Toisinaan, vaikka harvoin kyllä sattuu, että joku Uudenmaan lakeuksien
ruotsalainen talonpoikaisperhe muuttaa asuinsijansa suomalaiseen
ylämaahan, missä maanhinta voi olla alhaisempi ja talot ovat helpommin
ostettavissa. Tämmöistä muuttoa pidetään kuitenkin yleensä merkkinä
taloudellisesta rappeutumisesta, koska muuttaja tietenkin vain
sellaisesta pakosta voi luopua kotoisista perinnäistavoista,
naapuristostaan ja sukulaisistaan.
Senvuoksi herätti suuren Vestankylän ihmisissä melkoisen kiusallista
huomiota äkkiä levinnyt tieto, että vanha, kuudenkymmenen ikäinen
Nyholm, Skurubölen isäntä, muka teki kaukaista talonkauppaa
suomalaisessa pitäjässä. Sillä Nyholmia oli pidetty varakkaana
isäntänä, eikä Skuruböleä tietty veloista kiinnitetyksi. Tältä
arvossapidetyltä, hurskaalta mieheltä itseltään, joka suuresti vihasi
syrjäisten sekaantumista asioihinsa, ei kukaan saanut selvitystä
kysymykseen ja kylän piti siis vain omin päin arvailla syitä näin
outoon tuumaan. Toiset sanoivat, että ukkoa kiusasi joku
perinnönjakojuttu, jossa hän oli joutumassa tappiolle ja muka siitä
suuttunut koko maailmalle, mutta toiset väittivät, että ukko ei
ensinkään itse aikonut muuttaa kylästä, vaan osteli suomalaista maata
Anders nimiselle pojalleen, joka oli toinen hänen seitsemästä
pojastaan. Mutta Anders oli tässä asiassa vielä isäänsäkin
umpimielisempi. Ja vasta pitkien aikain kuluttua pääsivät
tarkkanäköisimmät Andersin outojen aivoitusten perille.
Ei niin, että Anders olisi ollut mahdottoman harvapuheinen mies.
Toisten mairitellessa saattoi hänkin, niinkuin kaikki muut ihmiset,
langeta elpymykseen ja hyvätuulisuuteen, osasi nauraa, antautua
pilajuttuihin, jopa suostua ryypyttelemäänkin. Mutta armahda, jos hän
huomasi koetettavan syrjäkysymyksillä udella henkilökohtaisuuksia!
Silloin oli kaikki lopussa. Ei sanaakaan. Huulet puristuivat yhteen,
suu meni pitkäksi viivaksi, silmäluomet painuivat alas ja kapeat
rakoset katsoivat hymyten kysyjään, täynnä halveksuvinta ylenkatsetta:
luulitko todella minua niin tyhmäksi, että olisin sinulle
vahingossakaan jotakin ilmaissut!
Mutta ihmiset pääsivät sittenkin vähän perille asiasta, kun sen
yhteydessä tuli tiedoksi Andersin naima-aikeet. Sillä virtaa voi kyllä
estää juoksussansa esimerkiksi patoja rakentamalla tai vaikkapa
ohjaamalla se toiseen uomaan, mutta ihmisten uteliaisuutta, kun on puhe
naimakaupoista, eivät mitkään padot hillitse, erittäinkin kun
vuosisadat ovat viskanneet ison kylän, kaikkine suuri- ja
pikkueläjineen, samalle kalliorykelmälle, keskelle laajaa
viljelystasankoa, liittäen talot vieri viereen, toisen alemmaksi,
toisen ylemmäksi, toiset pitkin, toiset poikin, niin että koko kylän
suu jauhaa kussakin samaa asiaa, ja kun asiana on Nyholmin Andersin
naimajutut. Silloin kylä jauhaa ylenevällä pauhinalla ja ehkä kauemmin
yhtä samaa kuin jonkun muun asian ollessa esillä.
Andersin rakastuminen oli kyllä saattanut tapahtua kenenkään näkemättä
sydämen salakammioissa. Samoin jäädä huomaamatta pieni rävähtävä
silmäinvilkutus oikeanpuoleisilta kirkonpenkeiltä vasemmanpuoleisille.
Mutta herranen aika, illalla lypsyltä tullessaan oli joku nähnyt
Andersin keskustelevan serkkunsa Greetan kanssa, sen Hemmingin Greetan
kanssa, Töötarin kujassa, ja puhellessaan hypistelevän tytön esiliinaa.
