Näistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin
rakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin
sisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen.
Tämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut
alkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille
siirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua.
Mutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä
ja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden
savupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle.
Tosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas
piharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi,
että latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään
piiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka
nekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet
taivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat
oksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse
vuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen
painosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja
ylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta
eivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä
oli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä
perustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen
sähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään,
eikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä
tehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat
seinäkellottakin nousuajan.
Näin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten
torvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia,
joka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma
lähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin
lähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin
luikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon,
josta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä
maailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja
pomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi
oli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi,
joten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki
hakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan
ostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo
kuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin,
jopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan
somempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki
tehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli
tummain tervaleppäin varjostama.
Tyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia,
helakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia
nulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja
sunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden
pienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista
yleisöä.
Mutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat
välähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa,
Ja siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja
jossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin
sattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle
ilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana
sateena pimeää maata kohden.
Helgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa
ja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa,
jossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa
kanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset
hyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli
osapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä
ja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni
mukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää
kesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja
sen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan
viraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli
äidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa
kaivannut.
Paikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa.
Jopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä
mustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki
olisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin:
tuohan on aivan ideaalinen sopukka! — Helge vain nauroi ja korkeintaan
naksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan.
Anders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen
vuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan
tehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli
kysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä.
Mutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt
niihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti
liikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa,
jopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo
edeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja
niin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin
epäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain
hänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään
herätykseksi, joksi se oli aiottu. — Greeta se enemmänkin uteliaana
heristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että "ne aikovat toimittaa
veljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille." Äiti
innostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä
kirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti
valittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua.
Jokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy
huulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen
sankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä
mennyt riveihin. — "Kahdeksan tunnin orjat!" — oli hän vain
itseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa,
kopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia.
Vaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion
puolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla
menemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan
välittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli
aina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka
oma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin
käskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän
menetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli
hänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja
puukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. — Mutta toista oli
kotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta
tahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan
milloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan
jonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden
tuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut
rakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin
palattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin
yläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta,
kevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon
höskän punaiseksi.
Mutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen
loppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta
työtä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin
ajatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan
teettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai
valmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa
tekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä
kuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat,
vannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan
pisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja
puukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että
sitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja
kuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä.
Hänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät
rivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja.
Mutta tämän kohtalokkaan kesän aikana — sillä tämä kesä oli todellakin
kohtalokkain Helgen koko elämässä — oli hänessä herännyt ajatus
rakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden
kysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja
niistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei
seudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan
Helgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten
sellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut
peukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta
katsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin
Kalle, vaan vähän toisin ja paremmin.
Taitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen,
toisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen — se kaikki
tuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki
yölläkin häntä valvottamaan.
Kovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle
syrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää,
kun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo
niin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes
tiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi
itse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa
tai aamulla ennen töihin tuloa.
Tämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt
oli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien
varrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: "Vai ajaa Helge
venetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!"
Helge siis päätti tuoda laudat yön aikaan.