GREETAN UNI.

"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli,

lähtee kotoansa?"

Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin

valmistuessaan levolle.

"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten

edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään

vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän

koskaan mitään sano?"

Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin

valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen

mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä

yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille

mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta,

joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä

ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä

vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki

mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.

Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista,

jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista

omaisrakkautta.

Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua

paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä

hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet

yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.

Sinä yönä näki Greeta unta.

Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien

vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi,

että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.

Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo

poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva

näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole

eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa

pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja

onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa

vastaan!

Uni oli tällainen:

Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja

ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen

temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs

tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta

siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia

uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja

Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta,

jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä

poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.

— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle.

Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.

Ja Greeta toisti nöyrästi:

— Antaa vain koetella voimiansa.

Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti

meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja.

Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.

— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen.

Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin,

vastatuuleen.

Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa.

Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista

rantaa tavoittamaan.

— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä.

Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta

ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja

kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan

Sinuun, Herra!

Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi

alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.

— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi

kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.

Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain

koetella voimiansa.

Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa

vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:

— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —!

Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo

alkoivat loppua, hän toivottomana huusi:

— Peto sinä olet etkä Jumala!

Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli

kadonnut.

Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja

ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka

vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun

kättä.

Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse.

Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää

kohonnut upoksista.

Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.

Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs,

missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo

pohjamudan untuville.

Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen

ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja

hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja

kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.

Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän

olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan

voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän,

miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja

kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista,

palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei

koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli

osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko

hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran

kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen

oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?

Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä

Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän

jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain

tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen

pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin

voimallisilla keinoin koetella.

Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille

nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa.

Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti

hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, —

kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava

perunoita tupaan, ja muuta sellaista.

Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus:

jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!

Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan

uutimen toista syrjää.

Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.

Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön

kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli

käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.

— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun

teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.

Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja

polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään

käsien varassa.

— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan

sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla!

Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: "Kun

Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää

vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin

serkuista." Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin

huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien:

meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut,

ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se

tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään!

Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat

täyttämättä?

Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa

Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen,

mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan

viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan

välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.

— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää

taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua

jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.

Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.

Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja

sitten hiipiviä askeleita eteisestä.

Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli

sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa

laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi

arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti

pilalle.

Greeta ja hänen Herransa · 第 12 / 25 题