Siitä hetkestä asti kaikki sulut aukenivat. Anders on muka riitaantunut
sukunsa kanssa, joka olisi tahtonut häntä Gunnarsin Edlalle, ja miksi
ei Gerda-serkkua Greetan asemesta, ja saakohan oikeastaan ilman lupaa
mennä serkun kanssa. Samasta hetkestä alkoivat myöskin kylän laskelmat
kummankin puolen perintö-osuuksista, arvelut talojen soveltuvaisuudesta
yhteisviljelykseen ja sopimattomuudesta osittamiseen, pahoittelut
perijäin runsaudesta ja lunastuksen vaikeuksista. Ja näitä laskelmia
tehtäessä täytyi ajatella ukkoa, sitä tervaskantoa, vainajaksi, vaikkei
hän ollenkaan ollut kuolemisen päällä, ja Andersia ja Greetaa kuvitella
jo naineiksi, vanhaa, kallellaan olevaa, punamullasta harmaaksi
haalistunutta rakennusta korjatuksi ajan vaatimusten mukaisesti. Ja
loppujen lopuksi oli määrättävä pappilaanmenopäivä ja häämenoasiat.
Mutta Andersin kaltaiselle luonteelle olivat kaikki nuo kylän puheet
vielä paljon pahempaa kärsittävää kuin raivostuneen mehiläisparven
syöksyminen ihmisen kimppuun, tukan juuriin tunkeutuminen, kaulaan,
paidan alle, hihoihin, housuihin.
Sentähden hän, melkein yhtaikaa kuin teki mielessään
avioliittopäätöksen, myöskin päätti muuttaa kylästä erilleen asumaan.
Greeta puolestaan, joka oli yhtä hurskaiden vanhempien tytär ja jolle
siis miehen tahto aina selviytyi myös Jumalan tahdoksi, kuunteli
hartaana Andersin yksivakaisia sanoja. Hänkin koetti pitää suutansa
viivana ja kuunnella syrjäisten urkintaa silmät rakosina. Mutta ihmiset
saivat häneltä sittenkin asioista paljon vihiä jo pelkkien
punastumisten ja huokausten johdosta. Tulivat Andersille sanomaan: "no
sinähän aiot muuttaa sinne Hemmingin hakamaahan." Silloin oli Andersin
päätös järkähtämätön. — "Kyllä minä kohta muutan", vastasi hän, ja
sanoi sen niin, että oli kyllä selvää hänen kohta muuttavan, mutta ei
Hemmingin hakamaahan. Minne, ei kukaan tiennyt. Vanhuksien vastustukset
ja neuvot särkyivät kuin aallot kallioon. Anders sanoi: En minä mene
naimisiin Hemmingin suvun kanssa, vaan Greetan kanssa.
Vihdoin ukko myöntyi ja rupesi Andersin vaatimuksesta tiedustelemaan
taloja ylämaasta.
Anders sai lohkaistuksi tarkasti lasketun perintöosansa. Samoin Greeta.
Ja he muuttivat kauas pitäjänrajan tuolle puolen, harvaanasuttuun
suomalaiseen pitäjään, jossa oli vain yksi ruotsalainen kansakoulu
eteläkulmalla ja vain kerran vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus
kirkossa ja kerran kansakoululla. Suomea ei Anders osannut puhua kuin
hyvin vaillinaisesti ja Greeta ei ollenkaan. Mutta kyllä vaan sai olla
Greetan kanssa naimisissa syrjäisten sekaantumatta asioihin.
Ensin Anders osti talopahasen suuren järven rannalta, mutta kun sitä ei
kuitenkaan käynyt viljeleminen yksin voimin ja elämä suomalaisten
muonamiesten kanssa ei häntä miellyttänyt, päätti hän hakea
erillisyyttä näistäkin ja luopui koko talosta. Hän pidätti itselleen
vain kiinnitetyn eläkeoikeuden ja asuinsijakseen jätti kivisen
hakaniemen, jonka hän sitten vuosikymmenien kuluessa vähitellen sai
ympäröidyksi korkealla kiviaidalla. Erillisyys muukalaisista oli täällä
melkein täydellinen.
Niin kalsean umpimielinen kuin Anders olikin vieraalle ympäristölleen,
oli hän omalle Greetallensa sitä avomielisempi ja huolehtivampi.
Voimakkaasti hän ryhtyi perkaamaan kivistä mäkeään, tosin naapurien
ihmeeksi, sillä olisihan alangossa ollut saatavana kivetöntäkin maata.
