Hautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä
paistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku
huoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat
Greetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa
silkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän
huoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän
kuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän
voinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin
sanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko
hänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen
läpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei
enää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin
Andersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja
istuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta.
Vielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän
ääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän
paikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan.
Mutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma
peruna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin,
saamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan
aikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä
tuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin
tytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn
nauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että
joko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan
perunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin
hymyilevän.
Ennen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei
ennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla,
ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut
kotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi
piloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se
muka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat
piilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja
kukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin
tahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa
kylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin
luo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei
milloinkaan todella itse.
Sanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he
eivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita
ja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina.
Mutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, — täytyi Greetan
heille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi.
Perunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon
uusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä.
Kahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän
niemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset
kuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten
kanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he
hajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko
suostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle.
Andersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän
ympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat
toisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein
ymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä
niemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin
puhua?
Greeta sanoi huolimattomasti huokaisten:
— Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme.
Ja meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen
paperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen.
Paperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä
oikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He
nauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja
yhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta.
Pääpaperi pysyi sentään ehjänä.
Se oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan.
Helge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi
nopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain
toisen mieliksi.
Mutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä,
että veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan
värähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja
pannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille:
— Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty
leskelle eikä lapsille.
Nyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset
sisarukset.
Mutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä
puolustaakseen:
— Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä.
Helge sanoi vihaisesti:
— Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri!
Siinä se nyt oli. — Ja Helge murahti itsekseen pahasti.
Sitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle:
— En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan.
— No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten — laillinen muuttoaika teillä
on. Ei laittomuuksia mitään. — Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade
tulee.
Ja juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin
vieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi.
Tämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille
hartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse
olivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka
jo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä
perille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa
toiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua
pyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, — sanoi Greeta. — Ja
niiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee.
Koko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet
kävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä.
Tytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla
edessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä,
minne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät.
Greeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään
pihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti
milloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan
ja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli
kolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, — ja nyt sanottiin
kaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein
kironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa,
kaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa
jyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin
sammaltuneisiin kiviin — ja niihin hän katsoi yhä ja yhä — tulivat
kyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että
hänen täytyi niitä käsillään likistää.
Tyhmyyttä! — Anders raukka.
Pahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen
huojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli
tähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut
tietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä
kohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri
päänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin,
josta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan
sekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi.
Päättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun
leuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin.
Tytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui,
kun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt
kyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että
he kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.
Tästä Greetan ankaruus vain yltyi.
— Missä Helge on? — hän kysyi lyhyeen.
Tytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa
eikä yksikään vastannut. Äiti sanoi:
— Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi.
Samassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin
sanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi,
käsi lakinnaulassa, heihin töllistämään.
Greeta sanoi:
— Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle.
Helgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan
tiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti
tyrskähtänyt.
— Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: "Va' sku' de' tjäna
till."] — sanoi Helge.
Tyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme.
— Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, — sanoi äiti ankarasti.
Helge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa
kaapustamaan.
Mutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut
raamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt
liikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä,
niin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin
kulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen.
Tytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei
lisääntyisi näkymisestä.
Kun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa
tyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat
kohta kätensä ristiin.
Nolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin
olisi vain sanomalehteä lukenut, mutta "Herra" sanan taaja toistuminen
otti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja
hitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä.
Pyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra
tekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen,
joka Häneen turvaa.
Helgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä,
joten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt
pidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa
jännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun
ylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena.
Oli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli
elämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin
Helgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän
ääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään.
Varmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi.
Siinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta
poskipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät.
Ja tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät.
Tilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi
odottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä
seuraten nostivat kätensä silmille.
Greeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen
nostivat kätensä uudelleen silmille.
Senjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni
pankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään.
Ja jännitys laukesi vähemmälle.
Vaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät
hartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän
oli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa
puhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja
heti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua.
Äitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten
jälkeen.
Helge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa,
nimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä
kujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa,
tarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä:
"joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette,
annan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette
muuttaa." Niin olivat hänen sanansa: "_annan minä vaikka tuon
koivikon_", toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana
syömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä
mieltä hän omasta kohdastaan oli.
Greeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri
huonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo.
Sen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi
tarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: "Pyh!"
