun, Herra!
Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi
alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.
— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi
kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.
Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain
koetella voimiansa.
Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa
vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:
— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —!
Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo
alkoivat loppua, hän toivottomana huusi:
— Peto sinä olet etkä Jumala!
Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli
kadonnut.
Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja
ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka
vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun
kättä.
Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse.
Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää
kohonnut upoksista.
Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.
Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs,
missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo
pohjamudan untuville.
Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen
ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja
hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja
kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.
Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän
olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan
voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän,
miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja
kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista,
palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei
koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli
osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko
hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran
kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen
oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?
Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä
Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän
jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain
tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen
pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin
voimallisilla keinoin koetella.
Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille
nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa.
Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti
hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, —
kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava
perunoita tupaan, ja muuta sellaista.
Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus:
jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!
Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan
uutimen toista syrjää.
Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.
Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön
kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli
käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.
— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun
teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.
Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja
polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään
käsien varassa.
— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan
sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla!
Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: "Kun
Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää
vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin
serkuista." Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin
huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien:
meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut,
ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se
tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään!
Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat
täyttämättä?
Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa
Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen,
mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan
viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan
välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.
— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää
taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua
jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.
Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.
Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja
sitten hiipiviä askeleita eteisestä.
Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli
sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa
laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi
arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti
pilalle.