Minkä hän syksyisin kankesi esille maakiviä, sen hän talvella lykkäili
kelkalla alamäkeen kiviaidaksi. Ja pian alkoi mäellä näkyä raivattuja
peltotilkkuja. Omenapuutarha vallankin tuli suuri ja menestyi
oivallisesti. Mökki seisoi ylinnä, kallioperustalla, ja sen hän oli
perinnäisellä aistikkuudellaan osannut laatia niin somaksi ja niin
peräti Greetan mielen mukaiseksi, että Greeta kiintyi uuteen kotiinsa
ikisiteillä. Pieni navetta, pahnalato, lammaskota näiden välillä,
sauna, kaivo suuren koivun juurella, — kaikki tuo oli vähän alempana
ja päästi mökin ikkunaan näkymään järvenselkää kattojen yli, alenevien
koivunlatvain välitse, eli juuri niinkuin Anders oli ymmärtänyt Greetan
mielessään ajatelleen. Tie luikerteli lepikon pimennon läpi alas
rantaan. Greeta näki oman mielikuvitelmansa ihan elävänä todellisuutena
silmäinsä edessä, ja semmoiseenhan ihminen iäksi rakastuu, se kun on
näkyviin päässyttä osaa hänestä itsestään. Mutta rakastetuksi tulee
vallankin se käsi, joka on osannut luoda totta toisen kuvitelmasta.
Greeta kasvatti kauniita georgiinipensaita pihaikkunain alle ja
elämänlanka kiipesi tuuheana vyönä kuistin avo-oven ympärille.
Tällä mäellä he elivät yhdessä onnellisina yli neljäkymmentä
ajastaikaa.
Kymmeneen ensi vuoteen he eivät saaneet lapsia. Mutta yhdentenätoista
vuotena, kun he olivat lakanneet jo toivomastakin, alkoi Greeta tuntea
itsessään erinomaista.
Anders oli kantamassa tupaan rysävanteiksi aikomiaan kuusenoksia.
Nähdessään Greetan pahoinvoipana nojaavan otsaansa aitan seinää vasten
hän pysähtyi ja sanoi:
— Oletko sairas?
Greeta oikaisihe. Ja niinkuin heillä oli aina ollut tapana vain
niukalti puhella keskenään, ja sitä niukemmin mitä tärkeämmästä asiasta
kysymys oli, niin nytkin Greeta vain huokasi kuin asian vähäpätöisyyden
vuoksi ja sanoi muka ohimennen:
— Taitaa olla tavallista näin alussa.
Anders sanoi viedessään vannepuut tupaan ja hänkin ikäänkuin asian
vähäpätöisyyttä huokaisten:
— Sitähän minäkin, terve sinä olet.
Mutta Greeta oli ehtinyt huomata miten Andersin kasvot värähtivät,
miten ohimosuonet äkkiä paisuivat, miten silmäkulmat kohosivat ja katse
tunkeutui Greetan silmiin, mennen aivan hänen läpitsensä. Ja kaksi
onnea kohtasi toisensa ja muuttui yhdeksi onneksi.
Kun Greeta yön tultua oli riisuutunut ja tahtoi sammuttaa lampun, sanoi
Anders verkalleen vuoteesta:
— Anna lampun palaa, minua ei nukuta.
Ja Greeta ymmärsi, että Andersin mielestä lampun piti palaa hetken
pyhyyden tähden.
Greeta pujahti vuoteeseen Andersin viereen, mutta Anders kohosi
istuvilleen ja häntä selästä tukien auttoi laskeutumaan pitkäkseen.
Sitten he makasivat näin sanaakaan toisilleen puhumatta, kummankin
kädet ristissä lakanan päällä. Aamulla Greeta ei tiennyt milloin Anders
oli käynyt lampun sammuttamassa, koska oli vaipunut uneen ennen
Andersia.
Lapsia syntyi heille seuraavan viidentoista vuoden aikana seitsemän,
jotka kaikki, mikäli kouluikään tulivat, kävivät ruotsalaista
kansakoulua, tehden jalkapatikassa joka päivä edestakaisin kahdeksan
kilometrin matkan, sillä suomalainen kansakoulu oli kyllä
kirkonkylässä, mutta Anders ei siihen tahtonut lapsiansa panna.
Toimeentulo pienillä eläkevaroilla, kahden lehmän ja vähäisten
peltotilkkujen tuotteilla oli Andersille käynyt ajanpitkään vaikeaksi.
Mutta tukkiajot tulivat avuksi. Hän sai tulokasta ansiotyötä
norjalaisten insinöörien palveluksessa. Hän laski ja mittasi heille
tämän seudun kaikki myytäväksi tarjotut metsät, jopa suoritti yhtiöiden
laskuun useita metsäkauppojakin. Mitään puutetta ei hänen perheensä
senjälkeen kärsinyt. Mutta miten paljon Anders oikeastaan oli näissä
toimissa ansainnut, ei kukaan koskaan saanut tietää, ei edes kotiväki.