Se merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin
vaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa
olivat pyöristyneet.
Sen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin
yksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt
mihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe
maata.
Mutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki
olalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät
toinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä
Helge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat
pensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat.
Mutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut
ymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi
hihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle
nyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa
tukahtumaan.
Helge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia,
nyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa.
Tyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään.
Tuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena
heihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille
mitä aikoi sanoa:
— Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä.
Helge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi
hän itsensä ja huusi heille:
— Tässä on vesisuoni!
Ja hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen
nosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin
sydämin kokoontuivat hänen ympärilleen.
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden
asuinsijan.
Tuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi
taas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet
hypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn
kutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän
tavallisesti huokailikin.
Mäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge
olevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään,
lämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä:
mihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan
sija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen.
Jokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. — "Ja
tässä ... ja tähän ... ja tuonne" ... huutelivat he kilvan, hyppien
ehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se — osittain
kyllä voimiensakin näytteeksi — jo koetteli kankensa kärjellä
liikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi
— syksympänä.
Eipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut,
ei edes ehtoollistakaan syötäessä.
Ennen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä:
— Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä
asiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen?
Sepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja
alkoivat arvoitella.
Mutta äiti sanoi kohta:
— Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko
maailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen
käsi älköön tietäkö mitä oikea tekee.
— Ehei, pikku äiti nupukka, — sanoi Helge varmasti naurahtaen, — ei
se niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina
antavat voidakseen ottaa enemmän.
Greeta sanoi tähän:
— Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi
karttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi,
mutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää
sanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on
meille maan antanut.
Helge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli
katsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen
silmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä
kauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge
senvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi:
— Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle
rakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan
veropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän
maan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme
ympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi
meille: "tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti
paratiisi", emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet?
Helgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen,
että hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona
pyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä.
Tyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen
ajatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä:
— Ottaa kun saa.
Helge sanoi:
— Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me _ostamme_
sen maan.
Ja tytöt huusivat riemuissaan:
— Me _ostamme_ sen maan!
Nyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän
vain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti:
— Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä
voimilla ne uudestaan pystytetään?
Helge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi,
ravisti käsiään ja puristi sisästään äänen:
— _Näillä_ voimilla.
Silloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan:
— Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää
huolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään,
niin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu
milloinkaan — ei milloinkaan.
Ja näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen
päälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä
silmistään meni liedelle astioita pesemään.
Tyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja
ylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt
myös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi
laatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia
ja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää
tietäneet, mitä siellä oli mitä ei.
Maa ostettiin.
Isäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin
oli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa
jälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän
vuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut,
vieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista
huoneetkaan oli alkujaan rakennettu. — Mutta asian oikea laita oli
semmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin
lukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty
kirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli
sellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin
peräti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä
kellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö
heillä oli perhelaatikon pohjassa, ja _miten_ paljon tai _kuinka_
vähän!
Ja kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty.
Maa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi
tehdä.
Isäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen
seuraamana.
— Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. —
Onko paljonkin?
— On vähän, sanoi Helge.
Isäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti
kirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa
isännän täytettäväksi.
— No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan
ikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan
enemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin.
Vieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan.
— Möikö se? — kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli
punaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä.
— Möi.
— Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies!
— Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että
hänen omatuntonsa oli paha.
Äidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään.
Hän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin,
mutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä.
Kevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat,
jotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin,
mutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota
oli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä
selvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se "jokin" oikeastaan
oli!
Tytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan
alla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa
vuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä
aletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu,
heidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa,
vaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla
auttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen
keskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle
paikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa
olisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi
hankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi
vieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten
emäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta
joutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän
tuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti
nuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket
hehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet
tunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi:
"Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan
enää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja
tarvitseehan Helgekin apua."
Äiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä
tyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun.
Hän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli
hänen vuoteessaan.
Helge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä.
Hän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski
seteleitä.
Kun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä
udella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies
oikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla,
verkalleen koota papereitaan. Aivan — aivan sama hymy kuin isä
vainajalla!
Tämä hänen hymynsä tuntui sanovan:
"Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää
asianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä."
Sitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta
heille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi:
— Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan,
ihan tarkkaan niin paljon.
Sanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin.
Pian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka
valvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin
lämpimissä rakosissa.