Metsäretkiltä palattuaan, rahat, paperit ja kartat tarkasti kaappiin
lukittuaan, äänettömästi, sanaakaan puhumatta illastettuaan perheensä
kanssa hän tavallisesti istui vanhanaikaisen, raskaan, kotoa saamansa
raamatun ääreen ja alkoi väkäisellä, laulavalla äänellä lukea
perheellensä Daniel profeetan kirjaa. Hän oli vanhan testamentin mies,
peräti. Sianlihaa ei perheessä milloinkaan käytetty, koska Mooses oli
sen syömisen laissaan kieltänyt. Turhanpäiväistä puhelua ruuan aikana
Anders piti myöskin syntinä, ja nauramista vältettiin mikäli
mahdollista, paitsi milloin ukkoa itseä sattui jokin asia naurattamaan.
Silloin oli koko perheellä lyhyt, mutta sitä virkistävämpi ilon hetki.
Kun ukko oli syönyt, olivat kaikki syöneet; kun ukko meni maata,
menivät kaikki maata; kun ukko aamulla heräsi, kaikki heräsivät.
Niistä seitsemästä lapsesta, jotka kasvoivat ja varttuivat Andersin ja
Greetan mäellä, olivat muut kaikki tyttöjä paitsi neljäs
järjestyksessä, joka oli poika.
Hänen nimensä oli Helge.
Tämä Helge oli aivan isänsä näköinen, soikulakasvoinen, solakka,
kaunismuotoinen. Hän kasvoi sisariansa pitemmäksi, isänsä mittaiseksi,
ja häneen periytyi suvun suuri kätevyys kaikissa töissä, olipa kysymys
rakennuksista, sementin sekoittamisesta, huonekalujen laitosta,
puutarhasta tai mehiläishoidosta. Luonteeltaan hän oli yksi vakaa,
hiljainen, hienotunteinen, vähän ehkä liiaksi itseensä vetäyvä,
niinkuin koko se suku, johon hän kuului. Mutta kaikki mikä hänen
käsistään lähti, herätti huomiota aistikkuudellaan, kauneuden ja
tarkoituksenmukaisuuden hiuksenhienolla sopusuhtaisuudella. Myös oli
hän taitava kirjoittamaan ja laskemaan, johon oli oppinut seuratessaan
isäänsä metsissä tukkipuiden mittauksissa. Isällä oli ollut tapana
laskea tulitikkujen luku ja pistellä tikut puun kuoren varaan, joten
tikkujen loputtua hän tiesi montako puuta oli merkitty. Mutta Helge
kulki kirja kädessä ja merkitsi pituusmitan oheen samalla sekä
kanto- että latvamitat, josta insinöörit suuresti häntä kiittivät.
Näiden erinomaisten taitojensa johdosta Helgeä alettiin sittemmin
käyttää seudun vapaaehtoisten huutokauppain toimitsijana,
perunkirjoittajana, kuolinpesäin selvittäjänä ja saatavain kokoojana.
Ja hänen vaillinainen, ruotsiinmurtava suomensa oli tällöin vain
lisäaiheena siihen arvonantoon, jota hän seudun suomalaisten
pikkueläjien keskuudessa nautti.
Vanha ukko oli mielissään. Hän oli kasvattanut pojan täydellisesti
omaksi kuvakseen. Lapsia ei tietenkään ollut voinut estää kyläilemästä
ja jonkunverran omistamasta ympäristön kieltä ja tapoja, mutta
ylimalkaan oli heihinkin syöpynyt vanhempien rajaton kiintymys omaan
ahtaaseen perhe- ja kotioloon ja senmukana myös koleahko suhtautuminen
vieraaseen ympäristöön. Se oli ukolle mielenmukaista: rakkaus omiin,
vieraiden väistämisen. Kun hän sitten sairastui ja tunsi kuolevansa,
niin hän tiesi voivansa tehdä sen rauhassa. Helge ansaitsi toimillaan
hyvin, ja kaapissakin oli jotakin, perhe oli turvattu.
Helgeä hänen ajatuksensa kuolinhetkelläkin viimeiseksi koskivat.
Sanottuaan kaikille lapsille hyvästi hän käski heidän poistua ja puhui
Greetan kanssa kahden. Hän sanoi vaimollensa:
— Kun Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan mene
hänen kanssaan vierailemaan sinne alas Vestankylään. Ottakoon hän
jonkun Töötarin serkuista, ja palatkoon sitten vaimonsa kanssa tänne.
Greeta painoi mieleensä tämän sanan niinkuin se olisi ollut
raamatunkanteen kirjoitettu ja rikkomattomilla sineteillä vahvistettu
iankaikkisesta iankaikkiseen.
Näihin sanoihinsa Anders nukkui elämästä.